Minkäs järven jääIIä se LaIIi

Et googlata osaa?

Eikö AI:kaan auta?

HUom . Lalli on fiktiivinen hahmo niin kuin joku ploiri...,,

"Lalli ja Pyhä Ahven – Tarina sovinnosta ja siimasta"

Olipa kerran talvinen aamu jossain päin Satakuntaa. Järvi oli jäässä, pakkanen puri nenänpäitä ja korpeen kaikuivat vain satunnaiset varisten rääkäisyt.

Lalli, kuuluisa munkinmurhaaja, seisoi jäällä tukevassa karvalakissaan, potkukelkka täynnä mätileipiä ja kaljapulloja. Hän oli tullut pilkille, koska vaimo Kerttu oli sanonut tiukasti:

"Jos et nyt tuo kotiin kalaa, saat nukkua saunassa kissan kanssa. Ja taas ilman olutta."

Lalli ei ollut mies, joka uhkauksia kevyesti ottaisi, joten hän lampsi järvelle jo aamunkoitteessa. Hän porasi reiän, istuutui jakkaralle ja ryhtyi hommiin.

Mutta juuri kun hän oli saanut ensimmäisen ahvenen ylös – kiroillen sen limaisuutta – jäällä kuului ääniä.

”Hyvää huomenta, ystävä! Onpa kaunis päivä herran luomakunnassa!”

Lalli jähmettyi. Tuo ääni… tuo aksentti… se ei voinut olla… Mutta kyllä se oli:

Piispa Henrik.

Elävänä. Hieman pakkasen puremana, mutta yhä virkeänä kuin kirkkopyhän messu.

“Miten hel… siis mihin sä oikein luulit kuollees?” Lalli kysyi hämillään.

“No, enpä siinä jäillä ehtinyt kunnolla kuolla. Pelastui tuollaiseen hurskaaseen turvepaakkuun. Ja sitten oli parantolaa, rukousta, kiropraktikko... Nyt olen kuin uusi mies!”

Henrik hymyili leveästi ja porasi oman pilkkireiän Lallin viereen.

“Ajattelin että sovitaan tää juttu kuin miehet. Jäällä, kalassa. Ei kirvestä, ei kostoa. Vain sinä, minä ja herra ahven.”

Lalli oli hetken hiljaa. Sitten hän murahti:

“No, ei kai siinä. Mutta jos puhut vielä kerran saarnan, mä heitän sut avantoon.”

Seuraavat tunnit kuluivat hiljaisuuden vallitessa. Vain siiman narina, satunnainen röyhtäys ja ahventen molskahtelu jään reunalla rikkoivat rauhaa.

Henrik tarjosi kuivattuja ehtoollisleipiä evääksi, Lalli vastasi omilla makkaravoileivillään. He eivät puhuneet paljon, mutta jotain kummaa tapahtui.

He alkoivat viihtyä.

Lalli kertoi vanhoista metsästysreissuistaan. Henrik paljasti harrastavansa runonlausuntaa. Kun aurinko alkoi laskea ja termospullosta viimeinenkin glögitilkka katosi, Lalli katsoi Piispaa pitkään.

“Tiedätkö mitä, Henrik?”

“No?”

“Sä oot ehkä vähän vähemmän rasittava kuin muistin.”

“Ja sinä, Lalli... olet yllättävän hyvä pilkkikaveri. Vaikkakin verinen.”

Illalla he lähtivät yhdessä kylään. Lalli kantoi saalista, Henrik jakoi siunauksia kyläläisille. Kerttu ei ollut uskoa silmiään nähdessään molemmat elossa – ja vieläpä kavereina.

Siitä päivästä lähtien Lalli ja Piispa nähtiin usein yhdessä jäällä. Paikalliset alkoivat kutsua heitä nimellä:

“Ahventoverit.”

Ja jos oikein tarkkaan kuuntelee, voi vieläkin talviaamuisin kuulla jään päältä huudon:

“Jumalauta! Nyt tuli kolmikilonen!”

Tosiaankin, mihin jäihin se lopulta Piispa Lalli upposikaan?

Suomalaiset vastustivat uskonmiehiä jo keski-ajalla....

"ELDANKAJÄRVEN JÄÄLLÄ"!!!

Myytti joka on jo debunkattu.

Köyliönjärven jäällä.

Köyriön järven, sai nimensä siitä kun hurskas piispa kävi köyrimässä Lallin emäntää.

"Ahventoverit II – Koston Kerttu ja Kirkkosillan Kirous"

Seuraava talvi oli kylmempi kuin miesmuistiin. Jäätä piisasi jo marraskuussa, ja kyläläiset puhuivat, että se enteili jotain… yliluonnollista.

Lalli ja Piispa Henrik olivat jo vanhoja pilkkikonkareita. Heillä oli oma vakireikä Köyliönjärvellä, nimetty "Syntien syöveriksi". Jään päällä he jakoivat eväitä, hengellisiä anekdootteja ja tulisia perunarieskoja.

