Helsingin Sanomien jutussa ”Hyvästi roistojen paratiisi” (27.12.) lukijalle tarjotaan pitkä, huolellisesti rakennettu kertomus ukrainalaisesta miehestä, joka perustelee sotakarkuruuttaan pettymyksellä, väsymyksellä, korruptiolla ja propagandalla. Teksti on taitavasti kirjoitettu – ja juuri siksi vaarallinen.
Kyse ei ole siitä, etteikö yksilön kokemus olisi todellinen. Kyse on siitä, miten kokemus kehystetään ja mihin tarkoitukseen se journalistisesti valjastetaan.
Jutun perusviesti kiteytyy lauseeseen: ”Ukrainan puolesta ei kannata uhrata henkeään.” Tämä ei ole neutraali havainto eikä pelkkä henkilökohtainen tunne. Se on poliittinen väite keskellä Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan. Ja se on täsmälleen sama väite, jota Kreml on toistanut vuodesta 2014 lähtien – vain pehmeämmin paketoituna.
Artikkeli normalisoi sotakarkuruuden esittämällä sen moraalisesti ymmärrettävänä, jopa rationaalisena valintana. Samalla se sivuuttaa kokonaan sen tosiasian, että Ukrainan sodassa ei ole kyse abstraktista ”valtiosta” tai epämääräisestä nationalismista, vaan hyökkäyksestä, miehityksestä ja joukkotuhosta. Ilman niitä, jotka eivät kääntyneet kannoillaan, haastateltu ei istuisi Barcelonassa ihastelemassa palmuja.
Korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja sodan aiheuttama henkinen murtuminen ovat todellisia ilmiöitä. Mutta journalistinen vastuu alkaa juuri siinä, missä yksittäinen kokemus nostetaan yleistykseksi. Tässä jutussa Ukrainan puolustus esitetään harhaisena propagandana, voiton tavoittelu naiiviutena ja kansallinen yhtenäisyys tukahduttavana valheena. Venäjän vastuu sodasta jää taustakohinaksi.
Erityisen kyseenalaista on kielen ja identiteetin käsittely. Venäjän kielen aseman problematisointi sodan keskellä rinnastetaan neuvostoaikaiseen vaikenemisen kulttuuriin, ikään kuin hyökkääjän kieli olisi neutraali symboli. Tämäkin on Kremlin vanhaa kauraa: uhri esitetään sortajana, puolustus totalitarismina.
Helsingin Sanomat ei tietenkään ole Kremlin äänitorvi. Mutta informaatiosodassa aikomuksilla on vähemmän merkitystä kuin vaikutuksilla. Kun arvovaltaisin suomalainen media käyttää kymmeniä palstamillimetrejä sotakarkurin maailmantuskan estetisointiin, se osallistuu – halusi tai ei – narratiivin rakentamiseen, jossa vastarinta näyttäytyy turhana ja antautuminen inhimillisenä.
Journalismi ei ole vain tarinankerrontaa. Se on myös valintoja siitä, mitä korostetaan ja mitä jätetään sanomatta. Tässä jutussa kerrotaan paljon siitä, miksi yksi mies lähti. Kerrotaan hyvin vähän siitä, miksi miljoonat jäivät.
Se epäsuhta ei ole viaton.
Kyse ei ole siitä, etteikö yksilön kokemus olisi todellinen. Kyse on siitä, miten kokemus kehystetään ja mihin tarkoitukseen se journalistisesti valjastetaan.
Jutun perusviesti kiteytyy lauseeseen: ”Ukrainan puolesta ei kannata uhrata henkeään.” Tämä ei ole neutraali havainto eikä pelkkä henkilökohtainen tunne. Se on poliittinen väite keskellä Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan. Ja se on täsmälleen sama väite, jota Kreml on toistanut vuodesta 2014 lähtien – vain pehmeämmin paketoituna.
Artikkeli normalisoi sotakarkuruuden esittämällä sen moraalisesti ymmärrettävänä, jopa rationaalisena valintana. Samalla se sivuuttaa kokonaan sen tosiasian, että Ukrainan sodassa ei ole kyse abstraktista ”valtiosta” tai epämääräisestä nationalismista, vaan hyökkäyksestä, miehityksestä ja joukkotuhosta. Ilman niitä, jotka eivät kääntyneet kannoillaan, haastateltu ei istuisi Barcelonassa ihastelemassa palmuja.
Korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja sodan aiheuttama henkinen murtuminen ovat todellisia ilmiöitä. Mutta journalistinen vastuu alkaa juuri siinä, missä yksittäinen kokemus nostetaan yleistykseksi. Tässä jutussa Ukrainan puolustus esitetään harhaisena propagandana, voiton tavoittelu naiiviutena ja kansallinen yhtenäisyys tukahduttavana valheena. Venäjän vastuu sodasta jää taustakohinaksi.
Erityisen kyseenalaista on kielen ja identiteetin käsittely. Venäjän kielen aseman problematisointi sodan keskellä rinnastetaan neuvostoaikaiseen vaikenemisen kulttuuriin, ikään kuin hyökkääjän kieli olisi neutraali symboli. Tämäkin on Kremlin vanhaa kauraa: uhri esitetään sortajana, puolustus totalitarismina.
Helsingin Sanomat ei tietenkään ole Kremlin äänitorvi. Mutta informaatiosodassa aikomuksilla on vähemmän merkitystä kuin vaikutuksilla. Kun arvovaltaisin suomalainen media käyttää kymmeniä palstamillimetrejä sotakarkurin maailmantuskan estetisointiin, se osallistuu – halusi tai ei – narratiivin rakentamiseen, jossa vastarinta näyttäytyy turhana ja antautuminen inhimillisenä.
Journalismi ei ole vain tarinankerrontaa. Se on myös valintoja siitä, mitä korostetaan ja mitä jätetään sanomatta. Tässä jutussa kerrotaan paljon siitä, miksi yksi mies lähti. Kerrotaan hyvin vähän siitä, miksi miljoonat jäivät.
Se epäsuhta ei ole viaton.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Parempi juttu: https://suomikone.substack.com/p/kone-suomi-hissilla-mediaherruuteen