Infernalismi

Infernalismi, oppi ikuisesta kadotuksesta, perustuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykselle Jumalan luonteesta ja lunastustyön laajuudesta. Kun tarkastelemme kreikkalaista ilmaisua aiōnion, jota käännetään usein sanalla "ikuinen", huomaamme, että sen ensisijainen merkitys viittaa tulevaan aikakauteen (aiōn), ei niinkään loputtomaan ajalliseen kestoon. Tämä tulkinta avaa aivan uuden ymmärryksen niistä Raamatun kohdista, joita on perinteisesti käytetty ikuisen helvetin puolustamiseen.
Infernalismi asettaa Jumalan oikeudenmukaisuuden ja rakkauden vastakkain, vaikka Raamatussa nämä kaksi ovat erottamattomasti yhdessä – Jumalan oikeus on hänen rakkauttaan toiminnassa. Ajatus, että Jumala tuomitsisi luomansa olennot loputtomaan kärsimykseen rajallisten syntien vuoksi, tekee Jumalasta moraalisen hirviön, joka on äärettömän paljon julkempi kuin kaikkein pahin ihmiskunnan tuntema tyranni. Tällainen Jumala ei ole Jeesuksen ilmoittama Isä, joka juoksee kadonnutta poikaa vastaan.
Paavalin teologia korostaa toistuvasti Kristuksen universaalia merkitystä: "Niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa" (1. Kor. 15:22). Jos "kaikki" tarkoittaa kaikkia ensimmäisessä puoliskossa, sen on loogisesti tarkoitettava kaikkia myös toisessa. Infernalismi joutuu selittämään pois lukuisia kohtia, joissa puhutaan "kaiken" palauttamisesta, "jokaisen polven" kumartumisesta ja Jumalan aikomuksesta "sovittaa kaikki itsensä kanssa".
Kreikan kieliopin ymmärtäminen on tässä keskeistä: kolasis aiōnios (Matt. 25:46) ei välttämättä tarkoita "ikuista rangaistusta" vaan "tuleva-aikakauden korjausta" – kolasis sisältää aina korjaavan, kasvatuksellisen elementin, toisin kuin puhdas kosto. Samoin aiōnion käyttö muissa yhteyksissä (esim. Filem. 15, jossa Oneesimuksesta puhutaan "ikuisesti" – selvästi rajallinen aika) osoittaa, että sana ei automaattisesti tarkoita loputonta kestoa.
Infernalismi heijastaa myös vanhurskauttamisen logiikkaa sen sijaan että ymmärtäisi Jumalan toiminnan uuden luomisen kautta. Kuten edellä käännetty teksti Paavalista osoittaa, Jumala ei toimi kostovaatimuksin vaan uudistavasti. Rangaistuksen tarkoitus Raamatussa on aina palauttava, ei punitiivinen; se tähtää parantumiseen, ei tuhoon.
Lisäksi infernalismi tekee tyhjäksi ristin voiton: jos suurin osa ihmiskunnasta päätyy kadotukseen, kuinka voimme sanoa Kristuksen "voittaneen"? Universalismi sen sijaan näkee ristin todellisena voittona pahan, synnin ja kuoleman yli – voittona, joka lopulta kattaa koko luomakunnan. Jumalan rakkaus, joka on kärsivällinen ja pitkämielinen, ei anna periksi ennen kuin jokainen kadonnut lammas on löydetty ja jokainen tuhlattu poika on palannut kotiin.
Infernalismin traaginen virhe on, että se tekee ihmisen tahdon voimakkaammaksi kuin Jumalan tahdon, ikään kuin rajallinen olento voisi ikuisesti vastustaa kaikkivaltiaan ja kaikkea rakastavan Jumalan armoa. Tämä on sekä loogisesti että teologisesti kestämätön asema, joka vähättelee sekä Jumalan valtaa että hänen rakkautensa syvyyttä.
Paavalin rakkaudenhymni 1. Korinttilaiskirjeessä 13 paljastaa infernalismin lopullisen ristiriidan: "Rakkaus ei koskaan häviä" (1. Kor. 13:8). Jos Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8), ja rakkaus ei koskaan häviä, kuinka Jumala voisi ikuisesti luopua jostakin luodusta oliosta? Paavali julistaa, että rakkaus "kestää kaiken, uskoo kaiken, toivoo kaiken, sietää kaiken" – tämä ei ole kuvaus rakkaudesta, joka antaa periksi rajallisen ihmisen vastustuksen edessä. Infernalismi vaatii meitä uskomaan, että Jumalan rakkaus lopulta häviää niiden kohdalla, jotka eivät tässä lyhyessä maallisessa elämässä vastaa siihen oikein. Mutta jos rakkaus todella ei koskaan häviä, se jatkaa työtään vielä kuoleman jälkeenkin, ei kostona vaan korjauksena, kunnes lopulta "Jumala on kaikki kaikessa" (1. Kor. 15:28) – ei vain joissakin, vaan todella kaikessa.