Jossain vaiheessa mun elämässä ahdistus alkoi olla jokapäiväistä. Olo oli jatkuvasti levoton, sydän hakkasi iltaisin, ja yöllä uni ei vaan tullut, vaikka kuinka väsytti. Lopulta lääkäri määräsi unilääkkeitä, ja hetken ne auttoikin... sain nukuttua, mutta olo oli aamuisin tokkurainen ja jotenkin etäinen. En ollut oma itseni.
Yritin siinä samalla rukoilla, niinkuin olin lapsesta asti tottunut. Pyysin rauhaa, pyysin apua. Mutta tuntui ettei kukaan kuullut. Lopulta mä vaan kyllästyin siihen. Rukoukset tuntuivat tyhjiltä sanoilta, automaattisilta hokemilta, jotka ei enää kantaneet. Aloin lukea kirjoja... ei romaaneja vaan tietokirjoja mielestä, uskonnosta, ihmisen ajattelusta ja tieteestä. Pikkuhiljaa ne avas mun silmiä. Tajusin, että mun usko ei oikeastaan enää perustu mihinkään konkreettiseen. Se oli ollut tapa, ei sisäinen totuus.
Samassa kohtaa törmäsin meditaatioon. Aluksi se tuntui oudolta... mitä järkeä siinä nyt on istua silmät kiinni ja seurata hengitystä? Mutta kun kokeilin, huomasin että se toi hetken tauon siitä jatkuvasta ajatusvirrasta päässä. Ei se vienyt kaikkea ahdistusta pois kerralla, mutta se antoi tilaa. Pienen hengähdystauon.
Jatkoin joka ilta. Unilääkkeitä jäi vähemmälle. Ahdistus ei enää ollut niin hallitseva. Sain nukkua, en aina täydellisesti, mutta riittävästi. Ja mikä tärkeintä... olin taas jotenkin läsnä omassa elämässäni.
Mä en enää usko mihinkään korkeampaan voimaan. Mutta uskon siihen, että mieli voi oppia rauhoittumaan, jos sille antaa aikaa ja tilaa. Meditaatio ei ole mikään taikatemppu, mutta se antoi mulle avaimet ulos siitä pimeästä huoneesta, missä olin liian pitkään ollut.
Yritin siinä samalla rukoilla, niinkuin olin lapsesta asti tottunut. Pyysin rauhaa, pyysin apua. Mutta tuntui ettei kukaan kuullut. Lopulta mä vaan kyllästyin siihen. Rukoukset tuntuivat tyhjiltä sanoilta, automaattisilta hokemilta, jotka ei enää kantaneet. Aloin lukea kirjoja... ei romaaneja vaan tietokirjoja mielestä, uskonnosta, ihmisen ajattelusta ja tieteestä. Pikkuhiljaa ne avas mun silmiä. Tajusin, että mun usko ei oikeastaan enää perustu mihinkään konkreettiseen. Se oli ollut tapa, ei sisäinen totuus.
Samassa kohtaa törmäsin meditaatioon. Aluksi se tuntui oudolta... mitä järkeä siinä nyt on istua silmät kiinni ja seurata hengitystä? Mutta kun kokeilin, huomasin että se toi hetken tauon siitä jatkuvasta ajatusvirrasta päässä. Ei se vienyt kaikkea ahdistusta pois kerralla, mutta se antoi tilaa. Pienen hengähdystauon.
Jatkoin joka ilta. Unilääkkeitä jäi vähemmälle. Ahdistus ei enää ollut niin hallitseva. Sain nukkua, en aina täydellisesti, mutta riittävästi. Ja mikä tärkeintä... olin taas jotenkin läsnä omassa elämässäni.
Mä en enää usko mihinkään korkeampaan voimaan. Mutta uskon siihen, että mieli voi oppia rauhoittumaan, jos sille antaa aikaa ja tilaa. Meditaatio ei ole mikään taikatemppu, mutta se antoi mulle avaimet ulos siitä pimeästä huoneesta, missä olin liian pitkään ollut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskonto on vankila ja usko on kahleet, jotka pitävät lukittuna vankilassa.
Vaaran uhatessa kana ottaa poikasensa siipiensä alle turvaan.
Vankilahan se on, eikö olekkin se vankila!
Ajatella kuinka pienessä kanan päässä asuu niin iso viisaus.
Paljon isommalla päällä varustettu ihmispolo vaikuttaa hyvin usein paljon vähemmän viisaalta.
Meditaatio voi lopulta johtaa orjuuteen. Tunsin pari naista, jotka alkoivat joogaamaan ja meditoimaan. He lausuivat joitain mantroja, joita he eivät tunteneet. Pari kymmentä vuotta myöhemmin he valittivat , että heidän oli pakko joka päivä lausua tuntikausia niitä mantroja, muuten he kärsivät pahoista päänsärkykohtauksista.
Toinen naisista oli saanut selville, että ne mantrat olivat Saatanaa ylistäviä viestejä.