Olen Kekkostutkija jossain mielin

Urho Kekkonen oli jo nuoresta pitäen innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuonna 1914 Kaikuja Kajaanista -sanomalehdessä. Seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa Kajaanin Lehteen. Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.
Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi. Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisten joukoissa. Hän osallistui Kuopion ja Varkauden valtauksiin, Mäntyharjun rintaman ja Viipurin taisteluihin sekä johti sodan loppuvaiheessa Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.


Urheilu-ura
Kekkonen oli nuorena miehenä kansallisen huipputason yleisurheilija. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys.

Urheilijanuransa jälkeen Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Kansainvälinen yleisurheiluliitto puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi. Kekkonen taisteli Nurmen osallistumisen puolesta ja Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku
Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.
Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa hän suoritti Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928. Hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1928.

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan. Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon.[20] Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli ja Matti.

Poliisivuosista puhuessa Kekkosella on toisinaan ollut ankaran, väkivaltaisen kommunistien kuulustelijan maine. Hän itse antoi ymmärtää ottaneensa humaanin ”hyvän poliisin” roolin vanhempien ja väkivaltaisempien kollegoidensa vastapainoksi. Jotkut hänen kuulustelemansa kommunistit ovat puoltaneet jälkimmäistä kuvausta, toiset taas syyttivät Kekkosta erityisen kovakätiseksi. Kirjailija Timo J. Tuikka selittää näiden lausuntojen ristiriitaisuutta Kekkosen kuulustelumenetelmien ja sosiaalisten taitojen kehityksellä: ”Hän oppi sen strategisen tavan, että nyrkki ei ole välttämättä se kaikista tehokkain väline, vaan viina, sauna ja jutustelu ovat paljon parempia tiedonhankintavälineitä.” Nämä paljastavat kokemukset olisivat vaikuttaneet hänen myöhempään uraansa ja lähestymistapaansa.

Kekkonen joutui eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Väitöskirja käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.


Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Kansan eheyttäminen, ryssäviha, aitosuomalainen kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa, jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Urho Kekkonen oli jo nuoresta pitäen innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuonna 1914 Kaikuja Kajaanista -sanomalehdessä. Seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa Kajaanin Lehteen. Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.
Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi. Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisten joukoissa. Hän osallistui Kuopion ja Varkauden valtauksiin, Mäntyharjun rintaman ja Viipurin taisteluihin sekä johti sodan loppuvaiheessa Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.


Urheilu-ura
Kekkonen oli nuorena miehenä kansallisen huipputason yleisurheilija. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys.

Urheilijanuransa jälkeen Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Kansainvälinen yleisurheiluliitto puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström sulki näiden kisojen aikana Paavo Nurmen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi. Kekkonen taisteli Nurmen osallistumisen puolesta ja Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku
Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.
Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Asevelvollisuutensa hän suoritti Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928. Hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1928.

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan. Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon.[20] Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli ja Matti.

Poliisivuosista puhuessa Kekkosella on toisinaan ollut ankaran, väkivaltaisen kommunistien kuulustelijan maine. Hän itse antoi ymmärtää ottaneensa humaanin ”hyvän poliisin” roolin vanhempien ja väkivaltaisempien kollegoidensa vastapainoksi. Jotkut hänen kuulustelemansa kommunistit ovat puoltaneet jälkimmäistä kuvausta, toiset taas syyttivät Kekkosta erityisen kovakätiseksi. Kirjailija Timo J. Tuikka selittää näiden lausuntojen ristiriitaisuutta Kekkosen kuulustelumenetelmien ja sosiaalisten taitojen kehityksellä: ”Hän oppi sen strategisen tavan, että nyrkki ei ole välttämättä se kaikista tehokkain väline, vaan viina, sauna ja jutustelu ovat paljon parempia tiedonhankintavälineitä.” Nämä paljastavat kokemukset olisivat vaikuttaneet hänen myöhempään uraansa ja lähestymistapaansa.

Kekkonen joutui eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Väitöskirja käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.


Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS). Kansan eheyttäminen, ryssäviha, aitosuomalainen kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa, jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.

Jatkuu >>

Lue lisää

Siirtyminen puoluepolitiikkaan
Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa Demokratian itsepuolustus, jossa varoitti äärioikeiston noususta.[25][10]

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön nuoremmaksi hallitussihteeriksi vuonna 1933 ja yritti samana vuonna ensimmäisen kerran eduskuntaan mutta ei tullut valituksi. Maalaisliitossa Kekkonen nousi nopeasti merkittävään asemaan toimien puolueen keskushallituksen jäsenenä vuodesta 1935 alkaen presidentiksi valintaansa asti.Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi (1937–1939). Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.

Vuonna 1938 Sylvi ja Urho Kekkonen ostivat Vahvialasta Etelä-Karjalasta Paarmakallio-nimisen maatilan. Urho Kekkosen oli näin osaltaan tarkoitus luoda yhteyksiä vaalipiirinsä äänestäjäkuntaan. Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan mukaisen alueluovutuksen nojalla uusi raja jakoi tilan siten, että rakennukset ja suurin osa viljelyksistä jäivät Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.

Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin.[2]

Toimiessaan syksyllä 1942 Siirtoväen huollon keskuksen johtajana Kekkonen ehdotti että ”mustalaisia” eli romaneja varten tulee perustaa työleiri. Tammikuussa 1943 aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu työleiri. Myös romaninaiset joutuivat vastaavanlaiselle leirille. Moni määrättiin sinne vuoden 1936 irtolaislain perusteella. Pakkotyötä tekeville maksettiin pientä palkkaa, josta vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatetuskulut. Metsätyöleireillä oli tehtävä vähintään 75 mottia, ennen kuin pois pääsyä saatettiin harkita. Kumpikaan leiri ei toiminut pitkään.

Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Carl Gustaf Emil Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.

Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1941 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen. Vuoden 1942 lopulta alkaen hän lähestyi piirejä, jotka seuraavana vuonna tulivat muodostamaan niin kutsutun rauhanopposition. Myöhemmin Kekkosta luonnehdittiin yhdeksi tämän ryhmän ”kärkihahmoista”.

Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka “ulkopoliittisesti luotettavana” kutakin pidettiin, eli millaiset suhteet kullakin oli Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.

Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi 2. huhtikuuta.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Siirtyminen puoluepolitiikkaan
Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa Demokratian itsepuolustus, jossa varoitti äärioikeiston noususta.[25][10]

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön nuoremmaksi hallitussihteeriksi vuonna 1933 ja yritti samana vuonna ensimmäisen kerran eduskuntaan mutta ei tullut valituksi. Maalaisliitossa Kekkonen nousi nopeasti merkittävään asemaan toimien puolueen keskushallituksen jäsenenä vuodesta 1935 alkaen presidentiksi valintaansa asti.Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi (1937–1939). Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.

Vuonna 1938 Sylvi ja Urho Kekkonen ostivat Vahvialasta Etelä-Karjalasta Paarmakallio-nimisen maatilan. Urho Kekkosen oli näin osaltaan tarkoitus luoda yhteyksiä vaalipiirinsä äänestäjäkuntaan. Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan mukaisen alueluovutuksen nojalla uusi raja jakoi tilan siten, että rakennukset ja suurin osa viljelyksistä jäivät Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.

Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin.[2]

Toimiessaan syksyllä 1942 Siirtoväen huollon keskuksen johtajana Kekkonen ehdotti että ”mustalaisia” eli romaneja varten tulee perustaa työleiri. Tammikuussa 1943 aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen romanimiehille tarkoitettu työleiri. Myös romaninaiset joutuivat vastaavanlaiselle leirille. Moni määrättiin sinne vuoden 1936 irtolaislain perusteella. Pakkotyötä tekeville maksettiin pientä palkkaa, josta vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatetuskulut. Metsätyöleireillä oli tehtävä vähintään 75 mottia, ennen kuin pois pääsyä saatettiin harkita. Kumpikaan leiri ei toiminut pitkään.

Presidentin valitsijamiehenä, kansanedustajana ja ministerinä Kekkonen oli valitsemassa Kyösti Kalliota vuonna 1937, Risto Rytiä vuosina 1940 ja 1943, Carl Gustaf Emil Mannerheimia vuonna 1944 sekä J. K. Paasikiveä vuonna 1946.

Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1941 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen. Vuoden 1942 lopulta alkaen hän lähestyi piirejä, jotka seuraavana vuonna tulivat muodostamaan niin kutsutun rauhanopposition. Myöhemmin Kekkosta luonnehdittiin yhdeksi tämän ryhmän ”kärkihahmoista”.

Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka “ulkopoliittisesti luotettavana” kutakin pidettiin, eli millaiset suhteet kullakin oli Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.

Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi 2. huhtikuuta.

Jatkuu >>

Lue lisää

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vuoksi Kekkonen joutui Paasikiven sijaiskärsijäksi. Valvontakomissio uskoi oikeudenkäynnin Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja vastaan osoittavan suomalaisille ja ulkomaailmalle, että Suomen sotavuosien politiikka oli ollut väärää, suorastaan rikollista, ja aiheuttanut suomalaisille paljon vahinkoa. Käytännössä oikeudenkäynnistä muodostui kuitenkin syytettyjen rohkeiden puolustuspuheenvuorojen vuoksi neuvostovastainen näytelmä. Väinö Tannerin joutuminen syytetyksi, mikä tapahtui valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin nimenomaisesta vaatimuksesta, aiheutti sosialidemokraattien keskuudessa syvää katkeruutta Kekkosta kohtaan. Se lietsoi Kekkos-kaunaa, jota Kekkosen kääntymys ”ryssän” vihaajasta Neuvostoliiton ystäväksi oli levittänyt poliittisiin piireihin.

Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että SKDL jäivät oppositioon.

Kekkonen valittiin eduskunnan puhemieheksi 22.7.1948.[34] Hänet valittiin myös 1. helmikuuta 1950 vuoden 1950 valtiopäivien puhemieheksi.[35] Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Vaikka Kekkonen ei voittanutkaan vaalia, hänen onnistui laajoilla vaalikiertueillaan pohjustaa voittonsa seuraavissa presidentinvaaleissa.

