Rakastuinko sieluun, vaiko ihmiseen, jossa se väliaikaisesti piti majaansa? En pilaile, lukekaa tämä

ennenkuin vaaditte poistoon!
Katsoin viime vuonna vanhan suomalaisen elokuvan 1940-luvulta, jonka päänäyttelijään tiesin olevani rakastunut, ennenkuin edes häneen rakastuinkaan.
Milloin ja missä häneen olin jo valmiiksi rakastunut?
En ainakaan sitä elokuvaa katsellessani, ja heti samalla sekunnilla hänet siinä TV-ruudulla ensi kertaa nähdessäni, tuntui kuin
olisin siinä vanhan, entisen rakkaani nähnyt.
Oli kummallinen tunne.
En ollut aikaisemmin hänestä edes kuullutkaan, en hänestä kuvia tai elokuvia, joissa hän oli näytellyt, ikinä edes nähnytkään.
Se elokuva oli tehty jo monta vuotta ennen syntymääni mutta kaikki siinä jotenkin tuntui niin kumman tutulta. Atmosfääri, miljöö.. kaikki.
Olen aina uskonut uudelleen syntymiseen, tuntenut paikkoja tutuiksi, sekä fyysisiä, että kuvista näkemiäni. Ihmisiä kuvista myös.
Ystävällisen ymmärtäväisenä osaan ottaa myös negatiivisiä kommentteja vastaan tästä, tässä kirjoittamastani, jos joku nyt tuntee halua tähän kommentoida.
P.S. Elämää uskon myös muuallakin, kuin vain tällä pienellä maapallollamme olevan. Sitä on maapallossamme ja kaikkialla maailmankaikkeudessa.
Viisas, vanha, viirusvanhus jälkipolvelleen: "Uskokaa minua lapseni, tämän bakteerimme ulkopuolelta ei muuta elämää löydy".