Kodittomuus: Kymmenen järjestöä, yhdeksän toiminnanjohtajaa liikaa – kuinka puretaan päällekkäinen byrokratia ja palautetaan raha oikeaan apuun
Viisi vuotta sitten vierailin "ammattilaisena" Itiksen Symppiksessä ja ymmärsin jotain olennaista suomalaisesta kodittomuuspolitiikasta. Minulle esiteltiin ylpeänä neulavarastoja. Hyllyt notkuivat. Kerrottiin, miten hienoa työtä tehdään hivin ehkäisyssä. Nyökyttelin. Sisällä itkin. Olin itse hiv-positiivinen enkä saanut lääkitystä.
Siinä hetkessä kiteytyi koko järjestelmän irvokkuus: me osaamme jakaa neuloja, mutta emme osaa – tai halua – hoitaa ihmistä.
Symppis on kaupungin palvelu, mutta se kuvastaa täydellisesti järjestökentän logiikkaa. Jaetaan “hyvinvointia” kohderyhmälle, jonka ympärille on rakennettu kokonainen ammattikunta. Kahvia, pullaa, neuloja. Ja samaan aikaan joku, joka ei käytä huumeita mutta on koditon, seisoo nurkassa ja miettii, miksi hänen pitää altistua laittomalle huumekulttuurille saadakseen kupin kahvia.
Huumeiden käyttö on jo valmiiksi stigma. Kun palvelut rakennetaan sen ympärille, stigma lyödään vahvasti järjestelmään. Kaikki kodittomat niputetaan samaan kategoriaan: hiljaa hyväksytyn rikollisuuden katsojiksi. Uhrista tulee epäilty. Tämä on yksi syy, miksi valtaosa kodittomista ei koskaan tule näihin paikkoihin. Ongelmat piilotetaan, kunnes ne räjähtävät.
Ja sitten se pyhä lehmä: järjestökenttä.
Meillä on kymmenen yhdistystä rivissä tarjoamassa samaan aikaan samaa kahvia samoille ihmisille samoissa kortteleissa. Jokaisessa on toiminnanjohtaja. Jokaisella on hallitus. Jokaisella on viestintästrategia, brändi-ilme ja vuosikertomus, jossa kerrotaan, kuinka “vaikuttavaa” työ on. Ja sitten vielä kaikki on pääkaupunkikeskeistä.
Vaikuttavaa kenelle?
Koomisinta on, että nämä toiminnanjohtajat keskustelevat enemmän keskenään kuin kohderyhmän kanssa. Verkostopalaveri seuraa työpajaa, joka seuraa uusi teams, jossa puhutaan osallisuudesta. Sillä välin koditon istuu turvattomassa tilassa, jossa kahvi on ainoa konkreettinen asia.
Olenko julma, jos sanon tämän suoraan: yhdeksän noista kymmenestä toiminnanjohtajasta on liikaa?
Leikata täytyy, mutta leikata täytyy organisaatiosta, ei toiminnasta.
Yhdistetään päällekkäiset rakenteet. Yksi katto-organisaatio. Yksi hallinto. Yksi talous. Yksi viestintä. Yhdeksälle toiminnanjohtajalle kavionkuva perseeseen ja kiitos vuosista. Säästyneillä sadoilla tuhansilla – ehkä miljoonilla – palkataan ammattitaitoisia työntekijöitä, terveydenhuollon ammattilaisia, juristeja, koulutuskoordinaattoreita, ostetaan tietoteknisiä välineitä ja printtereitä.
Oikeaa apua. Ei pullakestejä.
Tällä hetkellä järjestelmä puolustaa itseään raivokkaammin kuin se puolustaa koditonta. Kun joku kyseenalaistaa rakenteet, vastassa on yhtenäinen rintama. Mustamaalaus alkaa. “Et pidä huumeidenkäyttäjiä ihmisinä.” “Olet leikkauspolitiikan hyödyllinen idiootti.” Natsikortti vedetään hihasta nopeammin kuin kahvipannu ehtii porista.
Minä pidän ihmisiä ihmisinä. Siksi en hyväksy sitä, että päihteetön koditon joutuu menemään säätiökonsernin ylläpitämään "juoppobaariin" keskellä päivää lämmittelemään. Siksi en hyväksy sitä, että turvaton tila julistetaan “turvalliseksi”, koska niin lukee hankehakemuksessa. Siksi en hyväksy sitä, että kahvin jakaminen on korvannut hoidon.
