Kuinka ihminen keksi jumalan YLE tiede pod cast

Hyvä lanka, otetaan kuunteluun.

Jokaisen Espoolaisen on syytä tutustua tieteisiin.

Myös video https://m.youtube.com/watch?v=9IH0sCfGmeo&t=290s&pp=2AGiApACAQ==

Hyvä aloitus Espoo palstalla. Fakta ja tiede tekee ihmisille hyvää.

Kaikkien kannattaa kuunnella tuo Pod Cast.

Myös terminologia paljastaa historian:

Elohim:

Tämä on monikkomuoto sanasta El (jumala). Se viittaa alkujaan kanaanilaiseen jumalkokoukseen eli "jumalien neuvostoon".

Jeesus ja muut "pojat":

Kuten tiedetään, ajatus "Jumalan pojasta" ei alkanut Jeesuksesta.

Vanha testamentti puhuu usein bene elohim -ryhmästä (Jumalan pojat), jotka olivat pienempiä jumaluuksia tai taivaallisia olentoja.

Myöhempi teologia muutti nämä "enkeleiksi", jotta yksijumalaisuus säilyisi, mutta alkuperäisessä kontekstissa kyse oli kirjaimellisesti jumalperheestä.

Kuten Ville Mäkipelto kirjoissaan kuvaa, juutalaisuuden kehittyessä Jumalan varsinaisesta nimestä, Jahvesta (YHWH), tuli niin pyhä, ettei sitä saanut lausua ääneen.

Kun lukija kohtasi tekstissä nimen Jahve, hän sanoi sen sijaan Adonai.

Tämä johti myöhemmin hassuun sekaannukseen: kristityt kääntäjät ottivat Jahven konsonantit (YHWH) ja Adonain vokaalit, ja loivat niistä sanan "Jehova", jota ei ole alkuperäisissä teksteissä ikinä ollut olemassa.

Tässä tullaan siihen mielenkiintoiseen osaan, joka liittyy monijumalaisuuden alkuun. Sana adon (herra) ei ollut varattu vain yhdelle jumalalle.

Baal ja Adon:
Naapurikansat, kuten kanaanilaiset ja foinikialaiset, käyttivät vastaavia nimiä omista jumalistaan. Esimerkiksi sana Baal tarkoittaa myös "herraa" tai "isäntää". Foinikialaisten palvoma Adonis-jumala tulee samasta juuresta kuin heprean Adonai.

Jumalien neuvosto:

Varhaisissa teksteissä Jahve ei ollut ainoa jumala, vaan hän oli yksi monista "herroista". Kun israelilaiset rukoilivat "herrojen Herraa" (Adonai ha-adonim), se oli tunnustus siitä, että muita jumaluuksia oli olemassa, mutta Jahve oli heidän pomonsa.

Aseran rooli:

Kuten aiemmin puhuimme, Jahve (Adonai) ei ollut yksin. Hänellä oli puolisonsa Asera. Uskonto oli hierarkkinen: ylhäällä oli pääjumala (El tai myöhemmin Jahve), hänen puolisonsa ja heidän alapuolellaan joukko muita "herroja" ja jumalolentoja.

Kun valta keskitettiin Jerusalemiin (noin 600-luvulla e.a.a.), pappien oli pakko "siivota" uskonto.

Muut "herrat" (adonit) julistettiin epäjumaliksi.

Jahvesta tehtiin ainoa sallittu Herra (Adonai).

Termi Adonai jäi elämään kunnioittavana arvonimenä, joka peitti alleen sen tosiasian, että sana oli aiemmin kuulunut laajempaan jumalperheeseen.

Adonai on siis jäänne ajalta, jolloin jumalia oli useita ja heitä puhuteltiin kunnioittavilla arvonimillä.

Se on kielellinen todiste siitä, että kristinuskon ja juutalaisuuden takana on muinainen kanaanilainen monijumalaisuus, jota on myöhemmin sensuroitu ja muokattu.

Tämäkin on hyvä video, vaikkakin aika pitkä, keskustelussa tulee myös vasta-argumenttia Ville Mäkipellon näkemyksiin, toiselta teologian tohtorilta.🙂 kannattaa katsoa kokonaan.

https://www.youtube.com/live/cmMNeuJdQ0Q?si=G8g_T1X2mBkfre49

Hyvä aloitus. Satukirja raamattua ja Jeesus-myyttiä on levitetty totena että normaalia ihmistä hirvittää.

Jeesus ei kuollut ristillä.

Suuren Setin toinen opetuspuhe

Tämä teksti löytyi vuonna 1945 Egyptistä Nag Hammadin kirjastosta.

