Kuinka monta eri kristittyä ryhmää, eri mieltä uskon asioista keskenään, löytyy Suomesta?

Mutta ei ole Jumalan kuva.

Sarvipää olento lähinnä.

Täytin seitsemän vuotta ja aloitin kansakoulun. Sunnuntaisin pidettävä pyhäkoulu myös heti alkoi, jonne jo heti ensimmäisenä sunnuntaina menin, ja minä siitä ensimmäisestä ja viimeisestä käynnistäni siellä pidin paljon.
Toisena sunnuntaina sinne ilmestyi myöskin kaksi kiusaajaani, kaksoispojat, jotka olivat kuulleet minun aloittaneen pyhäkoulussa käyntini.
Se oli kuin toisinto, toisen koulupäiväni tapahtumista.
Pojat kävivät mitään puhumatta, nyrkit heiluen kimppuuni.
Peräännyin, mutta koska minun molemmilla kerroilla olisi pitänyt jatkaa ajotielle, minun sinne saakka peräännyttyäni, niin löin heidät molemmat maahan, johon he jäivät itkeä vollottamaan.
Muut oppilaat pelkäsivät heitä, samoissa kerrostaloissa asuvia naapureitaan, joten kummallakin kerralla he valehtelivat minun aloittaneen kummatkin tappelut. Kummallakin kerralla ja vielä monta vuotta jälkeenpäin, sain sekä koulussa, että kotona äidiltäni selkään päivittäin. Pelkäsin äitiäni, joka kielsi minua puolustautumasta koulussa, ja heti ensimmäisestä koulupäivästä lähtien, alkoi minun jokapäiväinen helvettini, sain sekä koulussa, että kotona joka päivä selkääni. Pelkäsin joka päivä kotoa mennä kouluun, ja koulusta takaisin kotiin. Pyhäkoulunopettajana oli nuori, mukava nainen, josta pidin heti hänet ensimmäisenä sunnuntaina nähtyäni, joten oli todella järkyttävää kuunnella, kuinka hän huusi ja haukkui minua, kun muut lapset raukkamaisesti valehtelivat hänelle, että minä muka olisin sen tappelun aloittanut.
Sain porttikiellon sinne pyhäkouluun, ja sormellaan osoittaen, käski pihaltakin poistua!!! Myöhemmin muistaakseni sain siltä pyhäkoulun opettajalta, kouluopettajani välityksellä kirjeen kotiin vietäväkseni, jossa hän kertoi joltain lapselta kuulleensa totuuden siitä tappelusta ja pyysi minua pitämäänsä pyhäkouluun tulemaan takaisin. En muista miksen sinne takaisin enää mennyt, oliko äitini kieltänyt, vai enkö itse sinne enää halunnut. Ne kaksoset isompine kavereineen, asuivat sen tien varrella, eikä mieli tehnyt sunnuntaisinkin vielä koulupäivien lisäksi selkäänsä saada. Äitini, niiden kaksosten äiti, sekä kouluopettajani olivat käyneet koulua yht'aikaa, ja myöhemmin minulle valkeni, että äitini oli ollut kova tappelupukari, ja että minä sain siitä kärsiä, hänen entisten luokkatovereidensa minulle kostaessaan, äidiltäni saamansa selkäsaunat. Ja kun se kouluopettajanikin niin aina kehui mukamas uskovainen olevansa. Oli lapseton, vaan ei aviomiehetön, mutta katkera varmaankin lapsettomuudestaan, "Hauskaa", vai mitä? Mieluummin olisin lapsuuteni kasvanut vaikkapa lastenkodissa ja ilosta kiljuen olisin sinne mennyt, jos minut olisi sinne haettu, mutta turha toive sellainen onni. Ainoan ystäväni, naapurin tytön, jota rakastin, äitini karkoitti pois elämästäni. Hän sitten alkoi vihaamaan minua, koska ei tietenkään ymmärtänyt, että olin kotona kuin vanki, neljän seinän sisällä. Hänen lisäkseen, ei minulla sitten muita ystäviä "erakonelämässäni" ole ollutkaan. Tai ehkäpä minä lopetin enää luottamasta ihmisiin. Jos joskus pääsin ulos pihalle, niin piti olla keittiön ikkunan edessä, hänen nähtävissään. Pihalta en saanut pois mennä. Ja kun pari kertaa sen tein, niin raivoissaan minua hakkasi, enkä huutaa tai itkeä saanut, etteivät naapurit olisi sitä kuulleet.
"Kummallista, sillä kyllä seurakuntayhteys ja säännöllinen ehtoolliselle osallistuminen on tosi tarpeellista kristitylle."
Niin... todella kummallista, mutta hyvin olen pärjännyt ilmankin. Kyllä ne "uskovaisetkin" osaavat sellaisia suoraan sanoen rikollisia, kaatuilevia, rahanahneita kielillään mölöttäviä petoja olla. En meitä luterilaisia nyt tarkoita, vaan... kun isänikin aikoinaan sellaisen nai... kk...osen... katohan koiraa ko muste juuri nyt loppui...