Kun Fagerholmin hallitus kaatui 1. maaliskuuta 1950, Kekkonen kävi keskustelemassa Paasikiven kanssa hallituskysymyksestä. Kekkonen sai tehtäväkseen muodostaa hallitus ja hänen ensimmäinen hallituksensa nimitettiin 17. maaliskuuta 1950. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.

Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin keskeinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.

Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli ”poliittisesti vaarallinen”.

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.

Ministeri Reinhold Svento tallensi muistelmateokseensa Ystäväni Juho Kusti Paasikivi (1960) J. K. Paasikiven hyvän arvioinnin Urho Kekkosesta:

»Olen antanut Kekkoselle etusijan, en suinkaan poliittisista syistä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että hän oli pääministerinä etevä, nopeasti ajatteleva ja nopeasti toimiva. Se, mihin monet muut tarvitsevat puolisen tuntia ajattelemisen aikaa, sen Kekkonen ymmärsi parissa minuutissa. Totta kai sellainen pääministeri on jokaiselle presidentille tervetullut. Jos Kekkonen olisi ilman näitä älynsä lahjoja, kai minäkin ryhtyisin heti ajattelemaan toista henkilöä hänen paikalleen.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vuoksi Kekkonen joutui Paasikiven sijaiskärsijäksi. Valvontakomissio uskoi oikeudenkäynnin Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja vastaan osoittavan suomalaisille ja ulkomaailmalle, että Suomen sotavuosien politiikka oli ollut väärää, suorastaan rikollista, ja aiheuttanut suomalaisille paljon vahinkoa. Käytännössä oikeudenkäynnistä muodostui kuitenkin syytettyjen rohkeiden puolustuspuheenvuorojen vuoksi neuvostovastainen näytelmä. Väinö Tannerin joutuminen syytetyksi, mikä tapahtui valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin nimenomaisesta vaatimuksesta, aiheutti sosialidemokraattien keskuudessa syvää katkeruutta Kekkosta kohtaan. Se lietsoi Kekkos-kaunaa, jota Kekkosen kääntymys ”ryssän” vihaajasta Neuvostoliiton ystäväksi oli levittänyt poliittisiin piireihin.

Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että SKDL jäivät oppositioon.

Kekkonen valittiin eduskunnan puhemieheksi 22.7.1948.[34] Hänet valittiin myös 1. helmikuuta 1950 vuoden 1950 valtiopäivien puhemieheksi.[35] Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Vaikka Kekkonen ei voittanutkaan vaalia, hänen onnistui laajoilla vaalikiertueillaan pohjustaa voittonsa seuraavissa presidentinvaaleissa.

Kun Fagerholmin hallitus kaatui 1. maaliskuuta 1950, Kekkonen kävi keskustelemassa Paasikiven kanssa hallituskysymyksestä. Kekkonen sai tehtäväkseen muodostaa hallitus ja hänen ensimmäinen hallituksensa nimitettiin 17. maaliskuuta 1950. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.

Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin keskeinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.

Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli ”poliittisesti vaarallinen”.

Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.

Ministeri Reinhold Svento tallensi muistelmateokseensa Ystäväni Juho Kusti Paasikivi (1960) J. K. Paasikiven hyvän arvioinnin Urho Kekkosesta:

»Olen antanut Kekkoselle etusijan, en suinkaan poliittisista syistä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että hän oli pääministerinä etevä, nopeasti ajatteleva ja nopeasti toimiva. Se, mihin monet muut tarvitsevat puolisen tuntia ajattelemisen aikaa, sen Kekkonen ymmärsi parissa minuutissa. Totta kai sellainen pääministeri on jokaiselle presidentille tervetullut. Jos Kekkonen olisi ilman näitä älynsä lahjoja, kai minäkin ryhtyisin heti ajattelemaan toista henkilöä hänen paikalleen.

Jatkuu >>

Lue lisää

Ensimmäinen kausi (1956–1962)
Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K.-A. Fagerholmin. Presidentinvaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa ”yhden äänen” antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti. Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta. KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin. Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että ”Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita”.

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yritti pitää matalaa profiilia etenkin sisäpolitiikassa.

Urho Kekkosen presidenttikausi alkoi maailmanpoliittisen ”suojasään” aikana. Suomi koki tulikasteensa Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä kuitenkin jo Kekkosen ensimmäisen presidenttivuoden lopulla, kun järjestön yleiskokouksen käsiteltäväksi tuli Unkarin kansannousu. Suomi tuki YK:ssa päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Kekkonen määräsi Suomen YK-valtuuskunnan pidättymään äänestyksistä aina, jos päätöslauselmassa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä, josta Suomi pidättyi, yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin Neuvostoliittoa lopettamaan puuttuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään heti joukkonsa kriisialueelta. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1992 Kekkosen tarjoutuneen välittäjäksi Unkarin kriisissä. Neuvostoliitto ei ollut vastannut Kekkoselle mitään, koska kyse oli sen mukaan ollut kommunistileirin sisäisestä asiasta. Max Jakobsonin mukaan Unkari-äänestyksen myötä Suomi alkoi noudattaa YK:ssa ”geopoliittista äänestysmallia”, mikä tuli jälleen esille Afganistanin sodan yhteydessä vuonna 1980.

Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.

Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.

Lokakuussa 1961 Kekkonen matkusti kolmen viikon valtiovierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Yhdysvalloissa vierailun isäntänä oli alkuvuodesta 1961 presidentin virkaan astunut John F. Kennedy. Vierailun aikana Kekkonen piti YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa puheen, jossa hän luonnehti Suomen roolia kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa pikemminkin lääkäriksi kuin tuomariksi.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Ensimmäinen kausi (1956–1962)
Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K.-A. Fagerholmin. Presidentinvaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa ”yhden äänen” antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti. Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta. KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin. Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että ”Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita”.

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yritti pitää matalaa profiilia etenkin sisäpolitiikassa.

Urho Kekkosen presidenttikausi alkoi maailmanpoliittisen ”suojasään” aikana. Suomi koki tulikasteensa Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä kuitenkin jo Kekkosen ensimmäisen presidenttivuoden lopulla, kun järjestön yleiskokouksen käsiteltäväksi tuli Unkarin kansannousu. Suomi tuki YK:ssa päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Kekkonen määräsi Suomen YK-valtuuskunnan pidättymään äänestyksistä aina, jos päätöslauselmassa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä, josta Suomi pidättyi, yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin Neuvostoliittoa lopettamaan puuttuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään heti joukkonsa kriisialueelta. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1992 Kekkosen tarjoutuneen välittäjäksi Unkarin kriisissä. Neuvostoliitto ei ollut vastannut Kekkoselle mitään, koska kyse oli sen mukaan ollut kommunistileirin sisäisestä asiasta. Max Jakobsonin mukaan Unkari-äänestyksen myötä Suomi alkoi noudattaa YK:ssa ”geopoliittista äänestysmallia”, mikä tuli jälleen esille Afganistanin sodan yhteydessä vuonna 1980.

Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.

Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.

Lokakuussa 1961 Kekkonen matkusti kolmen viikon valtiovierailulle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Yhdysvalloissa vierailun isäntänä oli alkuvuodesta 1961 presidentin virkaan astunut John F. Kennedy. Vierailun aikana Kekkonen piti YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa puheen, jossa hän luonnehti Suomen roolia kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa pikemminkin lääkäriksi kuin tuomariksi.

Jatkuu >>

Lue lisää

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Nootin tullessa Kekkonen oli rentoutumassa Havaijilla. Hän lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan ottamaan selkoa nootin taustoista ja palasi itse kotimaahan alkuperäisen aikataulun mukaisesti muutamia päiviä myöhemmin. Muun muassa Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa[56]. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai tammikuussa 1962 pidetyssä presidentin valitsijamiesvaalissa 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.

Toinen kausi (1962–1968)
Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin kyseenalaisia piirteitä. Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ”ulkopoliittinen luotettavuutensa” eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittinen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.

Keväällä 1964 Kekkonen viestitti vanhalle puolueelleen maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä, ja kesän 1964 puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti puheenjohtajavaalissa Sukselaisen niukalla äänten enemmistöllä. Saman vuoden syksyllä Helsingin työväentalossa pitämässään puheessa Kekkonen ilmaisi olevansa valmis tulemaan sosialidemokraatteja puolitiehen vastaan Pitkänsillan yli ja tarvittaessa ylikin. Näin SDP, jonka puheenjohtajaksi oli edellisenä vuonna tullut Rafael Paasio, alkoi taas näyttää todelliselta vaihtoehdolta hallituspuolueeksi. SDP saavutti suurvoiton vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja 18 vuoden tauon jälkeen muodostettiin kansanrintamahallitus Rafael Paasion johdolla ja Urho Kekkosen tuella.

Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa. Jukka Tarkan luonnehdinnan mukaan Kekkonen oli tavallisille kansalaisille heidän huoliaan herkällä korvalla kuunteleva isähahmo, mutta myös jyrisevä kartanonherra, joka ei sietänyt epäjärjestystä tiluksillaan. Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mielellään kalastamassa ystäviensä kanssa. Kalastusseurueen kokoonpano muuttui 1970-luvun alkuvuosina, jolloin siihen liittyi yritysjohtajia, jotka pyrkivät edistämään yritystensä etuja.

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite ”suomettuminen”. Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä. Max Jakobson ja Jukka Tarkka ovat huomauttaneet, että Kekkonen hoiti yhtä henkilökeskeisesti Suomen suhteita länsimaihin, etenkin Ranskaan ja Britanniaan. Vietnamin sodan aikana Kekkonen varoi arvostelemasta julkisesti Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa, vaikka päiväkirjamerkintöjensä mukaan hän tuomitsi sen jyrkin sanoin. Myös Suomen suhteet Ruotsiin olivat Kekkosen erityisessä suojeluksessa, ja hänen suhteensa Ruotsin kuningashuoneeseen ja pitkäaikaiseen pääministeriin Tage Erlanderiin olivat hyvin läheiset.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Nootin tullessa Kekkonen oli rentoutumassa Havaijilla. Hän lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan ottamaan selkoa nootin taustoista ja palasi itse kotimaahan alkuperäisen aikataulun mukaisesti muutamia päiviä myöhemmin. Muun muassa Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa[56]. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai tammikuussa 1962 pidetyssä presidentin valitsijamiesvaalissa 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.

