Hyvä renki huono isäntä

Ennen varoitimme lapsia riippuvuudesta.
Nyt kytkemme sen seinälle ja kutsumme sitä vanhemmuudeksi.
Kaksivuotiaat vieroituksessa.
Ei huumeille näytöille. Ennen kuin he osaavat puhua, he voivat pyyhkäistä. Ennen kuin he pystyvät säätelemään tunteita, ne on kytketty dopamiiniin. Kirkkaat suorakulmiot kouluttavat aivojaan himoitsemaan, kuluttamaan ja toistamaan.
Puhelimet eivät auttaneet vanhemmuutta. He vaihtoivat sen.
Katso ympärillesi ravintolassa. Pariskunnat istuvat vastakkain, muukalaiset joilla on historiaa.
Ei flirttailua.
Ei vastaväitteitä.
Ei kipinää.
Hiljaisuus täynnä vierittämistä. Sitten perhe saapuu. Lapsi pysäköitynä tuoliin iPadin kanssa.
Äiti puhelimessa. Isä puhelimessa. Ei keskustelua.
Ei katsekontaktia. Ei mallinnusta siitä, mitä on olla ihminen. Tuota lasta ei kasvateta. Sitä rauhoitetaan. Näytöt eivät opeta kärsivällisyyttä. He poistavat sen.He eivät rakenna mielikuvitusta. He tukehduttavat sen.
He eivät rauhoita lapsia. He kaappaavat hermostonsa. Ja sitten esitämme yllättyneitä, kun lapset eivät pysty keskittymään. En kestä. Yhteyttä ei voi muodostaa. En voi istua hiljaisuudessa ilman paniikkia. Tämä ei ole teknologiaa.
Se on käyttäytymisen ehdollistamista. Vanhemmat eivät lakanneet rakastamasta lapsiaan. He lakkasivat olemasta läsnä.
Jonain päivänä näyttö pimenee.
Ja jos kukaan ei opettanut tuota lasta elämään ilman sitä, hän jää yksin maailmassa, joka on täynnä ihmisiä, melusta riippuvainen, hiljaisuuden kauhuissaan. Puhelin voi odottaa. Lapsuus ei voi!!