Minun mahdollisuudet ja oikeudet vietiin systemaattisesti ja kylmästi pienessä kunnassa kerta toisensa jälkeen. Sama kohtelu toistui lapselleni hänen synnyttyään, kun seurakunnan perhekerho pelotteli pientä vauvaani ja minua. Se oli aivan kummallista ja hämmentävää. En luonnollisestikaan enää mennyt kerhoon.
Mietin nykyisin, että montako meitä entisiä, oman kaupungin, asukkaita onkaan mahtanut lähteä koskaan palaamatta. Osa heistä on jo kuollutkin.
Mikä meissä on ollut niin väärää, siis teille väärää, ettei meitä ole haluttu pienelläkään ystävyyden osoituksella integroida yhteisölliseen toimintaan mukaan.
Kun alle 10-vuotiaana jouduin tilanteeseen, missä en osannut toimia, vaan menin shokkiin, sain siitä aikuisten elinikäisten tuomion päälleni. Oma äitini tai isäni eivät minua koskaan siitä syyllistäneet. Sen homman "hoitivat" kyllä muut aikuiset.
Kun sain oman lapseni, sama kirous jatkui hänen kohdallaan. Aikuiset hoitivat asian niin, että hänet laitettiin samanlaiseen tilanteeseen, jossa itse olin ollut. Kun itse olin ollut sivusta seuraajan roolissa, hänet laitettiin tilanteeseen uhriksi. Aikuisten julma ja kypsymätön kohtelu kun kyseessä on lapsi, oli täysin käsittämätöntä. Päiväkoti jatkoi ja teki myyrän työtään saaden lapseni alisuoriutumaan ja oirehtimaan turvattomuuden, metelin ja kummallisen kohtelun viidakossa.
Kun 80-luvun alussa ravintolajuhlinnan jälkeen olin mukana lievässä mökkimurrossa, menetin ystäviä. Omalta osaltani sovitin reippaan korvauksen omistajille, kun päätekijä pesi kätensä ja karkasi Saksaan.
Leima otsassa minä kuitenkin jatkoin taivaltani tässä täydellisten ja parempien aikuisten kaupungissa. Silmiin ja korviin pistävää vaan oli, että sivistys ja käyttäytymisen alkeetkaan eivät useinkaaan kulkeneet käsikädessä täydellisyyden narrariivin kanssa. Minusta tuli alisuoriutuja, ja vuosikymmenet ihmettelin, mikä minussa on niin väärää, että oma kotikaupunini minua hyljeksii.
Kun aloitin opiskelut, kunnan opettajisto ja muut tahot pitivät huolen, etten opinnoissani menesty. Kun olin palkkatuetussa työssä, yrittäjät, eivät kuitenkaan kaikki kiitos siitä, ja pari opettajaa kohtelivat kuin roskasäkkiä.
En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että nuo kertomani elämän sattumukset olisivat se todellinen syy syrjivään ja ulkopuolelle jättävään "vuorovaikutukseen".
Todennäköisin syy oli se, että koska minun syrjivä kohtelu alkoi jo lapsena jatkuen aikuisuuteen saakka, piti varmistaa, etten vain milloinkaan vahingossakaan pääse vaikuttamaan vaikkapa jossain hallinnollisessa tai muunlaisessa pikkukaupungin pikkuvaltaa pitävässä elimessä. Olisihan se nyt ollut noloa. Eikä se vielä mitään, mutta silloin olisi paljastunut myös heidän arveluttava toimintansa.
Kun myös lapsestani tehtiin jo heti seurakunnasta lähtien vääränlainen lapsi, ja joka jatkui päiväkodissa alisuorittamista edesauttavalla kohtelulla, tulee väkisin mieleen, että "noilta pitää saada luulot pois ja hiljentää, etteivät vain pääse näkemään ja todistamaan, miten rumaa, itsekästä ja oman suvun sekä muiden samanhenkisten eli kylmien ja epäasiallisten kavereiden oma "täydellinen" elämä pääsisi paljastumaan. Taikka sitten .... nämä virkaatekevien omissa elämissään on ollut isoja menetyksiä, mielenterveyden ongelmia, huumeita, väkivaltaa yms. etteivät kateudessaan voi sietää, että joku yksinhuoltaja, jolla on hyvä ymmärrys muiden ihmisten tunnetiloista oikeudenmukaisuus, uskallus ilmoittaa eläinten tai lasten kaltoinkohtelusta jne... mitä näitä nyt on.
