Mitä tekisitte asemassani? Olen 25 vuotias mies ja olen seurustellut nykyisen avovaimoni kanssa noin 3,5 vuotta. Yhteisolossamme ei enää ole mitään "hohtoa" tuntuu kuin olisimme vain hyviä kavereita, eikä seksikään tunnu oikein sujuvan.
Olen suunnattomasti ihastunut erääseen toiseen naiseen ja hän minuun. Tämän kumpikin tunnusti toisilleen humalassa. Hän kertoi, että hänkin elää ns. huonossa suhteessa.
En ole pettäntyt avoani, enkä halua tulevaisuudessakaan pettää, ja samoin uskon ajattelevan tämän ihastukseni kohteen.
Mitä pitäisi tehdä? Iltaisin nukkumaan mennessäkin ajattelen tuota toista naista...
Jos eroan nykyisestäni, että saisin tämän toisen, niin sittenhän tämän toisenkin pitäisi erota omasta äijästään. Tämä kuulostaa erittäin huonolta ja epätodennäköiseltä ratkaisulta!
Miten saan tämän ihastukseni pois, jonka pian pelkään muuttuvan rakkaudeksi, koska näen tällä hetkellä ihastukseni kohdetta lähes päivittäin.
Haluaisin, että minulla sujuisi avoni kanssa hyvin, mutta tuntuu, että hän ei minusta enää paljoa välitä? Tämän uskon olevan osasyy ihastumiseeni?
Olen suunnattomasti ihastunut erääseen toiseen naiseen ja hän minuun. Tämän kumpikin tunnusti toisilleen humalassa. Hän kertoi, että hänkin elää ns. huonossa suhteessa.
En ole pettäntyt avoani, enkä halua tulevaisuudessakaan pettää, ja samoin uskon ajattelevan tämän ihastukseni kohteen.
Mitä pitäisi tehdä? Iltaisin nukkumaan mennessäkin ajattelen tuota toista naista...
Jos eroan nykyisestäni, että saisin tämän toisen, niin sittenhän tämän toisenkin pitäisi erota omasta äijästään. Tämä kuulostaa erittäin huonolta ja epätodennäköiseltä ratkaisulta!
Miten saan tämän ihastukseni pois, jonka pian pelkään muuttuvan rakkaudeksi, koska näen tällä hetkellä ihastukseni kohdetta lähes päivittäin.
Haluaisin, että minulla sujuisi avoni kanssa hyvin, mutta tuntuu, että hän ei minusta enää paljoa välitä? Tämän uskon olevan osasyy ihastumiseeni?
Vastaukset 14
Vanhimmat
kannattaisi varmaan puhua asioistanne avon kanssa. Kertokaa toisillenne haluateko jatkaa yhtiseloanne ja sen jälkeen mieti mitä teen. Tämä nyt tuskin paljon auttaa mutta tulipahan kirjoitettua.
Olen kokenut saman ja ohjeeni on. Keskustele avosi kanssa tulevaisuudestanne. Kysy näetkö teidät yhdessä ja kysy onko hän huomannut asioitten muuttuneen. Kysy haluaako hän yrittää. Jos ruoho aidan toisella puolen on vihreämpää kastele oma nurmikko.
Mutta rakkaus on rakkautta. Jos päädytte eroon, erotkaa ystävinä ja kuitenkin ala "tavoitella" ( jos tavoitella häntä aiot) tuota toista vasta eronne jälkeen. Muuten homma ei ole aitoa. onnea sinulle, toivottavasti "valitset" oikein.
Oon 26-vuotias nainen, ja mulla on ihan samanlainen tilanne kuin sulla. Paitsi että oon aviossa. Se mun ihastus vaan jotenkin osaa koskea mieleni herkkiin paikkoihin silleen ihanasti. Muuten ei ollakaan koskettu kuin toistemme käsiin.
En tiedä mitä tehdä. En halua erota nykyisestäni, koska kuitenkin rakastan häntä.
Nykyiseni on ihana, ja tämä toinen... En tiedä, sopisiko hän edes mulle. Mutta tuntuu että ymmärrämme toisiamme kovin hyvin, vaikkemme toisillemme sopisikaan. Argh.
