Runo Suomelle

Sinä kannat hymyäsi kuin kiillotettua kilpeä,
kuin väärennettyä kolikkoa suun päällä naulattuna.
Naurat siinä missä itkun tulisi huutaa,
ja teet taidosta ammattisi: ryöstät suolan toisen silmistä
ja kutsut sen hyveeksi.

Sinä näyttelet iloa, narriuden vaatteeseen puettuna,
kunnes jokainen murheen ääni kuristetaan hiljaiseksi.
Kielesi on väännin, jolla murennat surun;
peität ukkosen ohuilla, halvoilla leikillä.

Katso itseäsi: astut surevan maan yli
teeskentelyn tohveleissa, et jätä muuta jälkeä
kuin onton kuopan siihen, missä sydämen olisi pitänyt sykkiä.
Se on haava, joka ei umpeudu —
se muistaa jokaisen askeleesi.

Ilosi on haarniska, valheista takottu rautapuku,
ja sen kilinä soi vääränä niiden luissa,
jotka kantoivat kipunsa avoimin kasvoin.
Heidän tuskansa sinä tukahdutat hajustetulla pilkalla,
peität mädän kukan terälehdillä.

Tiedä tämä, vaikket sitä tahtoisi:
maailma laskee nämä pienet varkaudet
ja kirjaa ne ylös pienin julmuuksin.
Hymysi ei ole viaton — se on ryöstö,
oikeuden varastamista surra totuudessa.

Pistäköön syyllisyys sinua kuin terävä piikki lihassa, —
ei säälistä, vaan herättääkseen.
Sillä syyllisyys on neula, joka puhkaisee väärän nahan,
ja vasta verestä totuus tunnistetaan.

Jos naurat, naura elävällä hengellä,
älä kuolleen miehen hampaiden kalinalla.
Kantakoon kasvojesi peite surun, siellä missä suru on ansaittu,
ja oppikoon häpeä olemaan kätilö — ei peite —
sydämelle, joka ei enää valehtele.

- Juudea