Suomen turvallisuuspoliisin juuret ulottuvat vuoteen 1919, jolloin perustettu edeltäjäorganisaatio keskittyi alusta lähtien poliittisen vasemmiston valvontaan.
1920- ja 1930-luvuilla sen toiminta oli vahvasti kytköksissä äärioikeistolaisiin liikkeisiin, erityisesti aseellisiin vapaaehtoisjärjestöihin ja Lapuan liikkeeseen. Viranomainen ei ollut vain passiivinen tarkkailija, vaan aktiivinen toimija poliittisessa kamppailussa – erityisesti "valkoisen Suomen" ideologian palveluksessa.
Tämä historiallinen kehityskaari herättää kysymyksiä turvallisuusinstituutioiden pitkäkestoisesta ideologisesta painolastista.
Vaikka Suojelupoliisi perustettiin vuonna 1949 muodollisesti puolueettomaksi toimijaksi, sen institutionaalinen jatkuvuus rakentui pitkälti oikeistopainotteisen turvallisuuskäsityksen varaan.
Tarkasteltaessa nykyajan poliittista retoriikkaa, erityisesti perussuomalaisten puheita, on havaittavissa samankaltaisia viholliskuvia ja turvallisuusdiskursseja kuin 1930-luvulla: uhkakuvat rakentuvat maahanmuuton, vasemmiston ja "sisäisten vihollisten" varaan.
Puolueen retoriikka korostaa kansallista yhtenäisyyttä, ulkoisten vaikutteiden torjumista ja usein implisiittisesti – tai eksplisiittisesti – valtion turvallisuuselinten valjastamista ideologisten tavoitteiden tueksi.
Tämä rinnastus ei väitä institutionaalista jatkumoa tai suoraa vallankäyttöä, mutta se osoittaa, kuinka poliittiset muistot ja toimintamallit voivat heijastua nykypäivän puhetapoihin ja vaikuttaa siihen, miten "uhat" määritellään.
Keskustelu siitä, millaisia poliittisia rooleja turvallisuusviranomaisille edelleen asetetaan – suoraan tai epäsuorasti – on siksi paitsi ajankohtainen, myös historiallisesti välttämätön.
1920- ja 1930-luvuilla sen toiminta oli vahvasti kytköksissä äärioikeistolaisiin liikkeisiin, erityisesti aseellisiin vapaaehtoisjärjestöihin ja Lapuan liikkeeseen. Viranomainen ei ollut vain passiivinen tarkkailija, vaan aktiivinen toimija poliittisessa kamppailussa – erityisesti "valkoisen Suomen" ideologian palveluksessa.
Tämä historiallinen kehityskaari herättää kysymyksiä turvallisuusinstituutioiden pitkäkestoisesta ideologisesta painolastista.
Vaikka Suojelupoliisi perustettiin vuonna 1949 muodollisesti puolueettomaksi toimijaksi, sen institutionaalinen jatkuvuus rakentui pitkälti oikeistopainotteisen turvallisuuskäsityksen varaan.
Tarkasteltaessa nykyajan poliittista retoriikkaa, erityisesti perussuomalaisten puheita, on havaittavissa samankaltaisia viholliskuvia ja turvallisuusdiskursseja kuin 1930-luvulla: uhkakuvat rakentuvat maahanmuuton, vasemmiston ja "sisäisten vihollisten" varaan.
Puolueen retoriikka korostaa kansallista yhtenäisyyttä, ulkoisten vaikutteiden torjumista ja usein implisiittisesti – tai eksplisiittisesti – valtion turvallisuuselinten valjastamista ideologisten tavoitteiden tueksi.
Tämä rinnastus ei väitä institutionaalista jatkumoa tai suoraa vallankäyttöä, mutta se osoittaa, kuinka poliittiset muistot ja toimintamallit voivat heijastua nykypäivän puhetapoihin ja vaikuttaa siihen, miten "uhat" määritellään.
Keskustelu siitä, millaisia poliittisia rooleja turvallisuusviranomaisille edelleen asetetaan – suoraan tai epäsuorasti – on siksi paitsi ajankohtainen, myös historiallisesti välttämätön.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onneksi turvallisuusneuvosto on nyt kokoontunut pohtimaan rikkoiko Marinin pöydällä tanssimminen kansainvälistä rauhaa.