Moikka!
Olisko kenelläkään kerrottavana kummitus/kauhu/aavetarinoita,kohtuullisen "tosipojautuvia".ite kuulin niit aikonaan isovanhemmilta ja olis taas kiva lukea niitä ja kärvistellä illalla peiton alla:)
Olisko kenelläkään kerrottavana kummitus/kauhu/aavetarinoita,kohtuullisen "tosipojautuvia".ite kuulin niit aikonaan isovanhemmilta ja olis taas kiva lukea niitä ja kärvistellä illalla peiton alla:)
Vastaukset 10
Vanhimmat
nais vai mies ihminen?
minä:)
mä kehittelen sulle jonku kivan iltasadun,
semmosen iha keksityn.
ja vielä ihan tositarinan, sellasen omalle kohdalle sattuneen kummitusjutun, mutta kun KUKAAN ei uskonut minua YHYY.......hörhöksi epäiltiin :((((((
Mutta itse tarina oli ihan oikeasti totta.
no kokeiles kertoo toistamiseen.Seo yks ja sama uskooko kukaan vai ei,viihdykkeeks täs niit janoan ja itseäni varten.ois tosi kiva jos viittisit kirjottaa sen:)
Mulle on noita sattunut useampiakin, mutta tämä sattui kun olin sellanen ihan nuori vielä.
Olin yksin kotona, me asuttiin siihen aikaan maalla, aika kaukana naapureista, ja meillä oli sellanen karjalankarhukoira joka oli perhanan kiukkunen vieraille ihmisille.
Istuin keittiössä, ja koira makaili mun jaloissani, ja yht äkkiä se hyppäs pystyyn ja meni häntä heiluen ovelle, ajattelin että äiti tai isä tulee kesken päivän kotiin, mutta pihassa ei näkynyt ketään, kun katsoin ikkunasta.
Koira hyppi ovea vasten onnellisen näköisenä, ja ajattelin päästää sen ulos kun luulin että se haluaa sinne.
Mutta se alkoikin hyppiä ilmaan, ihan niinkuin joku olisi tullut ovesta ja seissyt eteisessä. Se kun oli mahdoton hyppimään tuttuja vasten.
Sitten se kulki keittiötä kohti koko ajan häntä heiluen ja katseli ylöspäin, aivan niinkuin joku olisi kulkenut sen rinnalla - ketään ei kuitenkaa näkynyt.
Siinä vaiheessa mulla alkoi jo tukka nousta pystyyn, oli se sen verran karmaiseva kokemus, ja sitten koira pysähtyi mun viereeni ja katseli ylöspäin, mutta ei minua vaan jotakin joka seisoi mun edessäni.
Mä olin itse vissiin jähmettynyt paikalleni, ja vähän ajan kuluttua koira saatteli "vieraan" takaisin ovelle.
No joo myönnän että siinä vaiheessa otin jalat alleni ja häippäsin kotoa, ja tulin takaisin vasta illalla, kun vanhemmatkin olivat kotona.
No eihän mua kukaan uskonut, kun tuon jutun kerroin, mutta itse olen vuosien kuluessa nähnyt ja kokenut paljonkin tuon tapaisia asioita.
Nyt sain taas lopullisesti höynähtäneen maineen, mutta ei kai sen väliä ole tämän muun maineen joukkoon se hyvin mahtuu :))))))
kaikki niin todelta,kun pystyttäis säilyttämään
lapsenusko ja mielikuvitus vielä aikuisenakin,
olis elo paljon mukavampaa.Tämä tarina voi jo
pelottaa isompaakin ihmistä,yksin syksypimeällä
jossai korvessa mökillä,pitäs mennä hyyskään
asioille,ei muuta valoa kun taskulamppu.
mielenkiintonen!!!
En mä ny ainakaa voi sua höyrähtäneenä pitää,muutenhan joutusin kategorioida itteniki "varttihulluihin" ja siihen en suostu:)).
Kerro ihmees lisää näistä kokemuksistas.Kiinnostus on vilpitön!!!!!
ikuisuuden kestävää katonmaalausurakkaa, vielä heittää kehiin toisen kummitúsjutun, joka on myöskin aivan totta - sanokoot muut mitä sanovat.....
Me rakensimme tämän talomme noin vähän alle 15 vuotta sitten.
Vaikka asumme ison kaupungin laidalla, niin tämä oli ihan pelkkä iso risukkopelto jonne rakennettiin muutama kymmenen taloa. Me rakensimme ensimmäisenä, ja muutimme syyskuun alussa tänne asumaan, heti kun saimme tämän jotensakin asuttavaan kuntoon.
Tänne ei ollut kuin savinen tie ja katuvalot puuttuivat - kaupungin valot kyllä heijastuivat tuolta metsän takaa, mutta muuten oli pimeä. Naapureissa ei vielä asuttu, joten täällä oli pimeää ja hijaista.
Mieheni on matkatyössä, joten olin kolmen lapsen kanssa yksin kotona viikot.