Se on kirjoitettu kreikaksi todennäköisesti 200-luvulla. Nimi viittaa Setiin, Aadamin poikaan, jota gnostilaiset pitivät todellisen hengellisen ihmiskunnan kantaisänä.

Minä-muotoinen kerronta: Teksti on kirjoitettu Jeesuksen (Kristuksen) omana puheena. Siinä hän selittää, kuinka hän laskeutui korkeimmista maailmoista maan päälle pelastamaan sieluja.

Tekstin tunnetuin kohta kuvaa ristiinnaulitsemista. Siinä Jeesus sanoo:

"Minua ei lyöty lainkaan, vaan toista... se oli toinen, joka joi sapen ja etikan; en se ollut minä. He löivät minun sijaani toista, Simonia (Simon Kyrenelainen), joka kantoi ristiä olallaan. Se oli toinen, jolle he panivat orjantappurakruunun. Ja minä nauroin heidän tietämättömyydelleen."

Usko tulee kuulemisesta, laki sydämestä.

Kirkkoisä Irenaeus: "Harhaoppien vasara"

Irenaeus oli Lyonin piispa, joka näki gnostilaisuuden suorana uhkana kirkon selviytymiselle. Modernilla termillä häntä voisi todellakin kutsua "vahvistusharhan" mestariksi:

Neljän evankeliumin dogmi:

Kuten mainittiin, Irenaeus oli ensimmäinen, joka vaati tasan neljää evankeliumia. Hänen argumenttinsa ei ollut tekstikriittinen vaan mystinen: koska on neljä ilmansuuntaa ja neljä tuulta, on oltava neljä evankeliumia. Kaikki muut tekstit olivat hänelle "valheellisia" ja "järjettömiä".

Apostolinen suksessio:

Hän loi opin, jonka mukaan vain piispat, jotka voivat seurata ketjunsa takaisin apostoleihin, voivat tulkita Raamattua oikein. Tämä sulki pois gnostikot, jotka perustivat oppinsa henkilökohtaiseen kokemukseen ja salaisiin ilmestyksiin.

Kognitiivinen dissonanssi:

Irenaeus ratkaisi ristiriidat yksinkertaisesti kieltämällä muiden tekstien olemassaolon oikeutuksen. Hänelle gnostikot eivät olleet "erimielisiä kristittyjä", vaan saatanallisia eksyttäjiä.

Sekularisaatiokehitys ja nykyaikainen eksegeettinen historiantutkimus, jota Ville Mäkipelto teoksessaan edustaa, muodostavat toisiaan vahvistavan syy-seuraussuhteen, joka murentaa perinteisten uskontojen epistemologista pohjaa.

Kun uskonnollisia tekstejä tarkastellaan puhtaasti historiallisina artefakteina, niiden asema muuttumattomana totuutena muuttuu kestämättömäksi.

Uskonnollisten instituutioiden ylläpitämä metanarratiivi – käsitys yhtenäisestä ja jumalallisesti varjellusta sanomasta – murenee empiirisen todistusaineiston edessä. Tekstikritiikki osoittaa vastaansanomattomasti, että kanonisoitu Raamattu on vuosisatojen mittaisen editoinnin, interpolaatioiden ja tietoisten teologisten painotusten tulos.

Esimerkiksi Irenaeuksen kaltaisten hahmojen pyrkimys kitkeä gnostilainen monimuotoisuus ja vakiinnuttaa neljän evankeliumin kaanoni paljastuu poliittiseksi ja doktrinaaliseksi vallankäytöksi, ei historiallisesti neutraaliksi prosessiksi.

Tämä historiallinen realismi korvaa perinteisen auktoriteettiuskon tieteellisellä analyysilla, mikä on keskeinen osa sekularisaatioprosessia.

Tiedon saatavuuden radikaali kasvu on murtanut kirkollisten instituutioiden vuosisataisen informaatiomonopolin. Nag Hammadin tekstilöydöt ja niiden julkinen saatavuus ovat tuoneet marginaaliin painetut äänet osaksi yleistä tietoisuutta, mikä altistaa uskonnolliset totuuskäsitykset jatkuvalle vertailevalle analyysille.

Kun "salattu" tai "sensuroitu" tieto, kuten Juudaksen tai Tuomaan evankeliumit, on kenen tahansa tarkasteltavissa, dogmaattinen kontrolli käy mahdottomaksi.

Tämä johtaa vääjäämättä tilanteeseen, jossa uskonnollisen dogman ja tieteellisen faktuaalisuuden välinen kognitiivinen dissonanssi kasvaa kriittiselle tasolle.

Nykyaikaisessa, korkeasti koulutetussa yhteiskunnassa yksilön on yhä vaikeampaa sovittaa yhteen historiankirjoituksen tarjoama näyttö tekstien inhimillisestä alkuperästä ja niiden vaatimus absoluuttisesta auktoriteetista.

