Tarzan tapaa Janen

Jane seisoi viidakon reunalla, käsi sydämellään, sydän kurkussa.
Lehvien takaa kuului ensin oksien rasahtelua, sitten matala, varovainen murahdus.

Ja sieltä hän tuli.
Pitkä, ruskeaihoinen mies, paljasjaloin, silmissään sekoitus uteliaisuutta ja jotakin eläimellistä varmuutta.
Apinan lailla kevyt, mutta ei mikään eläin.
Hän oli jotain muuta..

Mies pysähtyi muutaman metrin päähän.
Hän katsoi Janea kuin olisi yrittänyt lukea kirjaa, jossa oli sekä kuvia että tuntemattomia sanoja.
Hitaasti hän laski kätensä rintaan ja sanoi matalalla äänellä:

“Tarzan.”

Jane haukkoi henkeään. “Sinun nimesi on Tarzan?”

Mies nyökkäsi ja osoitti sitten Janea.
Silmissä vilahti kysymys, ja ääneen tuli ensi kertaa pehmeyttä:

“Sinä… Jane?”

Jane nyökkäsi — ja hymyili.
Hän ymmärsi, että tämä olento ei ollut mikään villi peto, vaan ihminen, joka oli vain oppinut viidakon kieltä ennen ihmisten omaa.

Tarzan osoitti itseään, sitten maata, puita ja taivasta.
Hän yritti löytää sanoja, joita ei ollut koskaan kuullut, mutta jotka hän jotenkin tunsi.

“Tarzan... mies. Jane... nainen.”

Jane nauroi hiljaa, ja Tarzanin katse kirkastui kuin aurinko lehväkatoksen läpi.
Ensimmäistä kertaa hän tiesi, että oli muitakin kaltaisiaan.