Olen lukenut ehdotuksen pridemarssin järjestämisestä Lieksassa Pielisentiellä – kaupungin sydämessä. Kirjoittajan mukaan marssin tarkoitus on juhlia moninaisuutta ja hyväksyntää. Nämä sanat kuulostavat kauniilta, mutta herättävät myös vakavaa pohdintaa siitä, millaista maailmankuvaa halutaan nostaa esiin yhteisenä ihanteena.
Olen kasvanut ajassa, jolloin perhe, usko ja kunnioitus perinteisiä arvoja kohtaan olivat yhteiskunnan peruspilareita. Raamattu on ohjannut monen suomalaisen moraalia sukupolvien ajan, ja sen opetuksissa miehen ja naisen välinen avioliitto on osa luomisjärjestystä. Kristillinen etiikka ei kehota vihaan, mutta se kutsuu selkeyteen moraalikysymyksissä. Ei ole syrjintää todeta, että kaikkea elämäntapaa ei tarvitse juhlia julkisesti.
Pride-tapahtumat ovat muuttuneet vuosien varrella yhä näkyvämmäksi poliittiseksi kannanotoksi. Ne eivät enää ole vain suvaitsevaisuuden ilmentymiä, vaan niissä tuodaan esiin ideologiaa, joka ei ole neutraali. Kunnallinen osallistuminen, virkamiesten marssiminen ja koulujen ohjaaminen mukaan – jopa pienet lapset mukaan lukien – asettaa kyseenalaiseksi perheiden oikeuden päättää itse lastensa arvokasvatuksesta. Onko oikein, että julkinen valta ottaa näin voimakkaasti kantaa asiaan, jossa kansalaisilla on perustavanlaatuisia maailmankatsomuksellisia eroja?
Kysyn myös: onko meillä todella tarvetta järjestää marssi, jossa kaupungin keskus suljetaan ja julkiset työntekijät ohjataan osallistumaan ideologiseen tapahtumaan? Vai olisiko yhteisöllisyyttä mahdollista rakentaa sellaisin keinoin, jotka eivät herätä ristiriitoja tai sulje pois niitä, jotka pitävät kiinni perinteisestä arvopohjasta?
Lieksan on mahdollista olla lämmin ja välittävä yhteisö ilman, että siihen sisältyy painetta hyväksyä kaikkea ajattelutapaa julkisesti ja näkyvästi. Todellinen suvaitsevaisuus sisältää myös oikeuden ajatella toisin – ja sanoa se ääneen.
Olen kasvanut ajassa, jolloin perhe, usko ja kunnioitus perinteisiä arvoja kohtaan olivat yhteiskunnan peruspilareita. Raamattu on ohjannut monen suomalaisen moraalia sukupolvien ajan, ja sen opetuksissa miehen ja naisen välinen avioliitto on osa luomisjärjestystä. Kristillinen etiikka ei kehota vihaan, mutta se kutsuu selkeyteen moraalikysymyksissä. Ei ole syrjintää todeta, että kaikkea elämäntapaa ei tarvitse juhlia julkisesti.
Pride-tapahtumat ovat muuttuneet vuosien varrella yhä näkyvämmäksi poliittiseksi kannanotoksi. Ne eivät enää ole vain suvaitsevaisuuden ilmentymiä, vaan niissä tuodaan esiin ideologiaa, joka ei ole neutraali. Kunnallinen osallistuminen, virkamiesten marssiminen ja koulujen ohjaaminen mukaan – jopa pienet lapset mukaan lukien – asettaa kyseenalaiseksi perheiden oikeuden päättää itse lastensa arvokasvatuksesta. Onko oikein, että julkinen valta ottaa näin voimakkaasti kantaa asiaan, jossa kansalaisilla on perustavanlaatuisia maailmankatsomuksellisia eroja?
Kysyn myös: onko meillä todella tarvetta järjestää marssi, jossa kaupungin keskus suljetaan ja julkiset työntekijät ohjataan osallistumaan ideologiseen tapahtumaan? Vai olisiko yhteisöllisyyttä mahdollista rakentaa sellaisin keinoin, jotka eivät herätä ristiriitoja tai sulje pois niitä, jotka pitävät kiinni perinteisestä arvopohjasta?
Lieksan on mahdollista olla lämmin ja välittävä yhteisö ilman, että siihen sisältyy painetta hyväksyä kaikkea ajattelutapaa julkisesti ja näkyvästi. Todellinen suvaitsevaisuus sisältää myös oikeuden ajatella toisin – ja sanoa se ääneen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei kukaan ole ketään pakottamassa Lieksa pridewn. Täysin vapaaehtoinen tapahtuma.
Ihmisoikeudet eivät ole myöskään mielipidekysymys. Uskovaisilla on oikeus olla uskontonsa pauloissa, mutta se ei anna heille oikeutta syrjiä toisia.