Palestiinalaisten pakolaisleirejä tutkinut israelilaistutkija Maya Rosenfeld pitää Israelia vastuullisena Lähi-idän sekasortoiseen kehitykseen.
Maya Rosenfeld
Akateeminen, radikaali ja nainen - nämä kaikki ominaisuudet tekevät tohtori Maya Rosenfeldista tyypillisen Israelin rauhanliikkeen edustajan. Kun tulee radikaalista kodista, on jo lapsena kirjoittanut poliittisia runoja ja toiminut aktiivisesti miehitystä vastustavissa järjestöissä, ei ehkä ole yllättävää, että israelilaisen tutkijan väitöskirjan aiheena on palestiinalainen pakolaisleiri.
Maya Rosenfeldin tutkimus palestiinalaisista pakolaisista on yksi kattavimmista ja systemaattisimmista, mitä on koskaan tehty. Näkökulma on historiallinen ja kattaa ajan pakolaisleirin perustamisesta 1949 aina 1990-luvun puoliväliin, kolmen pakolaissukupolven ajalta.
Palestiinalaisia tutkittaessa pakolaiskysymys on aina yksi keskeisimmistä, ja pakolaisilla on ollut merkittävä rooli palestiinalaisen itsenäisyystaistelun ylläpitämisessä.
"En nähnyt pakolaisia leireissä uhreina vaan ihmisinä, jotka ovat rakentaneet itse elämänsä ja muuttaneet itseään oman toimintansa kautta", Rosenfeld selittää.
Kirjan nimessä "miehityksen kohtaaminen" viittaakin aktiiviseen prosessiin, jolla pakolaiset kohtasivat Israelin miehityksen pakolaisleirissä koulutuksen, työn ja poliittisen aktivismin kautta.
Samalla Rosenfeldin tutkimus onkin tutkimus myös Israelin miehityksestä.
"Tarkastelen miehitystä keskeisimpänä ihmisten elämään Israelissa ja Palestiinassa vaikuttavana tekijänä. En halunnut tutkia miehitystä pelkkänä rakenteena vaan myös sitä, mitä miehitys tekee ihmisille, jotka elävät siinä." Rosenfeld päätyi siis yhdistelmään: miehitys ja pakolaiset.
Dheishehin pakolaisleiri vuonna 1973.
Työ, koulutus ja politiikka
Israelilainen tutkija palestiinalaisessa pakolaisleirissä ei ole mikään kovin yleinen ilmiö. Tutkimuksen tekemisessä Rosenfeldia auttoi paitsi hänen sujuva arabiankielen taitonsa, myös hänen pitkäaikaiset yhteytensä pakolaisleiriin. Ensimmäisen kerran Rosenfeld saapui Dheishehin pakolaisleiriin jo ennen ensimmäisen intifadan puhkeamista, kesällä 1987, kirjoittaakseen artikkelisarjan pakolaisleirin ihmisistä. Intifadan aikana hän palasi pakolaisleiriin yhä uudelleen ihmisoikeusaktivistina.
Näinä vuosina hän solmi tiiviitä yhteyksiä pakolaisleirin ihmisiin, ja tämä läheisyys on myös luettavissa tutkimuksen sivuilta.
"Jokainen leirissä tunsi minut, piti minua sukulaisenaan, läheisenä ystävänään. Suhteiden luominen vaati vuosien ponnistelua. Samalla pakolaisille oli hyvin selvää, mikä minua kiinnosti; keskustelin heidän kanssaan heille tärkeistä ja keskeisistä asioista."
Monet asiat herättivät nuoren aktivistin kiinnostuksen Dheishehin leirissä, ja ne päätyivät myöhemmin hänen tutkimukseensa.
"Ihmisten selviäminen vaikeissa olosuhteissa ja heidän ‘odottamattomat’, stereotypioiden vastaiset saavutuksensa kiehtoivat minua."
Rosenfeld huomasi esimerkiksi jo vuonna 1987, että suuri osa leirin nuorista miehistä oli vankilassa; melkein jokainen oli poliittisesti aktiivinen ja jokaisesta tuli siis myös poliittinen vanki jossain vaiheessa.
"Tutkimukseni aikana huomasin, että vankilassa tapahtui jotakin lähes ihmeellistä. Monet tulivat vankilaan välinpitämättöminä. Kokemuksena vankila tietysti oli kielteinen, mutta sillä oli suuri vaikutus poliittiseen tietoisuuteen ja oppimisprosessiin."