Sitten iloisempiin asioihin. Olen kiitollinen jokaiselle sellaiselle ihmiselle, joka tsemppasi, kehui ja ylipäätään kohteli minua arvokkaasti. Heitäkin siis oli. Heidän sanoillaan on osaltaan ollut iso merkitys siihen, että olen lähtenyt kulkemaan kohti unelmiani. Lapseni on myös päässyt pois lannistavasta ympäristöstä. Hänellä on koko elämä ja tulevaisuus vielä edessä, vaikka jo vuosien työkokemusta on takana ammatillisine tutkintoineen. Olen ylpeä hänestä mm. sen vuoksi, että hänestä on kasvanut mielipiteet omaava, vastuullinen ihminen. Työmoraali on kiitettävä, empatiaa ei puutu ja kohtelee minua kunnioittavasti sekä uskaltaa haastaa minua sekä puhua vaikeistakin asioista. Hän ei kanna katkeruutta muita ihmisiä kohtaan. Ei. Hän selvittää ne tarvittaessa minun kanssani, miettii omaa käytöstään, ja kykenee antamaan anteeksi menneisyyden huonoille kaverikohtaamisille sekä idioottiaikuisille, sillä niitähän riitti.
Toivon ja syvästi uskon, ettei kenenkään enää koskaan tarvitse todistaa ja kohdata samaa helvettiä, mitä me eräässä pikkukaupungissa jouduimme sietämään.
Valoa, tulevaisuutta ja omannäköisiä tavoitteita kohti nyt mennään eläen jokainen päivä täysillä.
Ps. Toivottavasti en enää koskaan joudu tilanteeseen, jossa joku hoitaja esihenkilö tms. katsoo oikeudekseen huutaa minulle selkokielellä, kun puhun tällaisen kanssa puhelimessa tai kun käyn omaistani palvelukodissa katsomassa. Missään muussa kunnassa en sellaista kohtelua ole saanut.
Mietin nykyisin, että montako meitä entisiä, oman kaupungin, asukkaita onkaan mahtanut lähteä koskaan palaamatta. Osa heistä on jo kuollutkin.
Mikä meissä on ollut niin väärää, siis teille väärää, ettei meitä ole haluttu pienelläkään ystävyyden osoituksella integroida yhteisölliseen toimintaan mukaan.
Kun alle 10-vuotiaana jouduin tilanteeseen, missä en osannut toimia, vaan menin shokkiin, sain siitä aikuisten elinikäisten tuomion päälleni. Oma äitini tai isäni eivät minua koskaan siitä syyllistäneet. Sen homman "hoitivat" kyllä muut aikuiset.
Kun sain oman lapseni, sama kirous jatkui hänen kohdallaan. Aikuiset hoitivat asian niin, että hänet laitettiin samanlaiseen tilanteeseen, jossa itse olin ollut. Kun itse olin ollut sivusta seuraajan roolissa, hänet laitettiin tilanteeseen uhriksi. Aikuisten julma ja kypsymätön kohtelu kun kyseessä on lapsi, oli täysin käsittämätöntä. Päiväkoti jatkoi ja teki myyrän työtään saaden lapseni alisuoriutumaan ja oirehtimaan turvattomuuden, metelin ja kummallisen kohtelun viidakossa.
Kun 80-luvun alussa ravintolajuhlinnan jälkeen olin mukana lievässä mökkimurrossa, menetin ystäviä. Omalta osaltani sovitin reippaan korvauksen omistajille, kun päätekijä pesi kätensä ja karkasi Saksaan.
Leima otsassa minä kuitenkin jatkoin taivaltani tässä täydellisten ja parempien aikuisten kaupungissa. Silmiin ja korviin pistävää vaan oli, että sivistys ja käyttäytymisen alkeetkaan eivät useinkaaan kulkeneet käsikädessä täydellisyyden narrariivin kanssa. Minusta tuli alisuoriutuja, ja vuosikymmenet ihmettelin, mikä minussa on niin väärää, että oma kotikaupunini minua hyljeksii.