Mutta kotona Kertulla alkoi kiehua.

“Vain kalaa ja virsikirjoja! Minne on kadonnut se mies, joka kerran halkoi piispan kallon?” hän manasi yksinään.

Eräänä yönä, saunanlauteilla istuessaan, Kerttu sai ajatuksen. Tai pikemminkin… näyn.

Hän uneksui Kirkkosillasta – vanhasta, lahonneesta lankkusillasta, joka ylitti sen saman järven, missä piispa oli "terminoitu" ja "uudelleensyntynyt".

"Jos sillan alla lasket varjojesi solmun, saat kalastajasta taas karhun," kuiskasi ääni unessa.

Kerttu heräsi hikisenä. Hän tiesi, mitä tehdä.

Seuraavana päivänä...

Lalli oli taas jäällä Henrikin kanssa, tällä kertaa uudessa matching-haalarisetissä, jonka he olivat ostaneet kimppatilauksena Tokmannilta. Haalarien selässä luki isolla:

"Ahventoverit – Ei vihaa, vain virveli."

He olivat juuri kesken kalakisojen, kun Henrik hätkähti:

“Tunsitko tuon? Jään alla liikkui jokin... suuri.”

Lalli tuhahti. “Se on vaan se hemmetin Kertun taminekala. Se heittelee sinne vanhoja villapaitoja ja sanoo niitä 'houkutuspyydyksiksi'.”

Mutta sitten jää rasahti. Ja uudelleen. Sitten ilmestyi... Kerttu.

Hän seisoi jäällä mustassa turkissaan, kädessä vanha virsikirja ja toisessa käärmeennahkainen uistinrasia. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kiirastulen kypsentämät poronkusemat.

“Lalli! Henrik! Te ja teidän kalastuskerhonne! Olette unohtaneet vanhat kaunat. Mutta minä en. Minä herätin Kirkkosillan Kirouksen. Katsokaa!”

Hän heitti virsikirjan avantoon. Hetki oli hiljainen.

Sitten jää aukesi kuin ukkosen halkomana, ja sieltä nousi… Pyhä Ahven.

Se oli kolmemetrinen, lievästi sädehtivä ja sillä oli päässä pieni mitra (piispan hattu). Sen silmät katsoivat syvälle sieluun. Se puhui telepaattisesti:

"Rauha olkoon kanssanne… mutta ei ennen kuin joku tuo minulle Karjalanpiirakan, jossa on oikeaa voita, ei mitään margariinia."

Henrik vaikeni, Lalli nyökkäsi.

“Sitä minäkin olen koko ajan sanonut,” Lalli mutisi ja kaivoi repustaan piirakan.

Pyhä Ahven nappasi sen, pyörähti kaksi kertaa ilmassa ja suli takaisin avantoon.

Samalla hetkellä Kirkkosillan Kirous oli murtunut.

Jää rauhoittui. Kerttu huokaisi ja katsoi miestään – ei enää vihaisena, vaan hieman ylpeänä.

"Ehkä susta sittenkin on tullut jotain," hän sanoi.

"Vai että piirakka pelasti maailman,” Henrik virnisti.

Puumalassahan se kuoli ja luut ovat vieläkin saimaan pohjassa.

Ryssä tulee yli Kymijoesta pakkasaamuna
https://www.hs.fi/suomi/art-2000004549767.html

Köyliön järvellä, homma meni suurin piirtein näinikkään. Piispa Henrik oli saarnareissulla ja osui Lallin torpalle, Lalli oli liikematkoilla ja hänen emäntänsä Kerttu piti taloa. Henrik kyseli evästä itelle ja heinää hevoselle rahalla. Kerttu antoi soppaa Henrikille ja hevonen sai heiniä, Henrik maksoi ja meni menojaan . Torpan isäntä Lalli kotiutui liikematkoiltaan juhlatuulella, Kerttu selvitti ruokaruotsin poikenneen, ottaneen ja syöneen ruuat ja heinät hevoselle heittäneen ja maksamatta karanneen. Lalli kirveen otti ja jälestään lähti, reen jälet meni Köyliön järvelle, vai meinasit rietas vielä eksyttää tuumasi Lalli ja paransi tahtia, jopahan se tuolla näky tummana pisteenä lumisella järven jäällä. Eipä liian kauaa aikaa ottanut kun Lalli saavutti reen ja siinä vällyn alla makaavan piispa Henrikin. Lalli kirveellä jakauksen Henrikin tukkaan muotoili ja piispan sormusta Henrikin sormesta mukaan ottamaan. Eipä lähteny sormus Lallin mukaan, avantoon piispa Henrik sukelsi avulla Lallin.

Joku voisi paremminn kertoa miten se nyt oikein meni, nuin mä sen jostaki lukenu tai kuullu oon, mutta siitä on aikaa.