Aurinko poltti valkoisena ja säälimättömänä asfalteratun pihan yllä. Se oli sellainen iltapäivä, jolloin ilma seisoo paksuna ja raskaana, ja kaikki mikä liikkuu, liikkuu hitaasti. Tie oli kuiva ja pölyinen. Kaukana siintivät vuoret, mutta ne olivat vain sinertäviä varjoja kuumuuden takana.
Nainen istui huoltoaseman varjossa. Hän oli hyvin suuri ja hyvin musta, ja hän istui valkoisessa muovituolissa, joka natisi hänen painonsa alla. Hänen ihonsa kiilsi hiestä kuin märkä asfaltti sateen jälkeen. Hän katseli pahvimukiaan. Mukissa oli limsaa, tummaa ja poreilevaa, ja sen seassa kellui jääpala. Jääpala oli kirkas ja se suli hitaasti limsan sekaan.
Nainen katseli mukiin pitkään. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi nuorta miestä, joka seisoi tiskin takana varjossa.
"Tämä jää on vettä", nainen sanoi. Hänen äänensä oli matala ja se kumpusi syvältä.
"Niin se on", mies sanoi. "Se on jäätä."
"Mutta se on vettä", nainen sanoi. "Kun se sulaa, se muuttuu vedeksi. Ja silloin minun juomani ei ole enää se, mitä se oli. Se on jotain muuta. Se on heikkoa."
"Se on vain jääpala", mies sanoi. Hän pyyhki tiskiä rievulla. Riepu oli likainen.
"Ei", nainen sanoi. "Se on valhe. Minä tilasin limsaa. En limsaa ja vettä. Tämä on huonoa kaupankäyntiä."
Nainen nousi ylös. Hän nousi hitaasti, ja se oli kuin maankuori olisi kohonnut. Tuoli antoi periksi ja jäi vinoon pölyn keskelle. Hän puristi pahvimukia niin kovaa, että limsa pursusi sormien välistä ja valui hänen ranteelleen. Se oli tahmeaa ja lämmintä.
"Minä en siedä vääryyttä", nainen sanoi.
Hän heitti mukin päin tiskiä. Se osui hyllyyn ja roiskui kaikkialle. Sitten hän tarttui raskaaseen metalliseen telineeseen, jossa oli perunalastupusseja. Hän kaatoi sen yhdellä liikkeellä. Pussit levisivät maahan kuin kuolleet linnut. Hän alkoi huutaa. Se ei ollut puhetta, se oli syvää ja alkukantaista raivoa, joka täytti kuuman iltapäivän. Se oli kovaa ääntä, joka sai linnut hiljenemään pensaissa.
Hän potkaisi hyllyä. Puu murtui. Se oli kuiva ja lyhyt ääni. Mies tiskin takana perääntyi ja hapuili puhelinta. Nainen tarttui lasiseen maljakkoon ja paiskasi sen lattiaan. Lasi hajosi tuhansiksi timanteiksi, jotka kimmelsivät auringossa, joka siivilöityi ovesta sisään.
Pian kuului sireenin ääni. Se oli kaukainen ulvonta, joka voimistui nopeasti. Poliisit ajoivat pihaan pöllyttäen hiekkaa. He nousivat autosta. He olivat nuoria ja heidän univormunsa olivat siistit ja kireät.
"Nyt riittää, rouva", vanhempi poliisi sanoi. Hän ei hätäillyt. Hän tunsi kuumuuden ja hän tunsi tilanteen.
"Se oli vettä!" nainen huusi. "Se turmeli kaiken!"
Poliisit tarttuivat häneen. Se oli hidasta ja raskasta työtä. Nainen oli vahva ja hän painoi paljon. Hän väänsi ja kääntyi, ja hänen hikinen ihonsa luisti heidän käsissään. Lopulta raudat napsahtivat kiinni. Se oli teräksinen ja lopullinen ääni. He taluttivat hänet mustavalkoisen auton luokse. Sora narskui heidän jalkojensa alla.
He avasivat takaoven. Se oli pimeä aukko kuuman valon keskellä. Nainen työnnettiin sisään. Hän istui penkille ja nojasi taaksepäin. Hänen hengityksensä oli vielä raskasta, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet.
Poliisi alkoi sulkea ovea. Juuri kun oven reuna oli sulkemassa näkymän, nainen käänsi päätään. Hän katsoi poliiseja ja hänen huulensa alkoivat vapista. Sitten hän purskahti nauruun. Se oli suuri, hytkyvä nauru, joka täytti auton sisätilan.
"Poijjaat", nainen sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan kahlituilla käsillään. "Eihän tossa ollut niinkun yhtään mitään järkee."
Hän nauroi niin, että kyyneleet piirsivät uria hänen pölyisille kasvoilleen. Se oli naurua, joka tiesi kaiken turhuuden.
Poliisi katsoi häntä hetken. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Hän paiskasi oven kiinni. Se oli kumiseva ja tyhjä ääni. Auto lähti liikkeelle ja jätti jälkeensä vain pölypilven, joka leijui hetken ilmassa ennen kuin laskeutui takaisin kuumalle tielle.
Kaikki oli taas hiljaista. Vain jääpala suli hitaasti lätäkössä, joka oli kerran ollut limsaa. Se muuttui vedeksi ja imeytyi kuivaan maahan. Se oli hyvä iltapäivä kuolla, tai tulla pidätetyksi, tai olla välittämättä mistään.
