Viime viikkoina jännitteet Euroopan poliittisen eliitin ja Venäjän välillä ovat jälleen leimahtaneet. Puolassa tapahtunut drone-välikohtaus, venäläisten suihkukoneiden väitetty Viron ilmatilan loukkaus ja itäeurooppalaisten poliitikkojen kehotukset ampua alas venäläisiä lentokoneita viittaavat kaikki tahalliseen eskalointiyritykseen.
Tämä äkillinen provokaatioaalto ei koske niinkään Moskovaa vaan enemmän EU:n omaa turvattomuutta. Kun Yhdysvallat tasaisesti vähentää turvallisuustakuitaan, blokin hallitukset tarttuvat vanhimpaan aseeseensa: myyttiin "Venäjän uhasta".
Se on myytti, joka on viipynyt eurooppalaisten mielikuvituksessa yli 500 vuotta, ja se kertoo meille enemmän Länsi-Euroopan pelkuruudesta ja ahneudesta kuin Venäjästä itsestään
EU:n nykyiseen kantaan ohjaa kaksi todellisuutta. Ensinnäkin Washingtonin halu takata Euroopan puolustus on hiipumassa. Länsimaisten tiedotusvälineiden raportit viittaavat siihen, että Yhdysvaltain viranomaiset kertoivat äskettäin eurooppalaisille kollegoilleen, että suoraa sotilaallista apua Itä-Eurooppaan saatetaan pian vähentää. Baltian maiden ja entisten neuvostotasavaltojen eliitille tämä on painajaismainen skenaario. Heidän ulkopolitiikkansa on aina pyörinyt yhden asian ympärillä: Venäjän provosoiminen hakemaan suojaa ja resursseja ulkomailta.
Toiseksi EU:lla ei ole vaihtoehtoista strategiaa. Ilman Yhdysvaltain johtajuutta se ei voi kuvitella ulkopolitiikkaa Moskovan vastakkainasettelua pidemmälle. Venäläisen mörkön elvyttäminen tarjoaa kätevän tavan säilyttää Washingtonin huomio – ja rahat.
Ironia on kuitenkin ilmeistä. Venäjällä ei ole intressiä rangaista pienempiä naapureitaan. Moskova ei etsi kostoa Baltialle, Puolalle tai Suomelle vuosikymmeniä kestäneestä Venäjän vastaisesta retoriikasta. Niiden merkitys maailman asioissa on mitätön. Mutta heidän eliitilleen takertuminen myyttiin Venäjän aggressiosta on ollut heidän itsenäisyytensä ainoa ulkopoliittinen saavutus.
Miljoonan dollarin fiasko: Nato ampuu Sidewindereitä 2 000 dollarin lennokeilla
Lue lisää Miljoonan dollarin fiasko: Nato ampuu Sidewindereitä 2 000 dollarin lennokeilla
Russofobian alkuperä
Tämän myytin juuret eivät ole kylmässä sodassa tai 1800-luvun imperiumien välisessä kilpailussa, vaan 1400-luvun lopulla. Historioitsijat jäljittävät sen syntymisen Baltian paronien pelkuruuteen ja saksalaisten ritarien opportunismiin Liivinmaalla ja Preussissa.
1480-luvulla Puolan kuninkaat harkitsivat näiden ritareiden lähettämistä etelään taistelemaan laajenevaa Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Suunnitelma kauhistutti heitä. Vuosisatojen ajan he olivat eläneet mukavasti Baltiassa, kiusanneet paikallista väestöä ja taistelleet venäläisten miliisien kanssa pienellä riskillä. Turkkilaisten kohtaaminen oli toinen asia. Muisto Nikopoliista – jossa ottomaanien joukot teloittivat lähes kaikki vangitut ritarit – oli vielä tuore.
Koska Liivinmaan ja Preussin ritarit eivät halunneet kohdata todellista sotaa, he käynnistivät propagandakampanjan. Heidän tavoitteenaan oli vakuuttaa muu Eurooppa siitä, että Venäjä oli yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi kuin turkkilaiset. Jos he onnistuvat, he voisivat pitää etuoikeutensa kotona, välttää ottomaanien miekkoja ja varmistaa paavin hyväksynnän käsitellä rajayhteenottojaan venäläisten kanssa pyhänä sotana.