En tiedä, miten saisit ihastuksesi pois, yritän keksiä miten saisin oman ihastukseni pois.
Miks tää elämä on näin vaikeaa ja ihanaa samaan aikaan?
no sulla on asia vielä sitten hankalammin, koska olet aviossa. Paitsi että minun suhteeni on ollut huonolla jamalla jo pitkään ennen tätä ihastusta.
Taitaa olla lopun alkua....
Jos suhteeni avooni kukoistaisi, niin epäilen olisinko kehenkään edes ihastunut?
Sellainen tyly keino olisi ihastuksesta eroon pääsemiseksi, että sanois sille jotakin tosi törkeetä ja rumaa. Ainut vain että siitä tulisi paha mieli kummallekkin, ja sitten jatkaisit vanhaa suhdettasi entistä alakuloisempana? Blääh mitähän sitä tekis?
En minäkään ole ihastustani koskenut muuten kuin toistemme käsiin. Tämä ihastukseni on kyllä kerran antanut suukon poskelle...
Pitäisiköhän sitä alkaa sinkkumieheksi, kun ei kerran nämä suhteet näytä kestävän...
Ei oiken tunnu järkevältä vaihtoehdolta sekään että joutuu 3-4 vuoden välein naisen vaihtamaan...
En ole itse kertaakaan naista jättänyt, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Taidan olla liika itseppäinen nykyajan naisille? Tuntuu ainakin siltä, että ellen anna naiselle periksi, niin heti on herne nenässä... teen kyllä mielelläni kompromissin asiasta kuin asiasta ja joskus annan myös periksikkin, mutta eipä taida minusta miksikään tohvelisankariksi olla...
Tutustuin jokin aika sitten 96-vuotiaaseen mummeliin, joka oli ollut naimisissa 70 vuotta. Miehensä oli menehtynyt pari vuotta sitten.
Hän sanoi, että pitkän ja hyvän avioliiton saa, kun aina yrittää ymmärtää, miksi toinen tekee ja on sellainen kuin on. Ja silloin kun (kun, ei jos) tulee vaikeita aikoja, ei niitä asioita tarvi käsitellä heti, jos se tuntuu vaikealta. Mieluummin antaa toisen kasvaa ohi vaikeasta jutusta ja sitten myöhemmin ottaa asian puheeksi, kun se ei ole enää niin vaikea. En oikein ymmärtänyt, mitä hän tuolla viimeisellä neuvolla tarkoitti, mutta taidan kokeilla; 70 vuotta avioliittoa antaa aika hyvän auktoriteetin:)
Siitä suhteen kukoistamisesta. Tuskinpa sitä toisen kaukalolle katselisi, jos omakin on kukkuroillaan. Ja kuka tuossa sanoikaan hyvin, että jos ruoho on aidan takana vihreämpää, voi kastella oman nurmikon. Miten sen sitten vaan tekisi?
Tylyydellä ihastuksesta varmaankin pääsisi eroon, mutta ei se tosiaan kivaa ole. Ja eihän tilanne sen ihastuksen kohteen syytä ole!
Sanotaan, että kahden yhdessä asutun vuoden aikana pariskunta oppii tuntemaan toisensa, myös huonot puolet. Sitten alkavat todelliset vaikeudet, kun pitää kestää se tosiasia, että toinen onkin vaan ihan tavallinen ihminen. Voi tuntua, että tietää toisesta kaiken, miten toinen reagoi, kaikki ärsyttävät maneerit.
Harmi, että kovin helposti syntyy kaavoja ja rutiineja, ja että niistä on hankala päästä eroon, kun toisaalta toinen odottaakin niitä. Itse pitäisi repäistä itsensä irti tavoistaan, jos haluaa kokeilla jotain uutta. Ja tuntuis kovin helpolta, jos ei tarvis nähdä vaivaa tapojensa muuttamisessa.
Mutta jos vielä arkeen tutustumisen jälkeenkin jaksaa yrittää etsiä toisesta uusia puolia, yhteiselo kuulemma alkaa mennä paremmin.
Ehkä yritän sitä. Ja ainahan tunteet viilenee, jos niitä ei ruoki. Ehkä munkin olis vaan parasta olla ajattelematta koko ihastustani. Vaikka se on vaikeaa, kun tapaamme melkein joka päivä.