Missä ovat päihteettömät tilat? Missä on paikka eroprosessissa olevalle perheenisälle, joka ei käytä huumeita mutta on menettänyt kotinsa? Miksi hänen pitää katsoa huumekaupan sivunäytelmää saadakseen voileivän?
Ratkaisu ei ole palvelujen lopettaminen. Ratkaisu on eriyttäminen ja keskittäminen.
Huumeidenkäyttäjille omat, kaupungin selkeästi hallinnoimat haittoja vähentävät yksiköt. Selkeä mandaatti, selkeä vastuu. Päihteettömille omat tilat – esimerkiksi seurakuntien tai muun kevyemmän toimijan järjestämänä – joissa ei tarvitse altistua päihdekulttuurille. Yhteinen katto-organisaatio, joka huolehtii hallinnosta, mutta ei paisu itse tarkoitukseksi.
Tällä hetkellä meillä on narkomaanien kansainvaellus kahvin ja pullan perässä. Se ei ole kuntoutusta. Se ei ole toivoa. Se on ylläpitoa.
Ja ylläpito on monelle organisaatiolle mukavampaa kuin ratkaisu. Kodittomuus on projekti, ei kriisi. Se on budjettirivi, ei häpeäpilkku.
Minä olen monessa järjestössä mustalla listalla, koska olen vaatinut inhimillistä kohtelua. Se kertoo enemmän järjestöistä kuin minusta. Jos kriittinen ääni suljetaan ulos, kyse ei ole arvopohjasta vaan vallasta.
Tiedän, että tämä provosoi. Hyvä.
Kodittomuus ei ratkea sillä, että meillä on kymmenen eri logoa jakamassa samaa pullaa. Se ratkeaa sillä, että uskallamme purkaa kultapossukerhot ja siirtää rahan sinne, missä joku oikeasti tekee työtä ihmisen kanssa – ei organisaation säilyttämiseksi, vaan kodin löytämiseksi.
Toiminnanjohtajan palkka ei ratkaise kodittomuutta. Terveydenhuollon vastaanottoaika voi ratkaista. Juristin apu voi ratkaista. Vuokravakuus voi ratkaista. Oikea, turvallinen tila voi ratkaista.
Viisi vuotta sitten vierailin "ammattilaisena" Itiksen Symppiksessä ja ymmärsin jotain olennaista suomalaisesta kodittomuuspolitiikasta. Minulle esiteltiin ylpeänä neulavarastoja. Hyllyt notkuivat. Kerrottiin, miten hienoa työtä tehdään hivin ehkäisyssä. Nyökyttelin. Sisällä itkin. Olin itse hiv-positiivinen enkä saanut lääkitystä.
Siinä hetkessä kiteytyi koko järjestelmän irvokkuus: me osaamme jakaa neuloja, mutta emme osaa – tai halua – hoitaa ihmistä.
Symppis on kaupungin palvelu, mutta se kuvastaa täydellisesti järjestökentän logiikkaa. Jaetaan “hyvinvointia” kohderyhmälle, jonka ympärille on rakennettu kokonainen ammattikunta. Kahvia, pullaa, neuloja. Ja samaan aikaan joku, joka ei käytä huumeita mutta on koditon, seisoo nurkassa ja miettii, miksi hänen pitää altistua laittomalle huumekulttuurille saadakseen kupin kahvia.
Huumeiden käyttö on jo valmiiksi stigma. Kun palvelut rakennetaan sen ympärille, stigma lyödään vahvasti järjestelmään. Kaikki kodittomat niputetaan samaan kategoriaan: hiljaa hyväksytyn rikollisuuden katsojiksi. Uhrista tulee epäilty. Tämä on yksi syy, miksi valtaosa kodittomista ei koskaan tule näihin paikkoihin. Ongelmat piilotetaan, kunnes ne räjähtävät.
Ja sitten se pyhä lehmä: järjestökenttä.
Meillä on kymmenen yhdistystä rivissä tarjoamassa samaan aikaan samaa kahvia samoille ihmisille samoissa kortteleissa. Jokaisessa on toiminnanjohtaja. Jokaisella on hallitus. Jokaisella on viestintästrategia, brändi-ilme ja vuosikertomus, jossa kerrotaan, kuinka “vaikuttavaa” työ on. Ja sitten vielä kaikki on pääkaupunkikeskeistä.