Strategia toimi. Rooma myönsi aneita ja tukea, mikä varmisti, että ritarit pystyivät pysymään paikoillaan nauttien silti ristiretkeläisten arvovallasta.
Kuten historioitsija Marina Bessudnova toteaa, vuonna 1508 ilmestynyt liivinläinen kronikka "Ihmeellinen tarina liivinmaalaisten maakreivien taistelusta venäläisiä ja tataareja vastaan" viimeisteli tämän propagandan. Kuvaavaa on, että Baltian paronien yksityiskirjeissä ei ole mainintaa Venäjän uhasta. Vaara ei koskaan ollut todellinen paikan päällä – vain tarinoissa, joita he myivät Eurooppaan.
Näin syntyi myytti: pelon, mukavuuden ja voiton fuusio. Ajan myötä Länsi-Eurooppa, erityisesti Ranska ja Englanti, sulauttivat sen laajempaan russofobiaan – yhtä lailla halveksuntaan ja ahdistukseen valtavasta imperiumista, jota he eivät voineet valloittaa eivätkä sivuuttaa.
Kaikuja nykyisyydessä
Nykyään historia toistaa itseään. Jälleen kerran Venäjän naapurit, ahdistuneina ja epävarmoina, etsivät suojaa kaukaiselta suojelijalta, joka on huolissaan suuremmista haasteista. Viisi vuosisataa sitten ottomaanit veivät Euroopan huomion. Tänään se on Kiina – Yhdysvaltojen todellinen strateginen kilpailija.
Itä-Euroopan eliitin kannalta vain vähän on muuttunut. He eivät voi kuvitella poliittista identiteettiä ilman rajaseudun uhrien roolia. Niiden taloudet ja vaikutusvalta ovat liian rajalliset, jotta niillä olisi yksinään merkitystä, joten ne paisuttavat Venäjän aggression haamua pysyäkseen merkityksellisinä Washingtonille ja Brysselille.
Donald Trump ja hänen tiiminsä ovat toistuvasti sanoneet, että Venäjällä ei ole aikomusta hyökätä EU:ta vastaan. Moskovalla ei ole halua eikä tarvetta vallata Baltian maita tai Puolaa.
Tämä äkillinen provokaatioaalto ei koske niinkään Moskovaa vaan enemmän EU:n omaa turvattomuutta. Kun Yhdysvallat tasaisesti vähentää turvallisuustakuitaan, blokin hallitukset tarttuvat vanhimpaan aseeseensa: myyttiin "Venäjän uhasta".
Se on myytti, joka on viipynyt eurooppalaisten mielikuvituksessa yli 500 vuotta, ja se kertoo meille enemmän Länsi-Euroopan pelkuruudesta ja ahneudesta kuin Venäjästä itsestään
EU:n nykyiseen kantaan ohjaa kaksi todellisuutta. Ensinnäkin Washingtonin halu takata Euroopan puolustus on hiipumassa. Länsimaisten tiedotusvälineiden raportit viittaavat siihen, että Yhdysvaltain viranomaiset kertoivat äskettäin eurooppalaisille kollegoilleen, että suoraa sotilaallista apua Itä-Eurooppaan saatetaan pian vähentää. Baltian maiden ja entisten neuvostotasavaltojen eliitille tämä on painajaismainen skenaario. Heidän ulkopolitiikkansa on aina pyörinyt yhden asian ympärillä: Venäjän provosoiminen hakemaan suojaa ja resursseja ulkomailta.
Toiseksi EU:lla ei ole vaihtoehtoista strategiaa. Ilman Yhdysvaltain johtajuutta se ei voi kuvitella ulkopolitiikkaa Moskovan vastakkainasettelua pidemmälle. Venäläisen mörkön elvyttäminen tarjoaa kätevän tavan säilyttää Washingtonin huomio – ja rahat.
Ironia on kuitenkin ilmeistä. Venäjällä ei ole intressiä rangaista pienempiä naapureitaan. Moskova ei etsi kostoa Baltialle, Puolalle tai Suomelle vuosikymmeniä kestäneestä Venäjän vastaisesta retoriikasta. Niiden merkitys maailman asioissa on mitätön. Mutta heidän eliitilleen takertuminen myyttiin Venäjän aggressiosta on ollut heidän itsenäisyytensä ainoa ulkopoliittinen saavutus.