Nainen istui huoltoaseman varjossa. Hän oli hyvin suuri ja hyvin musta, ja hän istui valkoisessa muovituolissa, joka natisi hänen painonsa alla. Hänen ihonsa kiilsi hiestä kuin märkä asfaltti sateen jälkeen. Hän katseli pahvimukiaan. Mukissa oli limsaa, tummaa ja poreilevaa, ja sen seassa kellui jääpala. Jääpala oli kirkas ja se suli hitaasti limsan sekaan.
Nainen katseli mukiin pitkään. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi nuorta miestä, joka seisoi tiskin takana varjossa.
"Tämä jää on vettä", nainen sanoi. Hänen äänensä oli matala ja se kumpusi syvältä.
"Niin se on", mies sanoi. "Se on jäätä."
"Mutta se on vettä", nainen sanoi. "Kun se sulaa, se muuttuu vedeksi. Ja silloin minun juomani ei ole enää se, mitä se oli. Se on jotain muuta. Se on heikkoa."
"Se on vain jääpala", mies sanoi. Hän pyyhki tiskiä rievulla. Riepu oli likainen.
"Ei", nainen sanoi. "Se on valhe. Minä tilasin limsaa. En limsaa ja vettä. Tämä on huonoa kaupankäyntiä."
Nainen nousi ylös. Hän nousi hitaasti, ja se oli kuin maankuori olisi kohonnut. Tuoli antoi periksi ja jäi vinoon pölyn keskelle. Hän puristi pahvimukia niin kovaa, että limsa pursusi sormien välistä ja valui hänen ranteelleen. Se oli tahmeaa ja lämmintä.
"Minä en siedä vääryyttä", nainen sanoi.
Hän heitti mukin päin tiskiä. Se osui hyllyyn ja roiskui kaikkialle. Sitten hän tarttui raskaaseen metalliseen telineeseen, jossa oli perunalastupusseja. Hän kaatoi sen yhdellä liikkeellä. Pussit levisivät maahan kuin kuolleet linnut. Hän alkoi huutaa. Se ei ollut puhetta, se oli syvää ja alkukantaista raivoa, joka täytti kuuman iltapäivän. Se oli kovaa ääntä, joka sai linnut hiljenemään pensaissa.
Hän potkaisi hyllyä. Puu murtui. Se oli kuiva ja lyhyt ääni. Mies tiskin takana perääntyi ja hapuili puhelinta. Nainen tarttui lasiseen maljakkoon ja paiskasi sen lattiaan. Lasi hajosi tuhansiksi timanteiksi, jotka kimmelsivät auringossa, joka siivilöityi ovesta sisään.
Pian kuului sireenin ääni. Se oli kaukainen ulvonta, joka voimistui nopeasti. Poliisit ajoivat pihaan pöllyttäen hiekkaa. He nousivat autosta. He olivat nuoria ja heidän univormunsa olivat siistit ja kireät.
"Nyt riittää, rouva", vanhempi poliisi sanoi. Hän ei hätäillyt. Hän tunsi kuumuuden ja hän tunsi tilanteen.
"Se oli vettä!" nainen huusi. "Se turmeli kaiken!"
Poliisit tarttuivat häneen. Se oli hidasta ja raskasta työtä. Nainen oli vahva ja hän painoi paljon. Hän väänsi ja kääntyi, ja hänen hikinen ihonsa luisti heidän käsissään. Lopulta raudat napsahtivat kiinni. Se oli teräksinen ja lopullinen ääni. He taluttivat hänet mustavalkoisen auton luokse. Sora narskui heidän jalkojensa alla.
He avasivat takaoven. Se oli pimeä aukko kuuman valon keskellä. Nainen työnnettiin sisään. Hän istui penkille ja nojasi taaksepäin. Hänen hengityksensä oli vielä raskasta, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet.
Poliisi alkoi sulkea ovea. Juuri kun oven reuna oli sulkemassa näkymän, nainen käänsi päätään. Hän katsoi poliiseja ja hänen huulensa alkoivat vapista. Sitten hän purskahti nauruun. Se oli suuri, hytkyvä nauru, joka täytti auton sisätilan.
"Poijjaat", nainen sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan kahlituilla käsillään. "Eihän tossa ollut niinkun yhtään mitään järkee."
Hän nauroi niin, että kyyneleet piirsivät uria hänen pölyisille kasvoilleen. Se oli naurua, joka tiesi kaiken turhuuden.
Poliisi katsoi häntä hetken. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Hän paiskasi oven kiinni. Se oli kumiseva ja tyhjä ääni. Auto lähti liikkeelle ja jätti jälkeensä vain pölypilven, joka leijui hetken ilmassa ennen kuin laskeutui takaisin kuumalle tielle.
Kaikki oli taas hiljaista. Vain jääpala suli hitaasti lätäkössä, joka oli kerran ollut limsaa. Se muuttui vedeksi ja imeytyi kuivaan maahan. Se oli hyvä iltapäivä kuolla, tai tulla pidätetyksi, tai olla välittämättä mistään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vähän turhan paljon keskittynyt ääniin. Ja ”Pussit levisivät maahan kuin kuolleet linnut.” Niin on mielestäni todella huono vertauskuva.. jne