t kyky eläke infotusta

Päätöksissä on usein käytetty hyvin geneeristä pohjaa – rakenne ja sanamuodot ovat lähes identtisiä kaikissa.
Nimi, päivämäärä ja diagnoosi vaihtuvat, mutta muuten teksti pysyy samana.
Samat lauseet, samat perustelut, samat sanat:
“Työkyky ei ole alentunut siinä määrin, että oikeus etuuteen täyttyisi.”
“Sairaus on asianmukaisella hoidolla hallittavissa.”
“Työkykyä on jäljellä riittävästi muuhun työhön.”
Mutta mitä nämä lauseet oikeastaan tarkoittavat?
Jos päätöksessä sanotaan, että “työkyky ei ole alentunut siinä määrin, että oikeus etuuteen täyttyisi”, niin missä määrin sen sitten pitäisi alentua?
Mihin sitä on verrattu, ja miten sitä on arvioitu?
Ollaanko tässä menossa kaksi viidestä, kolme viidestä vai yksi viidestä osuudessa?
Ihminen ei tiedä, missä hän on menossa eikä mitä hänen pitäisi tehdä, jotta päätös voisi muuttua.
Entä mitä tarkoittaa “sairaus on asianmukaisella hoidolla hallittavissa”?
Mikä on se asianmukainen hoito?
Kenen mielestä se on hallittavissa, ja millä perusteella?
Tai lause “työkykyä on jäljellä riittävästi muuhun työhön” – mihin muuhun työhön?
Mikä se työ on, ja kuka on arvioinut, että siihen riittää työkyky?
Näistä ei puhuta mitään.
Tilanne on monelle hämmentävä.
Monella ihmisellä on useita lääkärinlausuntoja eri aloilta – erikoislääkäriltä, työterveyslääkäriltä, psykiatrilta, fysiatrilta – ja lisäksi työnantajan selvitys sekä oma kuvaus tilanteestaan.
Kaikki nämä kertovat samaa tarinaa, mutta päätös on silti kielteinen.
Lopputuloksena ihminen ei tiedä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.
Jos useampi hoitava lääkäri sanoo, että työkyky on selvästi heikentynyt, mutta yksi vakuutuslääkäri, joka ei ole koskaan tavannut potilasta, päätyy toiseen arvioon, niin mihin tämä päätös silloin perustuu?
Ja kehen pitäisi luottaa – niihin, jotka tuntevat ihmisen ja hänen sairautensa, vai siihen, joka tuntee järjestelmän ja sen rajat?
On hyvä muistaa, että kyse on arvioinnista.
Ihmisiä arvioidaan elämänsä aikana monissa eri tilanteissa – koulun pääsykokeessa, ajokokeessa, soveltuvuustesteissä ja työkyvyn arvioinnissa.
Kaikissa näissä pitäisi olla samat periaatteet: että henkilö tietää, onko hyväksytty vai hylätty, millä perusteella ja mitä mahdollisesti puuttui.
Näin toimii oikeudenmukainen ja läpinäkyvä arviointi.
Miksi työkyvyn arvioinnissa tästä periaatteesta voi poiketa?
Miten on mahdollista, että ihminen saa kielteisen päätöksen tietämättä, miksi?
Tai mitä hän voisi tehdä seuraavaksi?
Nämä päätökset eivät ole vain epäoikeudenmukaisia – ne ovat myös lain näkökulmasta puutteellisia.
Hallintolaki edellyttää, että viranomainen selvittää asiaa riittävästi ja kertoo, mihin tosiseikkoihin ratkaisu perustuu.
Päätöksestä täytyy käydä ilmi, miten ja miksi siihen on päädytty.
Näissä työkyvyn arvioinneissa ei toteudu kumpikaan.
Päätöksissä ei kerrota, kuka on tehnyt arvioinnin, mitä selvityksiä on painotettu tai miksi toimitettuja lääkärinlausuntoja ei ole pidetty ratkaisevina.
Niissä ei myöskään kerrota, mikä on se “muu työ”, johon hakijan työkyky riittäisi, tai mitä hänen pitäisi tehdä asiansa edistämiseksi.
Kun nämä tiedot puuttuvat, ihminen ei voi tietää, mihin päätös perustuu, eikä voi myöskään korjata tai täydentää sitä.
Ja jos ihminen ei tiedä, miten hänen asiaansa on arvioitu, ei hänellä ole todellista oikeusturvaa.
Kyse ei ole pienistä asioista.
Työkyvyn arviointi ja siitä tehty päätös ratkaisevat usein sen, onko ihmisellä tulevaisuudessa toimeentuloa vai ei.
Samalla kun tällainen päätös annetaan, siitä seuraa automaattisesti myös oikeuden menetys – ihminen menettää etuuden, jota ilman hän ei selviä.
Moni ei kuitenkaan ymmärrä, mitä päätös tarkoittaa tai mitä sen jälkeen pitäisi tehdä.
Jos työkyky ei riitä työhön, mutta päätöksen mukaan ei ole oikeutta etuuteenkaan, ihminen jää tyhjän päälle.
Ei ole tuloa, ei selkeää suuntaa eikä tietoa siitä, mitä oikeuksia vielä olisi tai miten niitä voisi käyttää.
Järjestelmä ei enää ymmärrä itseään.
Työkyvyn arvioinnin pitäisi olla läpinäkyvä, johdonmukainen ja ymmärrettävä prosessi, ei arvaus tai yllätys.
Päätöksen pitäisi kertoa selvästi, mitä on arvioitu, miten se on tehty ja mihin tulos perustuu.
Jos työkyky ei riitä entiseen työhön, pitäisi kertoa, mihin muuhun työhön sen katsotaan riittävän, ja millä perusteella tämä on arvioitu.
Jos sairaus on “asianmukaisella hoidolla hallittavissa”, pitäisi kertoa, mikä on se hoito ja kuka tämän arvion on tehnyt.
Jos päätöksestä puuttuu jotakin, pitäisi sanoa, mitä vielä tarvitaan, ei vain todeta, ettei oikeutta ole.
Näiden ei pitäisi olla liikaa vaadittu.
Kun ihmisen toimeentulosta päätetään, hänellä on oikeus ymmärtää, miten päätös on syntynyt ja mitä hänen tilanteensa tarkoittaa käytännössä.
Sellainen päätöksenteko ei vain täyttäisi lakia – se palauttaisi luottamuksen siihen, että järjestelmä toimii ihmistä varten, ei itseään varten.