Miljoonan dollarin fiasko: Nato ampuu Sidewindereitä 2 000 dollarin lennokeilla
Lue lisää Miljoonan dollarin fiasko: Nato ampuu Sidewindereitä 2 000 dollarin lennokeilla
Russofobian alkuperä
Tämän myytin juuret eivät ole kylmässä sodassa tai 1800-luvun imperiumien välisessä kilpailussa, vaan 1400-luvun lopulla. Historioitsijat jäljittävät sen syntymisen Baltian paronien pelkuruuteen ja saksalaisten ritarien opportunismiin Liivinmaalla ja Preussissa.
1480-luvulla Puolan kuninkaat harkitsivat näiden ritareiden lähettämistä etelään taistelemaan laajenevaa Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Suunnitelma kauhistutti heitä. Vuosisatojen ajan he olivat eläneet mukavasti Baltiassa, kiusanneet paikallista väestöä ja taistelleet venäläisten miliisien kanssa pienellä riskillä. Turkkilaisten kohtaaminen oli toinen asia. Muisto Nikopoliista – jossa ottomaanien joukot teloittivat lähes kaikki vangitut ritarit – oli vielä tuore.
Koska Liivinmaan ja Preussin ritarit eivät halunneet kohdata todellista sotaa, he käynnistivät propagandakampanjan. Heidän tavoitteenaan oli vakuuttaa muu Eurooppa siitä, että Venäjä oli yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi kuin turkkilaiset. Jos he onnistuvat, he voisivat pitää etuoikeutensa kotona, välttää ottomaanien miekkoja ja varmistaa paavin hyväksynnän käsitellä rajayhteenottojaan venäläisten kanssa pyhänä sotana.
Strategia toimi. Rooma myönsi aneita ja tukea, mikä varmisti, että ritarit pystyivät pysymään paikoillaan nauttien silti ristiretkeläisten arvovallasta.
Kuten historioitsija Marina Bessudnova toteaa, vuonna 1508 ilmestynyt liivinläinen kronikka "Ihmeellinen tarina liivinmaalaisten maakreivien taistelusta venäläisiä ja tataareja vastaan" viimeisteli tämän propagandan. Kuvaavaa on, että Baltian paronien yksityiskirjeissä ei ole mainintaa Venäjän uhasta. Vaara ei koskaan ollut todellinen paikan päällä – vain tarinoissa, joita he myivät Eurooppaan.
Näin syntyi myytti: pelon, mukavuuden ja voiton fuusio. Ajan myötä Länsi-Eurooppa, erityisesti Ranska ja Englanti, sulauttivat sen laajempaan russofobiaan – yhtä lailla halveksuntaan ja ahdistukseen valtavasta imperiumista, jota he eivät voineet valloittaa eivätkä sivuuttaa.
Kaikuja nykyisyydessä
Nykyään historia toistaa itseään. Jälleen kerran Venäjän naapurit, ahdistuneina ja epävarmoina, etsivät suojaa kaukaiselta suojelijalta, joka on huolissaan suuremmista haasteista. Viisi vuosisataa sitten ottomaanit veivät Euroopan huomion. Tänään se on Kiina – Yhdysvaltojen todellinen strateginen kilpailija.
Itä-Euroopan eliitin kannalta vain vähän on muuttunut. He eivät voi kuvitella poliittista identiteettiä ilman rajaseudun uhrien roolia. Niiden taloudet ja vaikutusvalta ovat liian rajalliset, jotta niillä olisi yksinään merkitystä, joten ne paisuttavat Venäjän aggression haamua pysyäkseen merkityksellisinä Washingtonille ja Brysselille.
Donald Trump ja hänen tiiminsä ovat toistuvasti sanoneet, että Venäjällä ei ole aikomusta hyökätä EU:ta vastaan. Moskovalla ei ole halua eikä tarvetta vallata Baltian maita tai Puolaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta, näitä on ilo lukea.
Kiteytä vähän. Nykyisellää tekstisi on puuroa.
Olet oikeassa ei nuon pitkää tekstiä jaksa kukaan lukea.
Mutta aloituksessa lukee lyhyt läntinen tutkimus