Pääseekö tästä hengissä?

Kun tätä palstaa lukee, niin ei voi olla huomaamatta: aika monen uskon ydin ei tunnu olevan Jumalan rakkaus, toivo, tai mikään sellainen lämmin valo... vaan ihan rehellinen, karvas kuolemanpelko.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Kuolema on iso juttu. Sen edessä tulee jokaiselle hiljaista, ja kukapa ei haluaisi varasuunnitelmaa, jos se “valoa tunnelin päässä” -homma sattuisikin olemaan totta. Mutta alkaa vähän mietityttää, kun Jeesuksesta tulee siinä kuviossa vain käyttöväline. Niin kuin joku hengellinen turvavyö: kunhan sanoo oikeat sanat oikeaan aikaan, niin pamahtaa ikuinen elämä päälle kuin automaattinen hätävalo.

“Rukoilin, hyväksyin Jeesuksen, nyt oon turvassa.”
Jeesus itse jää sivuosaan, vähän kuin joku vartija, joka viittaa portilta että “tänne vaan, sut on listattu”.

Eikö se ole vähän outoa?

Jos vaikka joku toinen henkilö maailmassa puhuisi sinulle jatkuvasti vain siksi, että pelkää kuolevansa ilman sinua. Ei rakasta, ei tunne sinua kunnolla, ei oikeastaan edes välitä siitä kuka olet. Niin pitäisitkö sitä aitona suhteena? Vai olisiko se vain epätoivoinen vakuutushakemus?

Uskosta puhutaan täällä paljon, mutta harvemmin mietitään MIKSI uskoo. Onko se toivoa elämään? Vai paniikkijarru kuolemaa vastaan?

Ja ymmärrän, että pelko on tehokas moottori. Mutta se on myös huono opettaja. Pelosta syntyvä usko harvoin johtaa vapauteen. Enemmänkin se johtaa siihen, että rakennetaan henkinen bunkkeri, josta ei enää uskalleta kurkistaa ulos. Kaikki ulkopuolinen alkaa pelottaa lisää. Ja silloin Jeesuksesta tulee lähinnä sotilaspassi: "Olen mukana, älkää ampuuko!"

Joten ehkä kannattaisi välillä kysyä itseltään:
Uskonko siksi, että rakastan. Vai siksi, että pelkään?