Kuinka nopeasti olette päässeet eron yli?

Vuosikausia siinä menee, "aika parantaa haavat", niin se menee. Sinulla on tuskallinen matka edessäsi, mutta kyllä sinä jaksat, niin mekin monet muut. Muuta keinoa ei ole. Voimia.

Sehän tietysti riippuu kovasti ihmisestä itsestään. Minun tapauksessani mies petti ja olin rakastanut häntä tosi paljon. Mutta pettämisen myötä inho miestä kohtaan on laimentanut rakkautta välinpitämättömyydeksi. Ja nyt kun erosta on kulunut reilu neljä kuukautta, voin sanoa, että olen selvinnyt.

Onhan tämä yhtä tunteiden vuoristorataa ollut ja tulee varmaan olemaan pitkään. On hetkiä, jolloin muistelen haikeana yhteistä elämäämme, mutta olen ajatellut, että no onneksi on hyviä muistoja mitä muistella!

Kyllä se elämä jatkuu, vaikka sinusta nyt tuntuu kaikki niin vaikealta! Minä ajattelen, että kaipa sitä on sitten vieläkin parempaa tiedossa!

Itselläni erosta on nyt noin kahdeksan kuukautta ja tuntuu että olen ottanut viime viikkoina aimo annoksen takapakkia mitä erosta ylipääsemiseen tulee. Rakastin exääni todella paljon ja elin siinä kuvitelmassa (harhaluulossa) että tämä on se ihminen jonka kanssa vietän elämäni onnellisesti loppuun asti. Exäni ei kuitenkaan ilmeisesti tuntenut samoin vaan otti "varoittamatta" lennosta toisen ja kertoi vasta jälkeenpäin, kuinka hänellä oli ollut suhteessamme paha olla. Talvi oli todella vaikeata aikaa ja tuntui, että kuolen suruun mutta kevät ja työkiireet helpottivat paljon asiaa. Nyt taas kesän tullen exän kaupungilla näkeminen ja ihanat muistot yhteisestä ajastamme ovat lisänneet selvästi ikävää ja toisaalta usko siihen, että palaisimme vielä yhteen on alkanut hiipua. Tätä yhtälöä on todella vaikea hyväksyä ja olo on tällä hetkellä tosi masentava ja ahdistava. Uudet suhteet eivät kiinnosta ja olo on yksinäinen...en tosin olisi uuteen suhteeseen valmiskaan. Miten tämä elämä voi olla välillä näin kovaa????

Itselläni on erosta aikaa jo muutama vuosi, mutta olen huomannut, että en osaa tai halua kiinnostua muista vieläkään vaikka vanha alkaa olla jäänyttä elämää. Vanhaa näen max kerran vuodessa ja silti se on kuin painajainen tuolla selkäytimessä ja uudet suhteet pelottavat ja mietityttävät. Ei jaksa.

Huhtikuussa erottiin ja kesä-heinäkuun vaihteessa alkoi saada öisin jo nukuttuakin - sitä ennen viha valvotti ja kaikenlaisten kostojen suunnittelu aina murhasta vittuiluun.

Viha ei ole hävinnyt mutta leuka on noussut pystyyn ja muut ovat alkaneet kiinnostaa itseäni. Aion lähteä liikekannalle ja nauttia ihmisten seurasta taikka vain toisten hauskanpidon katselemisesta. Olen hyvin luottavainen oman tulevaisuuteni suhteen vaikka on kaksi alaikäistä lasta.

Itsesäälissä, toivomisessa ja haluamisessa voi kieriskellä vuosia. Rakkautta ei voi pakottaa.
Miten selviäisit kuolemasta, suremalla lopun elämääsi. Jossain välissä pitää luopua mahdottomuudesta ja ruveta elämään. Vai aiotteko kaikki seuraavat 40v haikailla entiseen?

Miten siitä pääsee yli?!? Mä ainakin huomasin, että siitä ei pääsekään, tai sitten se vaan on niin mielettömän vaikeeta.

Nyt ollaan oltu vaimon kanssa erossa kohta pari kuukautta... ja ikävä on mieletön. Kaikki muistot on tulvinut mieleen ja saa olon todella heikoksi. Yhtäkkiä vain kaikki se hyvä, mitä ei enää muistanut, alkoi tulla ryöppynä tajuntaan. Mieli mustenee todella pahasti. Ja varsinkin se, kun huomaa olevansa todella yksin. Oletpa missä tahansa, kaipaa tosi paljon sitä omaa puolisoaan viereen. Ja mä haluaisin kyllä että me palattaisiin yhteen.

Tein kaikkea mahdollista touhua, päiväaskareita, ym. oman elämän järjestelyä, kävin viihteellä, tapasin naisen, joka oli mukava, kaunis ja vielä hyväpalkkainenkin... tuloksena oli vain mieletön ahdistus ja halu saada takaisin entinen... ilman niitä vaikeuksia.