Toinen kausi (1962–1968)
Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin kyseenalaisia piirteitä. Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ”ulkopoliittinen luotettavuutensa” eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittinen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.

Keväällä 1964 Kekkonen viestitti vanhalle puolueelleen maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä, ja kesän 1964 puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti puheenjohtajavaalissa Sukselaisen niukalla äänten enemmistöllä. Saman vuoden syksyllä Helsingin työväentalossa pitämässään puheessa Kekkonen ilmaisi olevansa valmis tulemaan sosialidemokraatteja puolitiehen vastaan Pitkänsillan yli ja tarvittaessa ylikin. Näin SDP, jonka puheenjohtajaksi oli edellisenä vuonna tullut Rafael Paasio, alkoi taas näyttää todelliselta vaihtoehdolta hallituspuolueeksi. SDP saavutti suurvoiton vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja 18 vuoden tauon jälkeen muodostettiin kansanrintamahallitus Rafael Paasion johdolla ja Urho Kekkosen tuella.

Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa. Jukka Tarkan luonnehdinnan mukaan Kekkonen oli tavallisille kansalaisille heidän huoliaan herkällä korvalla kuunteleva isähahmo, mutta myös jyrisevä kartanonherra, joka ei sietänyt epäjärjestystä tiluksillaan. Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mielellään kalastamassa ystäviensä kanssa. Kalastusseurueen kokoonpano muuttui 1970-luvun alkuvuosina, jolloin siihen liittyi yritysjohtajia, jotka pyrkivät edistämään yritystensä etuja.

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite ”suomettuminen”. Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä. Max Jakobson ja Jukka Tarkka ovat huomauttaneet, että Kekkonen hoiti yhtä henkilökeskeisesti Suomen suhteita länsimaihin, etenkin Ranskaan ja Britanniaan. Vietnamin sodan aikana Kekkonen varoi arvostelemasta julkisesti Yhdysvaltain Vietnamin-politiikkaa, vaikka päiväkirjamerkintöjensä mukaan hän tuomitsi sen jyrkin sanoin. Myös Suomen suhteet Ruotsiin olivat Kekkosen erityisessä suojeluksessa, ja hänen suhteensa Ruotsin kuningashuoneeseen ja pitkäaikaiseen pääministeriin Tage Erlanderiin olivat hyvin läheiset.

Jatkuu >>

Lue lisää

Maaliskuussa 1964 Kekkonen teki vierailun Viroon, jossa isäntänä oli Viron puoluejohtaja Johannes Käbin. Kekkosen seurueeseen kuuluivat hänen nuoruudenaikaiset ystävänsä akateemikko Kustaa Vilkuna, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen ja itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Posti, joiden kanssa hän oli laatinut Tarton yliopistossa pidettävän tervehdyspuheen virolaisille. Vierailua arvosteltiin tuoreeltaan Suomessa, Ruotsissa ja Länsi-Saksassa, koska Kekkosen katsottiin näin tunnustaneen Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon. Max Jakobsonin mukaan vasta paljon myöhemmin ilmeni, että Kekkosen vierailulla oli tosiasiassa ollut vahva henkinen vaikutus eristyksissä eläneisiin virolaisiin. Suomen valtionpäämiehen käynti osoitti, että heitä ei ollut Suomessa unohdettu, ja se antoi heille jälleen uskoa omaan kansalliseen tulevaisuuteensa. Vierailun konkreettinen tulos oli matkustajalaivaliikenteen alkaminen Helsingin ja Tallinnan välillä yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen toukokuussa 1965.

Kolmas kausi (1968–1978)
YYA-sopimuksen allekirjoitus vuonna 1973 Finlandia-talossa, jossa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.
Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa Maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[39] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.

Ulkopolitiikassa Kekkonen saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. MyöhemUlkopolitiikassa Kekkonen saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. Myöhemmin keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta. Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.min keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta. Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Veikko Vennamon johtaman SMP:n vaalivoitto oli Kekkoselle pettymys. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa vuonna 1970. Taustalla oli vuoden 1971 Metalliliiton lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Maaliskuussa 1964 Kekkonen teki vierailun Viroon, jossa isäntänä oli Viron puoluejohtaja Johannes Käbin. Kekkosen seurueeseen kuuluivat hänen nuoruudenaikaiset ystävänsä akateemikko Kustaa Vilkuna, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Lauri Hakulinen ja itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Posti, joiden kanssa hän oli laatinut Tarton yliopistossa pidettävän tervehdyspuheen virolaisille. Vierailua arvosteltiin tuoreeltaan Suomessa, Ruotsissa ja Länsi-Saksassa, koska Kekkosen katsottiin näin tunnustaneen Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon. Max Jakobsonin mukaan vasta paljon myöhemmin ilmeni, että Kekkosen vierailulla oli tosiasiassa ollut vahva henkinen vaikutus eristyksissä eläneisiin virolaisiin. Suomen valtionpäämiehen käynti osoitti, että heitä ei ollut Suomessa unohdettu, ja se antoi heille jälleen uskoa omaan kansalliseen tulevaisuuteensa. Vierailun konkreettinen tulos oli matkustajalaivaliikenteen alkaminen Helsingin ja Tallinnan välillä yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen toukokuussa 1965.

