Oli vuosi 1985, ja minä, Pekka, olin nuori ja

palavasieluinen kommunisti. Uskoimme tovereiden kanssa vakaasti, että luokaton yhteiskunta oli nurkan takana. Kokoonnuimme kerhotalolla, painoimme lentolehtisiä ja lauloimme Internationaalia. Unelmoimme tasa-arvosta, jossa jokainen saisi tarpeidensa mukaan ja antaisi kykyjensä mukaan. Mutta sitten kaikki alkoi mennä pieleen.Ensin tuli perestroika ja glasnost. Neuvostoliitto, sosialistisen unelman majakka, alkoi natista liitoksissaan. Meille sanottiin, että uudistukset vahvistaisivat järjestelmää, mutta pian itäblokki romahti kuin korttitalo. Berliinin muuri murtui, ja kapitalismi vyöryi entisiin sosialistimaihin. Toverit alkoivat kyseenalaistaa aatetta. Jotkut vaihtoivat punaliput pörssiosakkeisiin, toiset vajosivat apatiaan. Minä pidin kiinni uskostani, mutta yksin se oli raskasta.1990-luvulla Suomessa privatisoitiin kaikki, mikä liikkui. Valtiolliset yhtiöt myytiin, ja duunarit, joita olin puolustanut, joutuivat työttömiksi. Tehtaat suljettiin, ja tilalle tuli markkinatalouden "tehokkuus". Yhteisöllisyys rapistui, kun ihmiset alkoivat kilpailla toisiaan vastaan. Minäkin jouduin ottamaan hanttihommia, vaikka olin unelmoinut työväenluokan vallankumouksesta. Iltaisin istuin yksin kerhotalolla, joka oli muuttunut bingohalliksi. Missä oli se toveruus, josta olimme puhuneet?2000-luvulla globalisaatio vei viimeisetkin rippeet unelmastani. Kiinasta tuli kapitalismin tehdas, ja entiset sosialistimaat kilvoittelivat halvimmasta työvoimasta. Kommunismi oli muuttunut pilkan kohteeksi, ja minusta tuli reliikki, jota nuoret pitivät naiivina dinosauruksena. Katsoin, kun ay-liike heikkeni ja prekariaatti kasvoi. Kaikki se, mitä vastaan olin taistellut, oli voittanut.Ja sitten se Skoda. Ostin vuonna 2010 Skoda Octavian, koska ajattelin, että itäeurooppalainen auto olisi jotenkin "toverillinen" valinta. Voi luoja, mikä virhe! Ensimmäisenä talvena lämmityslaite hajosi, ja ajoin pakkasessa sormet kohmeessa. Sitten alkoi sähkövika: valot vilkkuivat kuin diskossa, ja moottori sammui kesken ohitusten. Korjaamolla sanottiin, että "nämä on näitä Skodan ominaisuuksia". Ominaisuuksia?! Kytkin petti 80 000 kilometrin jälkeen, ja vaihteisto ulvoi kuin susi. Kerran takaluukku jäi kiinni, ja jouduin kiipeämään takapenkille hakemaan ostokset. Ja älkää edes kysykö siitä ruosteesta – auto näytti siltä, kuin se olisi ollut suolakaivoksessa! Viimeinen niitti oli, kun moottorinohjausyksikkö kärähti, ja korjaus olisi maksanut enemmän kuin auton arvo. Skoda, tuo petturien auto, vei viimeisetkin pennoset ja toivoni itäblokin insinööritaidosta. Kommunismi kaatui, ja Skodani oli sen surkea epitafi.Nyt istun tässä, kirjoitan tätä ja mietin, missä kaikki meni vikaan – aatteessa, tovereissa vai siinä hemmetin Skodassa.