Vastasin tuolla "kristinusko" -palstalla nimimerkki Riken viestiin ja kerroin oman kehitykseni kunnon luterilaisesta agnostiseksi ateistiksi.
Millainen on sinun maailmankatsomuksesi kehitys?
Kerro miten olet päätynyt siihen mihin olet päätynyt näissä uskonasioissa. Hieman henkilökohtaisuutta peliin, kiitos. Ja mukava olisi, jos toisen kokemusta ei vähäteltäisi ja pilkattaisi, vaan tästä tulisi ehkä ymmärrystä lisäävä ketju; miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.
Minun tarinani:
Minut on kastettu ja kasvatettu luterilaiseksi.
Kävin lapsena ja vielä nuorenakin innokkaasti seurakunnan riennoissa, luin Raamattua, rukoilin Jumalaa, rakastin mielikuvaani Jeesuksesta. Olin uskovainen lapsi/nuori. Kävin rippikoulun ja osallistuin ehtoolliselle, uskoin mitä minulle opetettiin.
Kristinusko oli minulle kuitenkin loputon ahdistuksen aihe.
Syitä on paljon: Perisynti. Jatkuva huonommuuden tunne. Jumalan sadismi. Helvetti. Älyttömät väitteet: ruumiin ylösnousemus, luomiskertomus, pahojen tekojen sälyttäminen syntipukin, i.e. Jeeksuksen päälle, persoonallinen paha, henkimaailma. Ahdasmielisyys. Vanhoillisuus. Kaksinaamaisuus. Tämä lista jatkuisi vielä pitkään, mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.
Aloin siis ajatella itse, vaikka "lapsenkaltaisten on taivasten valtakunta". Lapsihan ei ajattele, lapsi uskoo mitä sanotaan. En kuitenkaan halunnut jäädä ikuiseksi lapseksi, vaan halusin ottaa vastuun elämästäni kuin aikuinen ihminen.
Aloin tutkia maailmaa seurakuntasalin ulkopuolella. Ymmärsin, että se mitä Raamattu ja uskonoppineet kertovat maailmasta ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa. Lakkasin kieltämästä oman ruumiillisuuteni ja inhimilliset haluni ja halvaannuttava, masentava synnintunto hävisi. Sain tilalle elämänilon. Sain ymmärryksen siitä, miten maailmaa tutkitaan omien havaintojen ja ajattelun avulla. Sain rauhallisen rohkeuden myöntää, että mitään lopullista Totuutta isolla kirjaimella ei ole, on vain likiarvoja. Sain aidon myötätunnon muita elollisia kohtaan. Sain itsetunnon. Tämäkin lista jatkuisi pitkään.
Moraalini parani hylättyäni uskonnon. Nyt toimin epäitsekkäästi ja lempeästi koska _haluan_, en helvetinpelosta enkä miellyttämisenhalusta. Ymmärrän, että kaikkien ihmisten (ja myös muiden eläinten) tarpeet ovat lopulta samankaltaisia ja kunnioitan niitä parhaani mukaan. Uskovaisen omahyväinen asenne on poissa. Minulla on tässä hetkessä elämisen rauha ja harjoittelen luopumista, jotta olisin valmis hyväksymään väistämättömän loppuni sitten kun sen aika on.
Kiitos Rikelle tästä viesti-ideasta.
Millainen on sinun maailmankatsomuksesi kehitys?
Kerro miten olet päätynyt siihen mihin olet päätynyt näissä uskonasioissa. Hieman henkilökohtaisuutta peliin, kiitos. Ja mukava olisi, jos toisen kokemusta ei vähäteltäisi ja pilkattaisi, vaan tästä tulisi ehkä ymmärrystä lisäävä ketju; miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.
Minun tarinani:
Minut on kastettu ja kasvatettu luterilaiseksi.
Kävin lapsena ja vielä nuorenakin innokkaasti seurakunnan riennoissa, luin Raamattua, rukoilin Jumalaa, rakastin mielikuvaani Jeesuksesta. Olin uskovainen lapsi/nuori. Kävin rippikoulun ja osallistuin ehtoolliselle, uskoin mitä minulle opetettiin.
Kristinusko oli minulle kuitenkin loputon ahdistuksen aihe.
Syitä on paljon: Perisynti. Jatkuva huonommuuden tunne. Jumalan sadismi. Helvetti. Älyttömät väitteet: ruumiin ylösnousemus, luomiskertomus, pahojen tekojen sälyttäminen syntipukin, i.e. Jeeksuksen päälle, persoonallinen paha, henkimaailma. Ahdasmielisyys. Vanhoillisuus. Kaksinaamaisuus. Tämä lista jatkuisi vielä pitkään, mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.
Aloin siis ajatella itse, vaikka "lapsenkaltaisten on taivasten valtakunta". Lapsihan ei ajattele, lapsi uskoo mitä sanotaan. En kuitenkaan halunnut jäädä ikuiseksi lapseksi, vaan halusin ottaa vastuun elämästäni kuin aikuinen ihminen.
Aloin tutkia maailmaa seurakuntasalin ulkopuolella. Ymmärsin, että se mitä Raamattu ja uskonoppineet kertovat maailmasta ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa. Lakkasin kieltämästä oman ruumiillisuuteni ja inhimilliset haluni ja halvaannuttava, masentava synnintunto hävisi. Sain tilalle elämänilon. Sain ymmärryksen siitä, miten maailmaa tutkitaan omien havaintojen ja ajattelun avulla. Sain rauhallisen rohkeuden myöntää, että mitään lopullista Totuutta isolla kirjaimella ei ole, on vain likiarvoja. Sain aidon myötätunnon muita elollisia kohtaan. Sain itsetunnon. Tämäkin lista jatkuisi pitkään.