Kolmas kausi (1968–1978)
YYA-sopimuksen allekirjoitus vuonna 1973 Finlandia-talossa, jossa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.
Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa Maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[39] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.

Ulkopolitiikassa Kekkonen saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. MyöhemUlkopolitiikassa Kekkonen saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen teki korkean tason valtiovierailun Neuvostoliittoon helmikuussa 1970. Zavidovossa neuvostojohdon kanssa käydyissä keskusteluissa oli kyse Suomen aikeesta liittyä pohjoismaiseen Nordek-hankkeeseen, minkä tavoitteen suhteen ei yksimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa saavutettu. Myöhemmin keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta. Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.min keväällä Suomen hallitus päätti jättää Nordek-sopimuksen allekirjoittamatta. Kekkonen ilmoitti vuonna 1970 Neuvostoliitolle, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Veikko Vennamon johtaman SMP:n vaalivoitto oli Kekkoselle pettymys. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa vuonna 1970. Taustalla oli vuoden 1971 Metalliliiton lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.

Jatkuu >>

Lue lisää

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Kauden oli aluksi tarkoitus jatkua vain vuoteen 1974. Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla kautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Gustaf Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä.

Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.

Häikiön mukaan Neuvostoliiton painostuksen kasvaminen Suomea kohtaan huolestutti Kekkosta, joka katsoi ainoana voivansa torjua sen.
Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.

Urho Kekkosen suhteet valtakunnan suurimpaan sanomalehteen Helsingin Sanomiin pysyivät viileinä pitkään sotien jälkeen, mutta lämpenivät 1970-luvun alkuvuosina. HS:n pitkäaikainen voimahahmo Eljas Erkko haki Suomelle tukea lännestä, kun taas Kekkosen mielestä Moskovan mahti oli tunnustettava tosiasiana. Kylmät välit jatkuivat vielä Eljas Erkon pojan Aatos Erkon kaudella. Suhtautuminen muuttui kuitenkin, kun Kekkosen kauden pidentämiseen kytkettiin vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Vuoden 1974 alussa voimaan astunut sopimus vei Suomea Erkon haluamalla tavalla kohti länttä, ja HS:n asenne Kekkosta kohtaan pehmeni.

Heinäkuussa 1969 Kekkonen teki kuusipäiväisen valtiovierailun Isoon-Britanniaan ja kutsui kuningatar Elisabet II:n vierailulle Suomeen. Elisabet II ja prinssi Philip saapuivat valtiovierailulle Suomeen toukokuussa 1976, jolloin Kekkonen toimi vierailun isäntänä. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsevan monarkin vierailu Suomessa.

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana. Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo tammikuun lopussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.

Jatkuu >>

Anonyymi kirjoitti:

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Kauden oli aluksi tarkoitus jatkua vain vuoteen 1974. Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla kautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Gustaf Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä.

Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.

Häikiön mukaan Neuvostoliiton painostuksen kasvaminen Suomea kohtaan huolestutti Kekkosta, joka katsoi ainoana voivansa torjua sen.
Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.

Urho Kekkosen suhteet valtakunnan suurimpaan sanomalehteen Helsingin Sanomiin pysyivät viileinä pitkään sotien jälkeen, mutta lämpenivät 1970-luvun alkuvuosina. HS:n pitkäaikainen voimahahmo Eljas Erkko haki Suomelle tukea lännestä, kun taas Kekkosen mielestä Moskovan mahti oli tunnustettava tosiasiana. Kylmät välit jatkuivat vielä Eljas Erkon pojan Aatos Erkon kaudella. Suhtautuminen muuttui kuitenkin, kun Kekkosen kauden pidentämiseen kytkettiin vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Vuoden 1974 alussa voimaan astunut sopimus vei Suomea Erkon haluamalla tavalla kohti länttä, ja HS:n asenne Kekkosta kohtaan pehmeni.

Heinäkuussa 1969 Kekkonen teki kuusipäiväisen valtiovierailun Isoon-Britanniaan ja kutsui kuningatar Elisabet II:n vierailulle Suomeen. Elisabet II ja prinssi Philip saapuivat valtiovierailulle Suomeen toukokuussa 1976, jolloin Kekkonen toimi vierailun isäntänä. Kyseessä oli ensimmäinen Ison-Britannian hallitsevan monarkin vierailu Suomessa.

Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi

Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana. Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo tammikuun lopussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.

Jatkuu >>

Lue lisää

Neljäs kausi (1978–1982)
Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa 80-vuotisjuhla­postimerkissä.
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja antoi valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. Syksyllä Kekkonen ”runnoi” televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kesällä 1978 Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Suomessa vierailleen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.

Kekkosen toukokuussa 1979 Länsi-Saksaan tekemä vierailu oli hänen ensimmäinen käyntinsä maassa. Kesällä 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli haastattelussa ”antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta”.

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle.
Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.

