Balladi alajärven portinvartijasta ja valuvasta totuudesta

On puomi, joka estää pääsyn Alajärvelle.
Se ei ole tehty puusta, ei metallista.
Se on taottu vanhoista lupauksista ja naapurin myötähäpeästä.
Se ei pidättele veneitä. Se pidättelee järveä.
Ettei se karkaa, ettei se leviä pitkin peltoja ja sieluja.

Sillä Alajärvi ei ole vettä.
Se on tiivistynyttä huokailua,
sameaa ja raskasta kuin uni, josta ei herää.
Ja sen lähde, sen pyhä alkupiste,
on Saukonkylän viemäri.

Sieltä se pulppuaa, yön musta maito,
muistot pestyistä perunoista ja katkerista sanoista.
Jokainen unohtunut haave, jokainen salaa juotu viinapullo,
ne valuvat putkea pitkin ja muuttuvat järveksi.
Saukonkylän viemäri on Alajärven sykkivä sydän.

Ja minä istun rannalla, kaukana puomista,
ja poltan laitonta onnenkeksiä.
Poltan kannabista, jonka siemenet on löydetty vanhan riihen lattialta.
Ja savussa minä näen sen.
Näen sen, mitä muut eivät uskalla.

Näen kuinka Nelimarkan töherrykset eivät ole maisemia.
Ne ovat piirustuksia putkistosta.
Ne ovat Saukonkylän viemärin asennusohjeita,
karttoja siitä, miten suru muutetaan vedeksi.
Jokainen paksu viiva, jokainen levoton väri,
on huuto suoraan viemärin pimeydestä.

Ja puomi on siinä. Vankkumaton.
Se vartioi, ettei kukaan ymmärrä liikaa,
ettei kukaan juo vahingossa totuutta suoraan järvestä.
Minä poltan ja katson,
ja odotan päivää, jona joku avaa sen lukon
Nelimarkan töherryksestä löydetyllä avaimella.