Mä olen ollut aina ehkä liiankin optimistinen persoona, mutta nyt en usko, että pääsen tästä erosta yli, vaikka kuinka haluan ja yritän olla eronnut ja tehdä kaikkea muuta.

Mutta näin se menee sen jätetyn osapuolen fiilikset... se on helvettiä. On todella vaikea lähteä kun itse vielä välittää, ja harmittaa vain kun toinen vaikuttaa niin kylmältä... ja kaikki tuntuu niin lopulliselta, etkä itse pysty tehdä mitään. Yritä siinä sitten taistella itsesi voitolle.

Mieheni jätti minut muutamia vuosia sitten toisen naisen vuoksi. Ennakkomerkkejä oli kyllä ollut, mutta lopullinen ero tuli melkoisena sokkina.

Ensimmäinen vuosi ja siitä ensimmäiset puoli vuotta pahimpia. Oli nukahtahtamisvaikeuksia, itkuisuutta ja masentuneisuutta. Arjesta yritin kuitenkin pitää alusta lähtien kiinni, sillä minulle jäi pieni lapsi huollettavaksi. Lapsi, työ ja ystävien tuki auttoivatkin pahimman yli.

Noin vuosi eron jälkeen elämä alkoi tuntua jo ihan hyvältä. Olimme lapsen kanssa muodostaneet tutut rutiinit ja olin kehitellyt itselleni kaikkea mukavaa puuhasteltavaa. Ikävä entistä puolisoa tuli enää vain hetkittäin.

Tapasin reilu vuosi sitten uuden ihanan miehen ja nyt voin sanoa olevani vuosien jälkeen todella onnellinen, vaikka en eron jäkeen uskonutkaan enää uuden onnen osuvan kohdalle.

Voimia sinulle! Pääset kyllä aikanaan yli. Ystävät ja positiivinen elämänote auttavat, älä jää rypemään liiaksi aikaa suruusi.

toipua erostani. Mies petti monen naisen kanssa, vaikkei mitään tunnustanutkaan ja vannoi samalla rakkauttaan minulle. Ja niinhän se olikin, olin hänen suuri rakkautensa kotona, mutta hän tarvitsi itselleen myös seikkailut. Minä en tarvinnut meidän avioliittoon hänen seikkailujaan ja jätin hänet. En suinkaan rakkauden loputtua vaan oman mielenterveyteni takia. Mies on siitä lähtien itkenyt perääni eikä ymmärrä, ettei hänen rakkautensa riitä minulle. En osaa vihata miestä ollenkaan, tunnen velvollisuutta häntä kohtaan. Ehkä se jarruttaa omaa lopullista selviämistä erostani. Tuskainen tie on ero ollut ja monesti olen miettinyt, että olisko sittenkin ollut parempi jäädä avioliittoon, mutta järki sanoo että ei, vaikka tunteet huutakin muuta. Voimia sinulle! Keskity itseesi ja myönteisten asioiden ajatteluun ja tulevaisuuteen. Itke kun itkettää ja puhu puhu ja puhu asioita halki ystäviesi kanssa.

ITSE EROSIN NOIN PARISEN VUOTTA SITTEN. SURIN AIKANI MIESTÄNI JA MENNYTTÄ ELÄMÄÄ. NYT OLEN RAKASTUNUT AIVAN IHANAAN MIEHEEN.SANONTA AIKA PARANTAA HAAVAT KYLLÄ PITÄÄ PAIKKANSA.LAPSENI OVAT JO ISOJA .SAMOIN HÄNELLÄ. EI MUUTA KUIN JAKSAMISTA SINULLE.

Meitä on kahta lajia ihmisiä... jätettyjä ja jättäjiä. Jätetty on lähes aina se häviäjä, koska on edelleen tunteita sitä toista kohtaan, ja jättämisen jälkeen tunteet alun shokin, vihan ja raivon hälvennyttyä vain syvenevät. Ja se saa ahdistuksen aina vain pahemmaksi, epätoivoiseksi. Jätetty kelaa mielessään koko yhteiselon moneen kertaan läpi. Kaikki mitä on yhdessä tehty ja rakennettu ja ne muistot on tärkeitä ja se on pelkkää tuskaa kun toinen pyyhkäisee kaiken alta pois. Jätetyllä on huomattavasti paljon pahempi pelko tulevasta, kun tuntee jääneensä niin yksin, tai sitten se ei ole vain tunne yksinäisyydestä vaan todella jäi yksin. Ja kun jopa kaikki tutut asiat vaihtuu tuntemattomaan. Jos tämä ei saa tuntumaan siltä että maailma romahtaa jalkojen alta, eikä itke vähintään kaksi kertaa päivässä, niin on aika viilee ihminen. Eikä se ole menneen haikailua, eikä ruikuttamista, eikä epämiehekkyyttä/naisellisuutta jos surusta ei pääse yli. Se kertoo vain siitä kuinka paljon välittää edelleen, kuinka tärkeä suhde oli. Voimakkaat tunteet saavat vahvankin ihmisen pois tolaltaan. Tottakai on myös niitä heikkoja... jotka sitten sortuvat itsemurhaan jopa.