Virallisesti Kekkonen erosi tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981. Presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen sai suostuteltua vastahakoisen Kekkosen allekirjoittamaan etukäteen valmistellun eroanomuksen. Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte esitteli Kekkosen eron valtioneuvostolle nojautumalla sekä presidentin omaan ilmoitukseen että hänen henkilökohtaisten lääkäriensä lausuntoon.Kekkonen oli muodollisena valtionpäämiehenä aina siihen asti kunnes hänen seuraajakseen valittu Mauno Koivisto vannoi virkavalan tasavallan presidenttinä 27. tammikuuta 1982.

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.
Kekkonen siunattiin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström.Kekkonen huolehti itse arkistojensa tallentamisesta tutkijoiden käyttöön.

Urho Kekkonen perusti Tasavallan Presidentin arkistosäätiön 18. elokuuta 1970. UKK-arkiston paikaksi tuli Hovilan kartano Orimattilassa. Urho Kekkosen kuoltua suuri osa hänen ja Sylvi Kekkosen jäämistöstä siirrettiin Tamminiemestä Orimattilaan. Vuodesta 2001 alkaen lähes kaikki aineisto on ollut tutkijoiden vapaasti käytettävissä.

Urho Kekkosesta on julkaistu useita kirjoja ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981 on julkaistu. Juhani Suomi käytti Kekkosen arkistoa apunaan laatiessaan kahdeksanosaisen Kekkosen ”virallisen” elämäkerran, joka ilmestyi 1986–2000. Hannu Rautkallio pääsi kotimaisten arkistojen lisäksi käyttämään Neuvostoliiton keskuskomitean arkistoa. Myös Kimmo Rientola tutki Kekkosen idänsuhteita. Lasse Lehtinen ja Timo J. Tuikka ovat tutkineet Kekkosen sisäpolitiikkaa väitöskirjoissaan.

Loppu !
Kiitos seuraamisesta.

Anonyymi kirjoitti:

Neljäs kausi (1978–1982)
Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa 80-vuotisjuhla­postimerkissä.
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja antoi valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. Syksyllä Kekkonen ”runnoi” televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kesällä 1978 Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela torjuivat Suomessa vierailleen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.

Kekkosen toukokuussa 1979 Länsi-Saksaan tekemä vierailu oli hänen ensimmäinen käyntinsä maassa. Kesällä 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli haastattelussa ”antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta”.

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle.
Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.

Virallisesti Kekkonen erosi tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981. Presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen sai suostuteltua vastahakoisen Kekkosen allekirjoittamaan etukäteen valmistellun eroanomuksen. Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte esitteli Kekkosen eron valtioneuvostolle nojautumalla sekä presidentin omaan ilmoitukseen että hänen henkilökohtaisten lääkäriensä lausuntoon.Kekkonen oli muodollisena valtionpäämiehenä aina siihen asti kunnes hänen seuraajakseen valittu Mauno Koivisto vannoi virkavalan tasavallan presidenttinä 27. tammikuuta 1982.

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.
Kekkonen siunattiin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström.Kekkonen huolehti itse arkistojensa tallentamisesta tutkijoiden käyttöön.

Urho Kekkonen perusti Tasavallan Presidentin arkistosäätiön 18. elokuuta 1970. UKK-arkiston paikaksi tuli Hovilan kartano Orimattilassa. Urho Kekkosen kuoltua suuri osa hänen ja Sylvi Kekkosen jäämistöstä siirrettiin Tamminiemestä Orimattilaan. Vuodesta 2001 alkaen lähes kaikki aineisto on ollut tutkijoiden vapaasti käytettävissä.

Urho Kekkosesta on julkaistu useita kirjoja ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981 on julkaistu. Juhani Suomi käytti Kekkosen arkistoa apunaan laatiessaan kahdeksanosaisen Kekkosen ”virallisen” elämäkerran, joka ilmestyi 1986–2000. Hannu Rautkallio pääsi kotimaisten arkistojen lisäksi käyttämään Neuvostoliiton keskuskomitean arkistoa. Myös Kimmo Rientola tutki Kekkosen idänsuhteita. Lasse Lehtinen ja Timo J. Tuikka ovat tutkineet Kekkosen sisäpolitiikkaa väitöskirjoissaan.

Loppu !
Kiitos seuraamisesta.

Lue lisää

Mistäs kopioit tämän vuodatuksen?

Kun kopioi toisen kirjoittamaa tekstiä, lähde on mainittava.

Myös kokoomuksen äänillä loppupuolella. Silloin jo kommunistit eli loppu hetkiään eduskuntaa ajatellen, loput sitten liittyi vasemmistoliittoon 1990. mm noin puolet vasemmistoliitosta äänesti Naton liittymistä vastaan eduskunnassa.

Tiesitkö Paasikiven ikää silloin ? Jos olisit tiennyt, et olisi noin virkkonut. Jos olisit tiennyt ikänsä, olisit käsittänyt ettei ollut enää iän puolesta kelvollinen. Eihän sitä kaikkea tiedä " Eikös.
Juho Kusti Paasikivi synt. 27. marraskuuta 1870 kuoli – 14. joulukuuta 1956.
Nyt tuosta näet että Paasikivi oli 1956 86 vuotias. SIITÄ VOI KELATA TAAKSEKKIN, SILTI JO LIIAN VANHA PRESIDENTIKSI.