Ai oot itsepäinen? Mut ei kai naiset yleensäkään tykkää liian kilteistä miehistä. Itseäni ainakin harmittaa, jos toinen ei koskaan särmää mun kanssa. En kyllä tykkää minusta piittaamattomastakaan käytöksestä. Pitäis olla semmoinen ystävällinen mies, joka uskaltaa leikkiä, mutta uskoo kun sanon ei. Ja suostuu pyyntöihini silloin, kun ne eivät ole hänelle kohtuuttomia. Tarkoitan, että pitää olla vastavuoroisuutta.
Neuvoni on:Anna ajan kulua!
Olen itse ollut aviossa 17 vuotta ja muutaman kerran on ollut sama tilanne. Ensimmäiset pari viikkoa on ollut yhtä tuskaa mutta sitten on alkanut pikkuhiljaa helpottaan. Nyt vain muistelen lämmöllä kaikkia vanhoja "ihastuksia".
pitäisi ajan antaa kulua? Olen varmaan jo puoli vuotta sitten ajatellut että ellei tämä suhde tästä mihinkään muutu, siis paremmaksi niin ei meitä varmaan yhteen ole tarkoitettu. Silloin ei ollut edes tätä ihastusta. Olen monet kerra yrittänyt jutella avoni kanssa suhteestamme, mutta siitä ei tahdo tulla mitään, kun avo ei tunnu kykenemään järkevään keskusteluun.
Kallistun kokoajan enemmän eroamisen kannalle... Joskus suunniteltiin jopa kihloihin menoa ja tulevaisuutta pitkälle eteenpäin jne. Mutta en todellakaan halua elää loppuelämääni huonossa suhteessa...
Eipä tunnu oikein mikään tepsivän, olen yrittänyt keksiä kaikkea mukavaa yhteistä tekemistä ym. mutta eipä ole asiat miksikään muuttunut... Joskus on mennyt jopa vain huonompaan suuntaan kun jotakin on yrittänyt kehitellä ja joku asia ei ole mennyt juuri niin kuin avo olisi asian ajatellut.
Mullakin on sama ongelma ko sulla. MUTTA mulla on avomiehen kanssa vielä kaks lasta...
Ja olen rakastunut ihanaan mieheen, jonka tapaan pari kertaa viikossa, ja tämä tunne on molemminpuolinen. Avomiehen kanssa olemme tiedostaneet tilanteen, että meiltä puuttuu jotakin, mutta eropuheita emme ole pitäneet. On annettu vain mennä omalla painollaan.
Tilanne on hankala ja henkisesti raskas, väliin olen aivan jumissa, ko ei tiedä mitä tehdä. Tälläkin hetkellä haluttais vain lähteä kävelemään, mutta kun on ihanat lapset, joiden takia ei halua erota. Mutta onko oikein elää liitossa, joka ei anna oikeastaan mitään kummallekaan?
suhde aina lopuksi läsähtää, kun alkaa ns. normaalit arkirutiinit. Kumpikin tuntee toisensa läpikotaisin eikä kummallakaan ole mitään uutta kerrottavaa/annettava eikä mitään mikä poikkeaisi normaalista.
Lopuksi vain kumpikin käy töissä, syö, juo ja nukkuu. Seksikin kulkee sitten aina sitä samaa rataa jne. ja elämä muuttuu tylsäksi.
Vai onkohan niin, että ihminen on tarkoitettu moniavioiseksi niin kuin eläimetkin. Tämä voi olla geeneistä kiinni?? Ehkäpä luontoäiti on niin suunitellut, että ihmisen kuuluisi oikeasti vaihtaa kumppania muutaman vuoden välein. Eipä taida olla yhtäkään muuta eläintä, joka koko elämänsä ajan on saman kanssa?
No joo, menipäs pohdiskeluksi...
blääh!!!!!!!!!!
Yritin eilen vastata viestiin, mutta eipä se minun viesti näköjään tullu perille ja nyt ei ole aikaa kirjottaa niin pitkään ko eilen. En tiä millä ihastuksesta pääsee eroon, olen mieki kokeillut siinä kuitenkaan onnistumatta.
