Harhaoppisuus on sana, joka kuulostaa vaaralliselta, tuomitsevalta ja vanhanaikaiselta. Silti se elää ja voi hyvin, etenkin internetin uskontokeskusteluissa, missä sitä käytetään lyömäaseena toisinajattelijoita vastaan. Mutta mitä harhaoppisuus oikeastaan tarkoittaa, ja miksi sen leima on niin tehokas vielä tänäkin päivänä?
Alkujaan kreikan sana hairesis tarkoitti yksinkertaisesti valintaa tai koulukuntaa. Varhaiskristillisyydessä se muuttui kielteiseksi termiksi, kun kirkon johto halusi yhtenäistää opetuksensa. Harhaopiksi nimettiin kaikki, mikä poikkesi ortodoksiasta, siis siitä opista, jonka valtavirta kulloinkin päätti oikeaksi. Ketkä päättivät? Ne, jotka olivat vallassa.
Esimerkiksi areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen jumaluuden, oli suosittua 300-luvulla, mutta se tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa (325). Arius ja hänen kannattajansa eivät pitäneet itseään harhaoppisina – he vain hävisivät teologisen valtataistelun.
Modernissa, tieteellisessä maailmassa harhaoppisuus on menettänyt teologista painoarvoaan, mutta sosiaalisena kontrollina se elää edelleen. Evankelikaaliset yhteisöt tai konservatiiviset keskustelijat leimaavat liberaaliteologit, feministit, queer-teologit ja luonnontieteeseen nojaavat ajattelijat "harhaoppisiksi". Ei siksi, että heillä olisi väärä oppi, vaan koska he kyseenalaistavat auktoriteetin.
Internet on tehnyt tästä leimasta halvan. Keskustelupalstoilla sana "harhaoppi" esiintyy tavallisimmin ilman määritelmää, todisteita tai argumenttia. Se toimii pikakorttina keskustelun sulkemiseen. Kun ei jakseta väitellä sisällöstä, julistetaan toisinajattelija kadotukseen. Tämä ei ole älyllistä dialogia, vaan psykologista torjuntaa.
Harhaoppisuuden käyttö kertoo enemmän sen esittäjästä kuin kohteesta. Se paljastaa pelon: Pelon siitä, että oma usko ei kestä tarkastelua. Ironisesti juuri tämä ajatus – että mikään oppi ei ole erehtymätön – on se, mihin nykyaikainen tieteellinen ja filosofinen ajattelu perustuu. Myös monet varhaiset kristityt (esim. gnostilaiset) kannattivat henkilökohtaista oivallusta dogmin sijaan.
Lähteet:
Ehrman, Bart D. Lost Christianities: The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew (Oxford University Press, 2003)
Russell, Bertrand. A History of Western Philosophy (Simon & Schuster, 1945)
Alkujaan kreikan sana hairesis tarkoitti yksinkertaisesti valintaa tai koulukuntaa. Varhaiskristillisyydessä se muuttui kielteiseksi termiksi, kun kirkon johto halusi yhtenäistää opetuksensa. Harhaopiksi nimettiin kaikki, mikä poikkesi ortodoksiasta, siis siitä opista, jonka valtavirta kulloinkin päätti oikeaksi. Ketkä päättivät? Ne, jotka olivat vallassa.
Esimerkiksi areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen jumaluuden, oli suosittua 300-luvulla, mutta se tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa (325). Arius ja hänen kannattajansa eivät pitäneet itseään harhaoppisina – he vain hävisivät teologisen valtataistelun.
Modernissa, tieteellisessä maailmassa harhaoppisuus on menettänyt teologista painoarvoaan, mutta sosiaalisena kontrollina se elää edelleen. Evankelikaaliset yhteisöt tai konservatiiviset keskustelijat leimaavat liberaaliteologit, feministit, queer-teologit ja luonnontieteeseen nojaavat ajattelijat "harhaoppisiksi". Ei siksi, että heillä olisi väärä oppi, vaan koska he kyseenalaistavat auktoriteetin.
Internet on tehnyt tästä leimasta halvan. Keskustelupalstoilla sana "harhaoppi" esiintyy tavallisimmin ilman määritelmää, todisteita tai argumenttia. Se toimii pikakorttina keskustelun sulkemiseen. Kun ei jakseta väitellä sisällöstä, julistetaan toisinajattelija kadotukseen. Tämä ei ole älyllistä dialogia, vaan psykologista torjuntaa.
Harhaoppisuuden käyttö kertoo enemmän sen esittäjästä kuin kohteesta. Se paljastaa pelon: Pelon siitä, että oma usko ei kestä tarkastelua. Ironisesti juuri tämä ajatus – että mikään oppi ei ole erehtymätön – on se, mihin nykyaikainen tieteellinen ja filosofinen ajattelu perustuu. Myös monet varhaiset kristityt (esim. gnostilaiset) kannattivat henkilökohtaista oivallusta dogmin sijaan.
Lähteet:
Ehrman, Bart D. Lost Christianities: The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew (Oxford University Press, 2003)
Russell, Bertrand. A History of Western Philosophy (Simon & Schuster, 1945)
Vastaukset 1
Vanhimmat
KD: n työkalu ?