Mitä nyt sanot, ihan kysyn; että ymmärsitkö edes koko asiaa. Jotkut sanoo "äly hoi älä jätä"
TEILLÄ DEMAREISSA EI NUOT ÄLYN NYSTYRÄT OLE kovin hyvässä rasvassa. Olen pannut tovereista muistakin merkille mm MPP kertoo ihan "päin honkia", VAIKKA VÄLIIN TULEE JÄRKEVÄÄKIN. Täällä oppimistaso heittää paljon, vasemmistolla yleensä jälkipään valvojina ei kaksista ole.

Anonyymi kirjoitti:

Tiesitkö Paasikiven ikää silloin ? Jos olisit tiennyt, et olisi noin virkkonut. Jos olisit tiennyt ikänsä, olisit käsittänyt ettei ollut enää iän puolesta kelvollinen. Eihän sitä kaikkea tiedä " Eikös.
Juho Kusti Paasikivi synt. 27. marraskuuta 1870 kuoli – 14. joulukuuta 1956.
Nyt tuosta näet että Paasikivi oli 1956 86 vuotias. SIITÄ VOI KELATA TAAKSEKKIN, SILTI JO LIIAN VANHA PRESIDENTIKSI.

Mitä nyt sanot, ihan kysyn; että ymmärsitkö edes koko asiaa. Jotkut sanoo "äly hoi älä jätä"
TEILLÄ DEMAREISSA EI NUOT ÄLYN NYSTYRÄT OLE kovin hyvässä rasvassa. Olen pannut tovereista muistakin merkille mm MPP kertoo ihan "päin honkia", VAIKKA VÄLIIN TULEE JÄRKEVÄÄKIN. Täällä oppimistaso heittää paljon, vasemmistolla yleensä jälkipään valvojina ei kaksista ole.

Lue lisää

Niin minulla ja MPP:llä taitaa olla vain yksi korkeakoulututkinto😁.

Hella Wuolijoen järjestämillä päivällisillä Kekkonen vehkeili ryssän kanssa Fagerholmin hallituksen kaatamiseksi.

Oikeiston.sos.dem kirjoitti:

Hella Wuolijoen järjestämillä päivällisillä Kekkonen vehkeili ryssän kanssa Fagerholmin hallituksen kaatamiseksi.

Hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen, joka oli Leninin ja Otto Wille Kuusisen henkilökohtainen ystävä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908,minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Hella Wuolijoki oli marxilainen. Ettei ihmetellä Erkki Tuomiojankaan geenejä iso-äidistään.
Geenejä edes niin tunneta miten ne kiertää polvissa. Kommunismi elää sukupolvelta toiselle, siinä on jotain tuntematonta. Vaikka tuntuisi kun Venäjä Neuvostoliitto tuollainen kuin onkin, niin saa aate länsimaissa jatkoa. lakot muunmuaassa nojaa tähän kommunismiin. Muka kommunsimi työläisten asialla Venäjän hyökkäyskin. He ei itse meidän kommunistitkaan sitä myönnä, hallitus vastaan vain lakkoillaa kommunismi aate mielessä.

Anonyymi kirjoitti:

Hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen, joka oli Leninin ja Otto Wille Kuusisen henkilökohtainen ystävä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908,minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Hella Wuolijoki oli marxilainen. Ettei ihmetellä Erkki Tuomiojankaan geenejä iso-äidistään.
Geenejä edes niin tunneta miten ne kiertää polvissa. Kommunismi elää sukupolvelta toiselle, siinä on jotain tuntematonta. Vaikka tuntuisi kun Venäjä Neuvostoliitto tuollainen kuin onkin, niin saa aate länsimaissa jatkoa. lakot muunmuaassa nojaa tähän kommunismiin. Muka kommunsimi työläisten asialla Venäjän hyökkäyskin. He ei itse meidän kommunistitkaan sitä myönnä, hallitus vastaan vain lakkoillaa kommunismi aate mielessä.

Lue lisää

Muka kommunistit työläisten asialla Venäjän hyökkäyskin. He ei itse meidän kommunistitkaan sitä myönnä, hallitus vastaan vain lakkoillaa kommunismi aate mielessä.

Anonyymi kirjoitti:

Muka kommunistit työläisten asialla Venäjän hyökkäyskin. He ei itse meidän kommunistitkaan sitä myönnä, hallitus vastaan vain lakkoillaa kommunismi aate mielessä.

Meinaatko, että nykyryssät on "kommunisteja"?

Suomessä lienee muutama tuhat kommunistia, tietysti, jos hihhihsaarelta kysytään, Suomessä on ainoastaan persuja ja KOMMUNISTEJA.

Ajattelen sinua.

Laina, ei omistus.

Neuvostoliitto vaati tovereilta.

Tämä palstavahti heheheh. Edes hällä keskustan valtakirjaa, kommunisti sivusta.

Kommunistinenpuolue ainoa sallittu, eikös vain !