Seurauksena on usein irtautuminen institutionaalisesta uskonnosta, sillä tieteellinen maailmankuva ei tarjoa tilaa sellaisille rakenteille, joiden perusta on osoitettu historiallisesti muovautuneeksi ja poliittisesti rajatuksi.

Näin ollen kriittinen raamatuntutkimus toimii sekularisaation katalyyttinä poistamalla uskonnolliselta kieleltä sen erityisaseman faktuaalisen totuuden lähteenä.

Ihmisellä on nähtävästi rajaton mielikuvitus. Hän luo mielessään lähes mitä vain.
Jumalat, ufot, humanoidit, lohikäärmeet, noidat, röllit... jne. jne. jne.....

On kieltämättä ironista, että yksi kristikunnan tunnetuimmista "pyhistä nimistä" on syntynyt kirjoitusvirheen ja lukuvirheen seurauksena.

Mielenkiintoisia virheitä lisää.

Jeesus vai sittenkin Yeshua? Tämä on kenties tunnetuin muutos, jonka ihmiset tekivät.

Hebreaksi Yeshua (tai Yehoshua), joka tarkoittaa "Jahve pelastaa". Sama nimi siis kuin vanhan testamentin Joosualla.

Kreikan kielessä ei ole "sh"-ääntä, joten se korvattiin s-kirjaimella. Lisäksi kreikan kielen sääntöjen vuoksi miesten nimien loppuun piti lisätä "s". Yeshua muuttui muotoon Iesous. Eli ei kovin ammattimaista.

Latinan kautta nimeksi vakiintui Jesus ja suomeksi Jeesus. Alkuperäinen yhteys Joosua-nimeen katosi monilta lukijoilta täysin.

"Sarvipäinen" Mooses on klassinen esimerkki siitä, miten yksi vokaalivirhe muuttaa taiteen historiaa.

Kun Mooses laskeutui vuorelta, hänen kasvonsa "säteilivät" (hepreaksi sanajuuri Q-R-N).

Hieronymus käänsi 300-luvulla Raamatun latinaksi (Vulgata). Hän luki sanan muodossa qaran (loistaa) sijaan qeren (sarvi).

Vuosisatojen ajan Mooses kuvattiin taiteessa (esim. Michelangelon kuuluisa patsas) sarvet päässä, koska käännöksessä luki hänen kasvojensa olleen "sarvikkaita".

Kameli ja neulansilmä- vertaus
Tämä on herättänyt paljon keskustelua kirjoitusvirheestä kreikankielisessä alkutekstissä.

Jeesus sanoi, että on helpompi kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivaaseen.

Kreikan kielessä sanat kamelos (kameli) ja kamilos (paksu köysi tai ankkuriköysi) lausuttiin lähes samalla tavalla. Alkuperäinen vertaus puhui köydestä, mutta kirjuri muutti sen tahallaan tai vahingossa.

Synti (Hamatia) – Ohiampuja
Sana "synti" kantaa suomessa nykyään raskasta moraalista ja uskonnollista painolastia, mutta sen alkuperä on hyvin käytännöllinen.

Kreikan kielessä sana on hamartia.

Alun perin sana oli jousiampujien termi. Se tarkoitti yksinkertaisesti "maalin ohi ampumista".

Kun sana käännettiin uskonnolliseksi käsitteeksi, se muuttui teknisestä epäonnistumisesta moraaliseksi lankeemukseksi. Alkuperäinen ajatus oli: "yritit parhaasi, mutta suunta oli väärä".

ja vielä Paratiisi – Aidan ympäröimä puutarha
Sana "paratiisi" ei ole hepreaa eikä kreikkaa, se tulee muinaispersian sanasta pairidaeza.

Se tarkoitti kirjaimellisesti "aitauksella ympäröityä aluetta" tai kuninkaan puistoa. Kun heprealainen Raamattu käännettiin kreikaksi (Septuaginta), kääntäjät lainasivat tämän persian kielen sanan kuvaamaan Eedenin puutarhaa.

Tiesittekö , että "Hokkus pokkus" -ilmaus on peräisin katolisesta ehtoollismessusta ja erityisesti sen latinankielisistä asetussanoista:

"Hoc est corpus (meum)" (Tämä on minun ruumiini)

Ja että hokkus pokkukseen liitetään myös sana "filiokkus".

Se on peräisin latinankielisestä sanasta "filioque" (ja Pojasta), joka esiintyy uskontunnustuksessa.

Kuten "hoc est corpus", myös tämä sana kuulosti kouluttamattoman korvaan mystiseltä loitsulta. Ja loitsujahan ne ovatkin.

Hyvä pod cast tänään kaikille kuunneltavaksi.