Olimme asuneet noin viikon verran kun tuli se omituinen viikko joka sai minutkin hermostumaan, ja nimittelemään "kotikummitustamme" räyhähengeksi.
Kaikki alkoi eräänä yönä puolenyön aikaan, kun heräsin mahdottomaan rysäykseen. Menin katsomaan niin olohuoneen iso perintökello oli pudonnut seinältä, ja parketissa mahdoton kolo ja kello hajalla. Eihän siinä mitään, mutta kun kello oli juuri tullut entisöijältä, joka oli tehnyt hyvää työtä ja tarkistanut myös sen rautapidikkeen kestävyyden millä kello seinässä oli - putoamisen jälkeen se oli kuin hapettunut poikki.
Seuraavan yönä tasan samaan aikaan rämähtivät stereot soimaan aivan täysillä - volyymi oli niin kovalla kuin mahdollista, stereoissa ei ollut ajastinmahdllisuutta, joten sen voi jättää laskuista pois.
Seuraavana yönä heräsin samaan aikaan siihen, kun kuulin puhetta olohuoneesta ja menin taas katsomaan, tällä kertaa jo hiukkasen harmistuneena - no televisiohan siellä nurkassa itsekseen puheli, ja taatusti se oli illalla kiinni laitettu - en koskaan jätä telkkaria edes siihen esiviritystilaan. Siinä vaiheessa sanoin jo ääneen että kuka sitten ikinä oletkin niin jätä nyt herran tähden edes yöt rauhaan, että nukkua saa....
Seuraavana päivänä lähdin nuoremmaisen kanssa kauppaan ja vanhemmat lapset olivat kuolussa.
Kun tulimme kotiin huusi poika minulle heti, että tuu äkkiä katsomaan mikä lastenhuoneessa on.
Lasten matka-TV oli heitetty aivan keskelle lattiaa kuvaruutu alaspäin - johdot olivat irti , mutta itse telkkari oli aivan ehjä, ei pienintäkään naarmua eikä toimintahäiriötä.
Siihen paikkaan missä telkkari oli, se ei olisi millään pystynyt itse putoamaan, oli se niin kaukana pöydästä.
Silloin kyllä tarkistin kaikki kaapit ja ovet että ne olivat lukossa, myös ikkunat, mutta kukaan ei olisi pystynyt meille sisään tulemaan eikä kaapeistakaan luurankoja löytynyt.
Pidin tulisen puhuttelun rakkaalle "räyhähengelleni" ja ilmoitin että antaa olla viimeinen kerta kun tänne tulet riekkumaan, ja että pelästymään minua ei saa vaikka mitä tekisi - sen verran noita hassuja kokemuksia takana oli jo muutenkin.
Ja siihen loppuivat kaikki "kummittelut". Oikein odotin että jotakin olisi tapahtunut mutta ei sitten yhtään mitään, olin jopa hieman pahoillani että pelotin pois jotakin - mitä liene, ei kai se ainakaan pahantahtoinen ollut, halusi vain hieman kiusoitella....
Ja taas nousivat arvoni höröilijänä :))))
Mutta kuten edellinenkin juttu, niin tämäkin on ihan totta.
mula meni toi helletankkaus överiks,ei tää kai
oo just sun toivomast aiheest,mut sinepäi.toi
lyytiki nukahti vasta äske,et kiireelä tää tuli,
mut tarkotus oli hyvä ja viplitön,uskotha.
iltasatu naiseleni
Olipa kerra ihana naine,jonka kohtalo oli heittäny ison meren taa,kaukaisee maaha.
Usei naise kotin kaipuu ajoi häntä satamaa
katsomaa,näkyiskö jotain tuttuu,laivaa,
ihmistä,joka helpotais tuskaa.Kerran iltamyöhälä hän käveli satamassa,ihaili laivojen silhuettei,niite upeita vankkoja
mastoja,jotka tuntuvat ulottuvan taivaan sinee asti.Siinä hiljaa mieteissää,hän
yhtäkkiä kuuli takaansa hirmuisen rähähdyksen
ja kaksi julmaa miestä kävi häneen käsiks,hän
yritti taistella vastaa,viimeisill voimillaa hän hiljaa sai huudettuu apua,apuaa,apuaa!
Sattuma oikust vieno huudo kuuli kuulu
merikarhu,sen seitsemä saaren kiertäjä.Kaiken
paha ja hyvä kokenu hopeaselkä,hopeaa jo
ohimoil,mutta käytös ja katse terästä.Julmurit
huomasivat merikarhu,epäröivät ja niiku yhtesestä päätöksestä pinkasiva karkuun.
Seilori sai viime hetkel kiinni, vankoile käsivarsile jo pyörtymässä olevan naise.
Hiljaa huojuvin askelin hän kanto naisen omaan kammiisa jossa nainen jo heräiliki,
hän halus hyvittää kaiken pelsatajalleen.
Sen yön jälkee ihana naine ei tuntenu enää
koskaa koti ikävää,hän ties ettei vois misää muual saavuttaa tätä tunneta,yhtä
suurta,yhtä vankaa.Sen pituinen se.
Hyvää yötä ;))