Onko teidän kuuntelutottumukset vaihtuneet modernimpaa säveltaidetta painottavaan suuntaan??

Rupesi askarruttamaan sellainen asia, jota olen joskus aiemminkin mielessä pohtinut, että jos nyt ajatellaan, että säveltaide saavutti monien mielestä suurimman huipentumansa suurimpien wieniläisklassisten mestarien musiikissa ja heidän teostensa kuunteleminen on tarjonnut ne ylivoimaisesti kaikkein suurimmat elämykset elämässä milloinkaan vähintäänkin minulle itselleni, ja jos näin kerran on, niin mikä on se tekijä taikka seikka, joka on saanut minut etsimään kuunneltavaa musiikkia omastakin mielestä parhaimman ja merkittävimmän säveltaiteen ulkopuolelta ja jopa 1900 luvun säveltaiteesta tyytymättä enää vain klassismin aikakauden musiikkiin, vaikka monien mielestä Beethovenin jälkeen alkoi musiikin alamäki, mutta siitä huolimatta itselleni entuudestaan tuntemattoman uudemman musiikin etsintä on tuntunut loogiselta ja siihen ollut olemassa mitä ilmeisemmin moniakin syitä, eikä vähiten klassisten teosten sielullisesti syväluotaavan kuunteluprosessin vaativuus, mutta myös melodiselta ja harmoniselta kieleltään uudenlaisen musiikin viehätyksen kaipuu ja tarve, vanhat klassiset teokset jo lukuisat kerrat kuunnelleena ja ne lähes läpikotaisin tuntemaan oppineena, ja joka on aiheuttanut jonkinasteisen ymmärrettävän kyllästymis-ja torjuntareaktion niihin, sillä olen oikeastaan jo useampaan kertaankin suoritetun monipolvisen uusien musiikillisten tyylikausien ja säveltäjien löytöretkien myötä päätynyt fanittamaan suomen 1900 luvun säveltaidetta etenkin molemmin puolin sotia ja sodan aikaa edustavalta osalta, mutta tähän uudemmasta musiikista viehättymiseen olevia syitä lienee tosin monia muitakin, kuten klassismin musiikin tietynlaiseen simppeliyteen verrattuna jälkiromantiikan, taikka uusklassismin pandiatonisuuden, vaeltavan, häilyvän, poly-,ja laajennetun tonaalisuuden melodisen ja harmonisen rakenteen komplisoituminen yhden hallitsevan sävellajin sijaan, kuten tonaalisessa ja toonikakeskeisessä funktionaalis-harmonisessa säveljärjestelmässä ja kehityksen johtaessa puhtaaksi viljeltyyn atonaalisuuteen asti, mutta myös objektiivisen klassismin syvällisyyteen verrattuna jälkiromanttisen musiikin kiehtova subjektiivinen tunneilmaisu soinnillisen hienostuneisuuden, rehevyyden ja kauneuden keralla aiheuttaa sen, että musiikki on ilmaisussaan ja rakenteeltaan paljon monisäkeisempää, vivahteikkaampaa, ja mm. kromaattisine muunnoksineen ja melodisine käänteineen harmonisesti ja melodiikaltaan kompleksisempaa kuin vaikka Mozartin musiikki, ja ensin mainittua on siksi kiehtovampaa kuunnella ja jossa tunneilmaisu on miltei käsin kosketeltavaa, kuin että se olisi liian syvällistä ja siksi haastavampaa tajuta ja kokea edes jollakin tavalla, sen sijaan että saadakseen Mozartista sen kaiken syvällisyyden ja kokonaisvaltaisuuden emotionaalisen ja "psykofyysisen tilan" ( Ashkenazy) muodossa, joka sillä on tarjottavanaan kuulijalle, niin jotenkin jälkiromantiikan aikakauden musiikissa sen edes jonkinasteisen, mutta tunteita liikuttavan ja niihin lumoavalla tavalla vaikuttavan ja haltioitumaan saavan emotionaalisen sisällön tavoittaminen on inhimillisemmällä kuunteluprosessilla koettavissa sen kiehtovan ja välillä monitasoisen sointimaailman omaksumisen myötä, ja jossa voi olla, kuten eräs suomalainen kapellimestarikin radio ohjelmassa kuvasi Melartinin Traumgesichtistä puhuessaan, kaikenlaista kuhinaa, kuten vikerrystä ja piperrystä, ja jota Mozartin musiikissa ei sen sijaan ole ja siksi se ei sillä tavalla ole yhtä monisärmäistä ja monitasoista, ja jollainen musiikki tuo itsestään esiin aina jotain uusia puolia ja ulottuvuuksia, toisin kuin Mozartin musiikin täydellisesti ideoidun yksinkertaisuuden ihanne, johon ehkä saattaa kyllästyä nopeammin, kuin moniulotteisempaan myöhäis-,jälki-, taikka uusromantiikkaan, ja joissa tekstuurit saattavat myös vaihdella tiuhaan, mutta jos nyt vaikka ajattelen Baxin ja Pylkkäsen sävelkieleltään toisistaan varsin paljon poikkeavien sinfoniettojen sointimaisemaa ja tyyliä, niin edustaahan Taunon Wagnerilta ja Puccinilta vaikutteita ammentaneen sävelkielen persoonallinen, kekseliäs, nerokas, taidokas, yhtenäinen ja kiinteää melodinen tyyli huomattavasti Baxin kelttiläisenä hämäränä tunnettua impressionismista vaikutteita ammentaneeseen, mutta sanonnaltaan jotenkin eriytymättömämpään, hajanaiseen, epäyhtenäiseen, epäsinfoniseen, summittaiseen sävelkieleen verrattuna tarttuvampana ja selväpiirteisempänä paljon tunnevoimaisempaa musiikkia ja kuriositeettina mainittakoon Baxin siteeraavan ensiosan hitaan johdannon jälkeisen allegro taitteen alussa patarumpujen tremolona alkaen jopa Sibeliuksen sävelruno Tapiolan "ukkosen jyrähdystä" joltisenkin tunnistettavasti, vaikka ei ehkä täysin identtisenä sen kanssa, mutta kun kuuntelin jälkimmäisen sinfoniettaa on todettava, että Baxissakin on jonkinlaista meditatiivista lumovoimaa, mutta Pylkkänen oli jo nuorukaisena hämmästyttävän taitava säveltäjämestari, jolla oli mestarillisen tekniikan ohella näkemystä ja arkkitehtonista muotoaistin taju.