Kun aloitin opiskelut, kunnan opettajisto ja muut tahot pitivät huolen, etten opinnoissani menesty. Kun olin palkkatuetussa työssä, yrittäjät, eivät kuitenkaan kaikki kiitos siitä, ja pari opettajaa kohtelivat kuin roskasäkkiä.
En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että nuo kertomani elämän sattumukset olisivat se todellinen syy syrjivään ja ulkopuolelle jättävään "vuorovaikutukseen".
Todennäköisin syy oli se, että koska minun syrjivä kohtelu alkoi jo lapsena jatkuen aikuisuuteen saakka, piti varmistaa, etten vain milloinkaan vahingossakaan pääse vaikuttamaan vaikkapa jossain hallinnollisessa tai muunlaisessa pikkukaupungin pikkuvaltaa pitävässä elimessä. Olisihan se nyt ollut noloa. Eikä se vielä mitään, mutta silloin olisi paljastunut myös heidän arveluttava toimintansa.
Kun myös lapsestani tehtiin jo heti seurakunnasta lähtien vääränlainen lapsi, ja joka jatkui päiväkodissa alisuorittamista edesauttavalla kohtelulla, tulee väkisin mieleen, että "noilta pitää saada luulot pois ja hiljentää, etteivät vain pääse näkemään ja todistamaan, miten rumaa, itsekästä ja oman suvun sekä muiden samanhenkisten eli kylmien ja epäasiallisten kavereiden oma "täydellinen" elämä pääsisi paljastumaan. Taikka sitten .... nämä virkaatekevien omissa elämissään on ollut isoja menetyksiä, mielenterveyden ongelmia, huumeita, väkivaltaa yms. etteivät kateudessaan voi sietää, että joku yksinhuoltaja, jolla on hyvä ymmärrys muiden ihmisten tunnetiloista oikeudenmukaisuus, uskallus ilmoittaa eläinten tai lasten kaltoinkohtelusta jne... mitä näitä nyt on.
Sitten iloisempiin asioihin. Olen kiitollinen jokaiselle sellaiselle ihmiselle, joka tsemppasi, kehui ja ylipäätään kohteli minua arvokkaasti. Heitäkin siis oli. Heidän sanoillaan on osaltaan ollut iso merkitys siihen, että olen lähtenyt kulkemaan kohti unelmiani. Lapseni on myös päässyt pois lannistavasta ympäristöstä. Hänellä on koko elämä ja tulevaisuus vielä edessä, vaikka jo vuosien työkokemusta on takana ammatillisine tutkintoineen. Olen ylpeä hänestä mm. sen vuoksi, että hänestä on kasvanut mielipiteet omaava, vastuullinen ihminen. Työmoraali on kiitettävä, empatiaa ei puutu ja kohtelee minua kunnioittavasti sekä uskaltaa haastaa minua sekä puhua vaikeistakin asioista. Hän ei kanna katkeruutta muita ihmisiä kohtaan. Ei. Hän selvittää ne tarvittaessa minun kanssani, miettii omaa käytöstään, ja kykenee antamaan anteeksi menneisyyden huonoille kaverikohtaamisille sekä idioottiaikuisille, sillä niitähän riitti.
Toivon ja syvästi uskon, ettei kenenkään enää koskaan tarvitse todistaa ja kohdata samaa helvettiä, mitä me eräässä pikkukaupungissa jouduimme sietämään.
Valoa, tulevaisuutta ja omannäköisiä tavoitteita kohti nyt mennään eläen jokainen päivä täysillä.
Ps. Toivottavasti en enää koskaan joudu tilanteeseen, jossa joku hoitaja esihenkilö tms. katsoo oikeudekseen huutaa minulle selkokielellä, kun puhun tällaisen kanssa puhelimessa tai kun käyn omaistani palvelukodissa katsomassa. Missään muussa kunnassa en sellaista kohtelua ole saanut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.