Moraalini parani hylättyäni uskonnon. Nyt toimin epäitsekkäästi ja lempeästi koska _haluan_, en helvetinpelosta enkä miellyttämisenhalusta. Ymmärrän, että kaikkien ihmisten (ja myös muiden eläinten) tarpeet ovat lopulta samankaltaisia ja kunnioitan niitä parhaani mukaan. Uskovaisen omahyväinen asenne on poissa. Minulla on tässä hetkessä elämisen rauha ja harjoittelen luopumista, jotta olisin valmis hyväksymään väistämättömän loppuni sitten kun sen aika on.
Kiitos Rikelle tästä viesti-ideasta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
miten moraalisi parantui, voi hemm....
Vaimoni hylkäsi myös uskonnon. Hän eli tavallista elämää lähes kuusi vuotta, erossa myös uskosta. Kunnes usko tuli takaisin, ilman uskonnollisuutta.
Ja paatoksellisuutta. Elämää voi elää myös uskossa, ilman että se sitoo. Uskonnollisuus ja nimenomaan lakiuskonnollisuus (tietyt tavat, säännöt, syyllistäminen, ateistien tuomitseminen jne.)tappaakin uskon. Minulle taas kävi päinvastoin. Olin lähes ateisti, mutta aina kiinnostunut eri uskonnoista. Koin ne kaikki, kristimuskonnon eniten, kahlitsevaksi, tuomitsevaksi jne. Kunnes tulin uskoon. Ja kokemukseni on ollut yhtä vapauttava kuin sinun ateistiksi tulemisesi. Enää en pelkää muiden mielipiteitä, rahahuolia, huomista päivää tai potkuja töistä. Tulevaisuuteni on turvattu, eikä minun silti tarvitse noudattaa mitään "sääntöjä."
Usko vapautti minut monista sellaisista kahleista, jotka sitoivat ennen. Luonteeni tuskin muuttui, mutta hyvyys ja armollisuus ehkä lisääntyi.
Mutta jokainen tavallaan. Tämä oli minun tarinani. Hyvää kesää kaikille!
Oma tarinani alkoi kun olin noin ehkä 8 vuotias ja luin ikuisia kertomuksia -kirjasarjaa, jonka oli minulle ostanut syvästi uskonnollinen mummoni. Satuin lukemaan kohdan, jossa pari poikaa pilkkasi varhurskasta miestä. Jumala järjesti pojille pienen rangaistuksen. Metsästä tuli karhu ja söi pojat. Olin kovin järkkyttynyt kirjassa esitetyn Jumalan julmuudesta. Tuosta ajoista asti olen ollut niskakarvat pystyssä raamatun opetuksille. Katsoin jo pienenä tietäväni asiat paremmin.
Murrosikäisenäni äitini innostui new age asioista. Hän harrasti paljon mietiskelyä ja jopa joogalentoa. Hänene kauttaan sain uusia käsityksiä maailmanmenosta. Itseäni tietenkin kiinnosti kaikki yliluonnollinen :)
Ätini lienee ollut huolissaan poikansa henkisestä kehityksestä ja hän käski minun lopettamaan. Ehdotti että palaisin asian pariin aikuisena, jos koin siihen enää kiinnostusta. Näin tein.
28 vuotiaana, jalat jo tukevasti työelämässä, päätin ryhtyä selvittämään elämän tarkoitusta ja salaisuutta kaiken takana. Totesin "kai sen nyt joku tietää ja on siitä kirjan kirjoittanut", Niinpä aloin lukemaan rajatieteen kirjallisuutta. Aloitin budo harjoittelun ja päädyin reiki kurssille (reiki = japanista lähtöisin käsillä parantaminen (energian siirtoa))
Reikikurssi oli ehkä varsinainen hengellisyyden avaaja minulle. Olen aina pyrkinyt seuraamaan intuitiota ja nyt se vain vahvistui.
Nyt 5 vuotta myöhemmin pohdin samoja asioita ja taistelen oman mieleni demonien kanssa. Yritän keksiä tapoja auttaa ihmiskuntaa sen henkisessä kehityksessä, koska kaikki ihmiskunnan tulevaisuudessa riippuu siitä.
En tituleeraa itseäni uskovaiseksi, enkä ateistiksi. Yritän kehittää ja noudattaa jotain arkipäivän hengellisyyttä. Jotain niin perushengellisyyttä, että se olisi tulevaisuudessa ala-asteella jo oppiaineena.
Miten hengellisyys auttaa minua elämässäni?
Noh, ainakin seuraavaa on tarttunut hihaan:
- Reiki. Loistava juttu. Suositan kaikille. Voidaan käyttää talossa ja puutarhassa.
- Luottamus omiin henkisiin voimavaroihin elämässäni. Luon aktiivisesti elämääni haluaani suuntaan (aina en tosin keksi mitä haluan), en koe olevani uhri.
-Olen ymmärtänyt ettei kääriliinoissa ole taskuja. Etsin todellisen onnen lähdettä mielummin sisältäni.
-Pyrin keskustelemaan Jumalan (siis kaikessa olevan ytimen) kanssa säännöllisesti pitääkseni asiat perspektiivissä. Suositan. Varsinkin niille, jotka tunnustavat Jumalan olemassa olon. Ateistien kielellä sama ilmaistuna olisi: Kuunnelkaa rauhassa itseänne ja seuratkaa tuota vienoa ohjausta, jotka voisi sanoa myös perstuntumaksi.
Hyvää kesää kaikille
"- Reiki. Loistava juttu. Suositan kaikille. Voidaan käyttää talossa ja puutarhassa. "
Kyllähän sitä voi vähän sutkautella. Tosin reikiä VOI käyttää puutarhan hoidossa :)