Nobelin palkinto Ähtäriin.

Tänään vasta kuulin tästä henkilöstä joka kovalla työllään teki tempun, joka hakee vertaistaan.

Hän syntyi Suomeen, joka oli vielä sodan jäljiltä köyhä, vajavainen ja raskaita taakkoja kantava. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo eikä itsestään selvä. Kaikkea ei ollut, ja moni asia, jonka nykyään otamme annettuna, puuttui kokonaan. Mutta juuri niissä oloissa kasvoi jotakin kestävää: sitkeys, vastuunotto ja halu oppia.

Köyhistä oloista nouseminen diplomi-insinööriksi ei ollut hänen aikanaan tavallinen opintopolku. Se oli poikkeus. Se vaati älyä, kyllä, mutta ennen kaikkea se vaati luonnetta. Se vaati kykyä tehdä työtä silloin, kun muut lepäsivät. Se vaati uskoa omaan tiehen silloinkin, kun kukaan ei luvannut, että perillä odottaa mitään.

Hän ei saanut mitään valmiina. Hän rakensi osaamisensa tiili tiileltä, lukien, opiskellen ja ponnistellen. Hän osoitti teoillaan, että lähtökohdat eivät määritä ihmisen päämäärää. Hänen saavutuksensa ei ollut vain henkilökohtainen voitto, vaan myös hiljainen viesti koko yhteiskunnalle: osaaminen, rehellinen työ ja periksiantamattomuus kantavat.

Diplomi-insinöörin tutkinto hänen käsissään ei ollut pelkkä paperi. Se oli todiste siitä, että esteet voidaan ylittää. Että köyhyys ei ole häpeä eikä este, vaan olosuhde, jonka voi voittaa. Hänen elämäntyönsä on esimerkki siitä, miten Suomi rakennettiin: tavallisten ihmisten poikkeuksellisella työllä.

Tällaisia tarinoita ei huudeta. Ne kerrotaan rauhallisesti, mutta ne jäävät pysyvästi mieleen. Hänen elämänsä on muistutus siitä, että todellinen suuruus ei synny helpoista oloista, vaan kyvystä kulkea eteenpäin silloinkin, kun tie on kivinen.

Me kunnioitamme häntä tänään kiitollisuudella ja arvostuksella. Hänen työnsä, esimerkkinsä ja elämäntiensä ansaitsevat tulla muistetuksi.