Jättäjällä tietysti on tunteet viilenneet siihen pisteeseen, että jättäminen ei tuota tuskaa ollenkaan, tai niin paljoa, etteikö pystyisi niin tekemään. Sellaisen on helpompi lähteä rakentamaan uutta tulevaisuutta. Jättäjä on saattanut jo kauan tehdä henkistä työtä eroamiseen, kun taas jätetylle se saattaa tulla jopa täytenä yllätyksenä. Jätetty ei silloin ehdi tai kykene paljoa tekemään kun jo haetaan uuden kämpän avaimia kiinteistönvälityksestä. Jättäjällä on yleensä ystävät parempi tuki kuin jätetyllä. Ja niiden ystävien kanssa on mukava nauraa rätkättää ja bailata ja unohtaa kaikki... jos mitään enää edes muistaa. Jättäjän on niin vitun helppo sanoa toiselle, joka suree sielu mustana, että "älä siinä ruikuta vaan jatka elämääs, päästä irti äläkä roiku". On todella tunteetonta sanoa jotain sellaista. Jättäjän on helpompi syytellä jätettyä, joko omaa exäänsä tai täällä kirjoittavaa jätettyä. Jättäjä ei ikinä siis EI IKINÄ pysty kuvittelemaan, miten huono olo jätetyllä saattaa olla, ellei satu olemaan kokemuksia jätetyksi tulemisesta. En väitä, etteikö jättäjä ikinä kokisi tuskaa. Voihan olla että jättäjä herää yllättäen mielettömään katumukseen, mitä on tehnyt ja uutta ja tuntematonta voi sellaisellakin olla edessä. Väitän vain, että jättäjä on lähes aina se voittaja eikä jättäjän suruaika ole kuin murto-osa sen huonompaan osaan jääneellä. Useimmiten näin.

Ja varmaan moni lukija osaa päätellä tai on aiemmasta viestistäni lukenut, että minä ole jätetty. Ja vaikka olen aina ollut henkisesti vahva ja kyennyt sopeutumaan millaisiin tilanteisiin tahansa... niin avioero kuitenkin on mulle niin kova isku, että tällä hetkellä usko on todella vähissä. Vaimolla on jo uusi mies, ja sillä oli hyviä ystäviä, joiden kanssa se lähti samana iltana bailaamaan kun kirjoitettiin hakemus. Ne teki todella kipeää, nöyryytti, loukkasi, sai mut tuntemaan itteni pelkäksi kellarirotaksi. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, mä olen todella yksin. Vaimo piti huolen, ettei mulla ollut sosiaalista elämää avioliiton ulkopuolella... ei yhden yhtä ystävää tai kaveria ole joka olisi tukena. Ainoa "tuki" oli kriisikeskus. Sekin vain pahensi asiaa, kun tajusin entistä selkeämmin todellisuuden.

Joillekin asia vain on niin paha tai raskas, ettei yli vain pääse... mutta saa nähdä, millainen olo mulla on vaikka vuoden kuluttua. Voihan olla että olen onnellisempi kuin koskaan... tai sitten kossupulloa imeksin jossain sillan alla pahvilaatikossa:) Toivottavasti elämä voittaa jossain vaiheessa, että edes tiskit jaksaisin tiskata.

Alku on aina vaikeinta aikaa. Sillon on vihaa katkeruutta ja kaipausta. Mutta tnteen näyttäminen ei onneksi tapa, siitä selviytyy. Jollain se menee pian ohi ja jollain se kestää vuosia.
Kun sitten miehen saa ensimmäisen kerran kiinni uudesta suhteesta, niin sillon siitä pääsee helposti eroon. Kukaan ei ottaisi takaisin miestä, joka on koskenut vieraasen naiseen. Mieshän on sillon pettänyt ja on likainen. Se on suurin loukkaus, minkä mies vaimolleen voi tehdä.

..Kyllä se sitten helpottaa!!
Itse halusin erota, mutta silti koin huonoa omatuntoa puolisen vuotta, siitä että erotin isän lapsistaan. Isä tosin on alkoholisti, ja väkivaltainen minua kohtaan.. Mutta lapsilleen ok!
Taitaa olla yksilöllistä! Mutta tsemppiä, kyllä se ajan kanssa helpottaa!

Kannattaa lukea Bruce Fisherin kirja. Erosta toipuminen kestää kauan ja siihen kannttaa pistää oikeasti aikaa. Ei turhaan rynnätä uuteen suhteeseen.