Kuka sammutti auringon?

Älä sammu aurinko.

Zen Café

Pian sen jälkeen, kun aurinko sammui, kunta perusti Aurinkokriisin tilapäistyöryhmän. Pöytäkirjat kirjoitettiin käsin, koska sähkötkin alkoivat käyttäytyä omituisesti. Led-valot syttyivät vain, jos niille puhui ruotsiksi.

Herra Karpalo oli kadonnut. Viimeinen havainto hänestä oli, kun hän istui kaupan edessä ja mutisi:

"Tiedän, että se oli kevytpainettu korkki. Mutta jokin siinä vastasi takaisin."

Hänen ostamansa ketsuppipullo oli jäänyt tiskille. Kukaan ei uskaltanut koskea siihen, paitsi Rouva Inkinen, mutta hän piti sitä nyt virallisesti sielunsa panttivankina eikä antanut sen lähteä hellastaan.

Kyläkoulun opettaja, vanha herra Multaharju, muisteli nähneensä vastaavaa vain kerran aiemmin – vuoden 1973 pimennyksessä, jolloin vieraileva tiedemies oli yrittänyt kehittää "kotimaista aurinkosähköä" grillimakkaran ja perunasalaatin avulla.

"Silloin syntyi vain rusketus, mutta nyt on kyseessä itse kosminen tasapaino," hän lausui painokkaasti, hakatessaan suttuisia laskelmia liitutaululle, joka oli kiinnitetty vanhan traktoriin takalaitaan.

Samaan aikaan Kassun foliosta valmistettu hattu alkoi väristä. Se ilmoitti:

"Aurinko ei sammunut. Se vain... suljettiin. Ja joku unohti salasanan."

Tilanne paheni nopeasti:
– Kahvi ei enää lämmennyt.
– Kylän kukat alkoivat kasvaa sisäänpäin.
– Yhdellä miehellä kasvoi kuusi partaa.

Ja kaiken keskellä, ketsuppipullo oli täysin hiljaa.

Yhtenä yönä, kun kylä oli jo alkanut hyväksyä uuden pimeän todellisuuden, Rouva Inkinen päätti avata pullon uudelleen. Mutta nyt hän oli laittanut sen mikroon viideksi minuutiksi, "ihan vain katsoakseen, mitä tapahtuu".

Ketsuppi ei räjähtänyt. Se lauloi. Sellaisella äänellä, jonka vain he voivat kuulla, jotka ovat joskus kokeilleet yhdistää majoneesia ja melankoliaa.

Aamulla taivas oli taas sininen. Aurinko paistoi. Herra Karpalo löytyi navetan vintiltä, syömässä ruisleipää ja nauraen.

"Sanoinhan, että universumin käyttöohjeet pitää aina lukea etiketin alta."