Niin tämä minun "rakastus" on jo seitsemän vuoden takaa, ja yhä se sykähdyttää, vaikka välillä on hiljasempaa, jos ei nähdä. Olen yrittäny muutaman kerran päästä irti, ja niin on tämä mieskin, mutta ei olla onnistuttu. Tiedä sitten kuinka tosissaan me ollaan oltu siinä??!!
Tämä mies on tällä hetkellä vapaa, ollut jo kai kolme vuotta. Me aina joskus kahvistellaan miehen kämpillä. Ja nyt ko mulla on oiva tilaisuus kysyä mieheltä, niin kysyn. Miksi vapaa, nuori (30v) hyvännäköinen mies antaa kotiavaimensa avoliitossa asuvalle ikäiselleen kahdenlapsen äidille?
Moi, täytyy jatkaa töitä...
Suurin ongelma on, että kaikissa suhteissa tulee vastaan arki ja liiallinen "tuttuus". Nykyään erotaan liian helposti juuri tässä vaiheessa.. pitäisi löytää tie sen yli ja päästä "kakkosvaiheeseen" sillä sekin on siellä takana.
Ihastuminen on aina yhtä ihanaa ;) HUH! *jalat alta pelkästä ajatuksesta ja muistoista* ja niitä tulee läpi elämän. Niistä saa ihan hirveästi energiaa :) Mutta ei se tarkoita uskottomuutta.
Tosi kliseitä, jokainen joutuu itse tekemään ratkaisunsa.
tsemppiä kauheasti *hali*
Niinhän se on! Ihastuminen on ihanaa, eikä se vielä ole uskottomuutta. Mutta missä se raja menee? Onko uskottomuutta kahvistelut, jos ne tapahtuu viikoittain? Onko uskottomuutta hellät katseet, koskettelut? Vai onko uskottomuutta vain se, että menee toisen kanssa sänkyyn?
Mulla kyllä jotenki tuntuu, että tämä minun ihastuminen ei ole pelkkää ihastumista, kun sitä on kestäny noin kauan. Vuositolkulla! Jotenki tuntuu, että onko tämä mies mulle se oikea? Ettei se olekaan se, johon silloin nuorempana ihastuin ja jonka kanssa mulla on lapset????
...ajattelin ilmoitella, että päätimme eilen erota.
Olisimme ennenpitkään kuitenkin eronneet, niin ajattelimme että miksi turhaan asiaa pitkittää...
Tätä asiaa olen miettinyt todella pitkään ja hartaasti. Olen täysin sitä mieltä että näin olisi käynyt ilman ihastustakin, mutta kyllähän sekin varmasti asiaan vaikutti.
Tuntuu jotenkin helpottuneelta, tuntuu silti pahalta ja tunnen todella suurta sääliä avoani kohtaan, tai siis nyt ex-avoa.
Olen kyllä sitä mieltä, että kun täällä kerran vain eletään, niin ei olisi ollut järkevä ratkaisu jatkaa entiseen malliin.
Monet kerrat olemme viimeisen vuoden aikana asiasta yrittäneet keskustella, ja olemme sopineet että yritetään nyt vielä jne. Hetken menee hyvin, aina seuraavaan riitaan asti.
Kyllähän useimmissa ja varmastikkin kaikissa suhteissa riidellään, mutta liika on liikaa...
Tämä on monen tekijän summa, nähtiin nykyisin tosi harvoin, koska ex-avoni on ollut noin 1 vuoden jo töissä eri paikkakunnalla, liika paljon riitelyä silloin harvoin kun nähtiin, huono seksielämä, ex-avoni salaiset tapaamiset hänen exänsä kanssa ja varmastikkin lopullisena niittinä tämä ihastukseni...
En tiedä mitä tälläisesta ajattelette, mutta minä tein ratkaisuni, en sano että se välttämättä hyvä on, mutta en halunnut näinkään jatkaa...
Hyvä kun teit ratkaisusi, parempi noin. Miksi pitkittää sellaista joka on edessä kumminkin. Vaikeammaksi vaan olisi eroaminen käynyt ajan kanssa. Minulla sama tilanne, ihastuin, ero meneillään. Tunnen suurta vapauden tunnetta, mennyt hirvittää, kadun sitä vaan, etten ennemmin eronnut. Tsemppiä sulle, älä epäile päätöstäsi.