Tajusin viimein että et sä mua rakasta

koska jos sä rakastaisit, sä et etsis syitä asioista x, y ja z, etkä etenkään hakisi lämpöä muualta. Sä et olisi valehdellut minulle, satuttanut minua jne. Listaa voisi jatkaa loppumattomiin. Mutta se mitä koin sun kanssasi, se sai minut uskomaan, että rakkautta se on - tai oikeastaan tajusin, että mitä on suurin luojan suoma rakkaus ja että harva sellaista pääsee kokemaan. Edelleenkin ihmettelen miksi juuri sinä ja miksi se on näin vaikea tie? Sinulla oli avaimet kädessäsi, mutta sovitit ne toiseen lukkoon ja se sai aikaan sen, että maailmani pirstaloitui ja että peilikuvani vääristyi. Suutuin ja syntiin lankesin. Anna anteeksi että näin syyttävästi sormeani suuntaasi osoitan. Ei, en minä vihaa sinua (vaikka joskus tosissani kyllä yritän!!), mutta minun tarvitsee joskus purkaa sydäntäni ja tämä paikka on siihen hyvä, kun en tästä voi kenenkään kanssa oikeasti keskustella, koska kukaan ei voi ymmärtää sitä, että miksi sydämeni on sydämesi vankilassa, eikä sieluni pysty kohtaamaan ketään muuta enää vakavassa mielessä ja uskon, että se on pysyvää. Enkä minä mikään nunnakaan osaa olla, koska minulla on suuret himot! Viisikymmentä kuukautta ääripäästä ääripäähän. Jos mä rukoilla saan ja toivoa, niin kaipaan rakkautta ja täten toivottavasti kohtaan jonkun unelmien prinssin, joka vie minut kellotapuliin ja purkaa kirouksen ja sitten...

(Jatkuu ensi numerossa.)

Toivon ettet oikeasti koskaan näkisi tätä tekstiäni (sillä tunnistaisit että se on "verelläni" kirjoitettu), koska heti kun sen kirjoitin, niin minua jo hävettää (pelkään myös). Mutta antaa mennä - näinhän minä tunnen! Eikä pöytälaatikkoon kirjoittamisessa ole mitään jännittävää. Elämäähän tämä vain on. ♥

-astetta erikoisemman prinsessan angstipäiväkirja-