Loistava nekrologi

Eräs pappi on hyvin todennut, että eläimilläkin on Suomessa parempi oikeusturva kuin kirkon työntekijöillä, erityisesti papeilla. Monesti papit eivät edes jostakin syystä luokkaannu, kun heidän oikeusturvaansa loukataan. Tällaisia negatiivisia tarinoita on lähes jokaisen seurakunnan historiassa.

Eikö kirkon, joka edustaa elämää ja kuolemaa, tulisi kaikissa olosuhteissa pyrkiä inhimillisyyteen ja rakkauteen.

Tuntuu monesti siltä, että piispoilta on unohtunut johtamissssa ja pastoraalisuudessa se, että ortodoksisen kirkon valoisa ihmiskuva korostaa vapautta ja vastuuta, mutta myös vapautta ja luovuutta.

Tuon esille yhden ratkaisevan esityksen. Piispojen vaihtoehtona selibaattiuden ohella tulisi myös ortodoksisessa kirkossa olla se, että he olisivat avioliiton kautta isiä ja isoisiä. Se olisi paluuta vain alkukirkon käytäntöön. Näin syntyisi rakkaudellinen suhde puhua ja keskustella perheestä. Tällöin kerronnan sävynä on syvä kunnioitus perhettä kohtaan. Monesti hankalat ja rakastettavat lapset antavat elämälle suunnan ja merkityksen. On helppo jättää rauhaan ja olla puhumatta selllaista, jota ei ole kokenut.

Nykykirkko on täynnä kehitysjumeja, huonoa johtamista ja vallankäyttöä sekä erilaista kriisiytymistä. Kun kaikki lakaistaan aina maton alle, tavallinen kansa ja seurakuntalaiset eivät onneksi näistä paljon tiedä.

Kirkko on niin hyvä kuin on sen heikoin lenkki.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Eräs pappi on hyvin todennut, että eläimilläkin on Suomessa parempi oikeusturva kuin kirkon työntekijöillä, erityisesti papeilla. Monesti papit eivät edes jostakin syystä luokkaannu, kun heidän oikeusturvaansa loukataan. Tällaisia negatiivisia tarinoita on lähes jokaisen seurakunnan historiassa.

Eikö kirkon, joka edustaa elämää ja kuolemaa, tulisi kaikissa olosuhteissa pyrkiä inhimillisyyteen ja rakkauteen.

Tuntuu monesti siltä, että piispoilta on unohtunut johtamissssa ja pastoraalisuudessa se, että ortodoksisen kirkon valoisa ihmiskuva korostaa vapautta ja vastuuta, mutta myös vapautta ja luovuutta.

Tuon esille yhden ratkaisevan esityksen. Piispojen vaihtoehtona selibaattiuden ohella tulisi myös ortodoksisessa kirkossa olla se, että he olisivat avioliiton kautta isiä ja isoisiä. Se olisi paluuta vain alkukirkon käytäntöön. Näin syntyisi rakkaudellinen suhde puhua ja keskustella perheestä. Tällöin kerronnan sävynä on syvä kunnioitus perhettä kohtaan. Monesti hankalat ja rakastettavat lapset antavat elämälle suunnan ja merkityksen. On helppo jättää rauhaan ja olla puhumatta selllaista, jota ei ole kokenut.

Nykykirkko on täynnä kehitysjumeja, huonoa johtamista ja vallankäyttöä sekä erilaista kriisiytymistä. Kun kaikki lakaistaan aina maton alle, tavallinen kansa ja seurakuntalaiset eivät onneksi näistä paljon tiedä.

Kirkko on niin hyvä kuin on sen heikoin lenkki.

Meillähän on tällaisesta varsin tuorettakin kokemusta Suomen ortodoksisessa kirkossa. Edellinen arkkipiispa oli sekä isä että isoisä. Kun verrataan häntä ja muita piispoja, niin oliko heidän toiminnassaan havaittavissa kuvaamasi kaltaista eroa?