Vaikuttavaa kenelle?
Koomisinta on, että nämä toiminnanjohtajat keskustelevat enemmän keskenään kuin kohderyhmän kanssa. Verkostopalaveri seuraa työpajaa, joka seuraa uusi teams, jossa puhutaan osallisuudesta. Sillä välin koditon istuu turvattomassa tilassa, jossa kahvi on ainoa konkreettinen asia.
Olenko julma, jos sanon tämän suoraan: yhdeksän noista kymmenestä toiminnanjohtajasta on liikaa?
Leikata täytyy, mutta leikata täytyy organisaatiosta, ei toiminnasta.
Yhdistetään päällekkäiset rakenteet. Yksi katto-organisaatio. Yksi hallinto. Yksi talous. Yksi viestintä. Yhdeksälle toiminnanjohtajalle kavionkuva perseeseen ja kiitos vuosista. Säästyneillä sadoilla tuhansilla – ehkä miljoonilla – palkataan ammattitaitoisia työntekijöitä, terveydenhuollon ammattilaisia, juristeja, koulutuskoordinaattoreita, ostetaan tietoteknisiä välineitä ja printtereitä.
Oikeaa apua. Ei pullakestejä.
Tällä hetkellä järjestelmä puolustaa itseään raivokkaammin kuin se puolustaa koditonta. Kun joku kyseenalaistaa rakenteet, vastassa on yhtenäinen rintama. Mustamaalaus alkaa. “Et pidä huumeidenkäyttäjiä ihmisinä.” “Olet leikkauspolitiikan hyödyllinen idiootti.” Natsikortti vedetään hihasta nopeammin kuin kahvipannu ehtii porista.
Minä pidän ihmisiä ihmisinä. Siksi en hyväksy sitä, että päihteetön koditon joutuu menemään säätiökonsernin ylläpitämään "juoppobaariin" keskellä päivää lämmittelemään. Siksi en hyväksy sitä, että turvaton tila julistetaan “turvalliseksi”, koska niin lukee hankehakemuksessa. Siksi en hyväksy sitä, että kahvin jakaminen on korvannut hoidon.
Missä ovat päihteettömät tilat? Missä on paikka eroprosessissa olevalle perheenisälle, joka ei käytä huumeita mutta on menettänyt kotinsa? Miksi hänen pitää katsoa huumekaupan sivunäytelmää saadakseen voileivän?
Ratkaisu ei ole palvelujen lopettaminen. Ratkaisu on eriyttäminen ja keskittäminen.
Huumeidenkäyttäjille omat, kaupungin selkeästi hallinnoimat haittoja vähentävät yksiköt. Selkeä mandaatti, selkeä vastuu. Päihteettömille omat tilat – esimerkiksi seurakuntien tai muun kevyemmän toimijan järjestämänä – joissa ei tarvitse altistua päihdekulttuurille. Yhteinen katto-organisaatio, joka huolehtii hallinnosta, mutta ei paisu itse tarkoitukseksi.
Tällä hetkellä meillä on narkomaanien kansainvaellus kahvin ja pullan perässä. Se ei ole kuntoutusta. Se ei ole toivoa. Se on ylläpitoa.
Ja ylläpito on monelle organisaatiolle mukavampaa kuin ratkaisu. Kodittomuus on projekti, ei kriisi. Se on budjettirivi, ei häpeäpilkku.
Minä olen monessa järjestössä mustalla listalla, koska olen vaatinut inhimillistä kohtelua. Se kertoo enemmän järjestöistä kuin minusta. Jos kriittinen ääni suljetaan ulos, kyse ei ole arvopohjasta vaan vallasta.
Tiedän, että tämä provosoi. Hyvä.
Kodittomuus ei ratkea sillä, että meillä on kymmenen eri logoa jakamassa samaa pullaa. Se ratkeaa sillä, että uskallamme purkaa kultapossukerhot ja siirtää rahan sinne, missä joku oikeasti tekee työtä ihmisen kanssa – ei organisaation säilyttämiseksi, vaan kodin löytämiseksi.
Toiminnanjohtajan palkka ei ratkaise kodittomuutta. Terveydenhuollon vastaanottoaika voi ratkaista. Juristin apu voi ratkaista. Vuokravakuus voi ratkaista. Oikea, turvallinen tila voi ratkaista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.