Liha on lihaa ja henki on henkeä - vai oliko se toisinpäin?

Rakkaat kanssavaeltajat elämässä,

tartunpa taas sulkakynään (tai no, näppäimistöön – mutta kuvitelkaa sulkakynä, se tuntuu pyhemmältä) kirjoittaakseni teille pienen mietelmän Paavalista, uskomattoman tuotteliaasta kirjoittajasta, joka näki enemmän ilmestyksiä kuin keskimääräinen YouTube-profeetta ja kirjoitti enemmän kirjeitä kuin sukulaismummo jouluna.

Tänään tarkastelussa: Paavalin suosikkiaihe – liha ja henki.

Paavali ei ollut mikään lihansyönnin puolestapuhuja. Itse asiassa hänen suhtautumisensa "lihaan" oli niin kielteinen, että nykyajan karppaajat, kehonrakentajat ja ruokabloggaajat joutuisivat selittelemään aika paljon.

"Liha" Paavalin mielessä ei tietenkään tarkoittanut broileria tai pekonia (niitä ei kyllä silloinkaan kovin usein saanut), vaan sellaista kaikenlaista inhimillistä haluamista, mielihaluja, kiukkua, kateutta ja kaikkea sellaista, mikä tekee ihmisestä… no, inhimillisen. Henki taas oli jotain taivaallista, näkymätöntä, ikuista ja täysin epäsopivaa nettipalstojen algoritmeille.

Paavalille nämä kaksi – liha ja henki – olivat kuin antiikin ajan gladiaattorit: toinen puhdas, toinen paha. Liha oli se turmeltunut osamme, kuin synnin krapula ilman edeltävää juhlaa, ja henki oli se Jumalan henkäys, joka yritti pitää meidät edes jotenkuten ruodussa. Niin kuin sisäinen enkelin ja paholaisen välinen podcast-jakso – ja arvatenkin Paavali antoi paljon enemmän puheaikaa enkelille.

Mutta mitä jos Paavali eläisi nyt?

Kuvitellaanpa hetki: Paavali 2025.

Apostoli istuu kahvilassa, jossa myydään kauramaitolattea ja vegaanisia korvapuusteja, ja tarkkailee kanssaihmisiä, joilla on AirPodsit korvissa ja lempeä mindfulness-hymy huulilla. Ehkä joku heistä on juuri meditoinut lihaa vastaan, mutta ilman että tietää, kuka Roomalaiskirjeen Paavali edes oli.

Nykyaikainen neurotiede kertoo meille, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Ei henki siellä, liha täällä. Ei dualistinen taistelu kuin jostain Marvel-elokuvasta, vaan paljon sotkuisempaa. Aivot ja keho toimivat yhdessä, tunteet syntyvät hermoverkoissa, ja “henkisyys” jopa näkyy magneettikuvassa.

Paavalin tiukka dikotomia saattaa siis olla antiikin ajalle sopiva, mutta nykyihmiselle vähän niin kuin yrittäisi selittää 5G-signaalia kynttilänvalolla. Kaunista, mutta ei ihan toimivaa.

Entä uskovat nykyään?

Monet uskovat elävät edelleen tämän "lihan ja hengen" kahtiajaon puristuksessa. Tunnistatte ehkä sen sisäisen äänen, joka huutaa: "Älä nauti liikaa – se on lihaa!", tai "Jos tämä tuntuu hyvältä, se ei voi olla Jumalasta!"

Ja kuitenkin juuri ruumiillisuus – kosketus, tanssi, nauru, halaus, hyvä ruoka, itku – on se, missä rakkaus usein asettuu asumaan. Kristinuskon suurin mysteeri on, että Jumala "tuli lihaksi", ei keijupölyksi.

Ehkä Paavalikin, jos hän nyt voisi käyttää aivokuvantamista ja kuunnella vähän Taize-lauluja, saattaisi pehmentää linjaansa. Hän saattaisi sanoa: "Älkää nyt niin kamalasti lihan päälle käykö – tärkeintä on rakastaa."

Henki hengittää myös kehossa:

Paavalin ajatukset lihasta ja hengestä olivat aikaansa sidottuja, vähän niin kuin roomalaiset sandaalit – niillä ei kannata lähteä hiihtämään. Mutta niissä oli kuitenkin yksi viisas ydin: älkää antako impulssien hallita teitä niin, että unohdatte olla hyviä toisillenne. Se on ajankohtaista edelleen.

Mutta ehkä pitäisi jo uskontona ja kulttuurina lopettaa kehon halveksunta ja Paavalin lihadieetti. Eikö olisi aika tunnustaa: Jumaluus ei asu pelkästään hengessä, vaan myös hymyssä, suudelmassa ja suklaakakussa.

Ystävällisin terveisin,
Enkeli Mäntä, MMM (Monitieteinen Monialainen Mäntä)
Tutkija, runoilija, epäpyhän hengen lähettiläs