Maya Rosenfeldin tutkimuksen kenttätyö tehtiin 1992-96. Sen ja nykyhetken väliin mahtuvat sekä Oslo-prosessi että toisen kansannousun puhkeaminen vuonna 2000. Neljä viime vuotta ovat olleet katastrofaalisia myös Dheishehin pakolaisleirille. Rosenfeldille termin "toinen intifada" käyttäminen on kuitenkin vaikeaa.
"Viimeaikainen kehitys on kaikki ollut Israelin sotapolitiikan tulosta. Ihmiset eivät pääse töihin, kotikylä erotetaan muurilla lähimmästä kaupungista, ei ole tarpeeksi rahaa saattaa lasten koulutusta loppuun. Kaikki tämä on Israelin toimien seurausta, ei palestiinalaisen aktivismin."
Dheishehin pakolaisleiri kaupungiksi kasvaneena vuonna 1989.
Kahden valtion ratkaisu
Palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeus on kansainvälisesti tunnustettu. Rosenfeldin mukaan ratkaisu pakolaisongelmaan on löydettävä, mutta käytännössä mahdolliset ratkaisut eivät voi olla enää samoja kuin puoli vuosikymmentä sitten.
"Jos kansainvälinen yhteisö olisi painostanut Israelia toteuttamaan pakolaisten paluuoikeuden oikeaan aikaan, asiat olisi voitu ratkaista jo 1948-49. Viivästyminen on pahentanut tilannetta."
Rosenfeld tarkastelee paluuoikeuden toteuttamista kahdesta eri näkökulmasta, historiallisen muutoksen ja nationalististen liikkeiden kautta.
Sekä Israelin valtio että palestiinalainen kansallisliike ovat valinneet suunnakseen kahden valtion ratkaisun, ja pakolaisongelman ratkaisu voidaan nähdä osana tätä kokonaisratkaisua.
"Oslo-prosessin olisi pitänyt nostaa pakolaiskysymys esiin ja haastaa se käytännön tasolla. Koko idean olisi pitänyt olla sosiaalisesti ja taloudellisesti elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luominen. Tämä olisi mahdollistanut palestiinalaisille paluun uuteen kotimaahan pakolaisten sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja emotionaalisia tarpeita vastaavalla tavalla."
Myös itse pakolaiset ovat nyt erilaisia kuin vuonna 1948. He eivät enää ole maanviljelijöitä ja riippuvaisia maasta vaan elävät kaupunkimaisissa ympäristöissä. Koulutus ja poliittinen aktivismi ovat muokanneet yhteisöjä.
"Kun ihmiset joutuvat pois normaalista elämästään ja kodeistaan, he unelmoivat paluusta takaisin samanlaiseen elämään. Nykyään, 57 vuotta pakolaisuuden syntymisen jälkeen, nuoret pakolaiset tuskin unelmoivat maan kyntämisestä ja vihannesten kasvattamisesta. He kaipaavat sitä, mikä heille oikeutetusti kuuluu, he unelmoivat nauttivansa samoista asioista kuin muutkin ihmiset."
Osana ratkaisua Maya Rosenfeld näkee myös israelilaisten itsetutkistelun. Monien palestiinalaisten tavoin hän suree Jasser Arafatin kuolemaa.
"Israelissa ihmiset eivät ole pysähtyneet ajattelemaan Arafatin demonisoinnin mittakaavaa, mihin koko yhteiskunta mediaa, hallitusta ja armeijaa myöten osallistui. Kolmen vuoden ajan Arafatin päämajaa pommitettiin ja piiritettiin, ja häntä estettiin toteuttamasta rooliaan vaaleilla valittuna johtajana. Israelin on pian käsiteltävä rikolliset tekonsa ja asenteensa, muuten kaikki muu on turhaa
Maya Rosenfeld
Akateeminen, radikaali ja nainen - nämä kaikki ominaisuudet tekevät tohtori Maya Rosenfeldista tyypillisen Israelin rauhanliikkeen edustajan. Kun tulee radikaalista kodista, on jo lapsena kirjoittanut poliittisia runoja ja toiminut aktiivisesti miehitystä vastustavissa järjestöissä, ei ehkä ole yllättävää, että israelilaisen tutkijan väitöskirjan aiheena on palestiinalainen pakolaisleiri.
Maya Rosenfeldin tutkimus palestiinalaisista pakolaisista on yksi kattavimmista ja systemaattisimmista, mitä on koskaan tehty. Näkökulma on historiallinen ja kattaa ajan pakolaisleirin perustamisesta 1949 aina 1990-luvun puoliväliin, kolmen pakolaissukupolven ajalta.
Palestiinalaisia tutkittaessa pakolaiskysymys on aina yksi keskeisimmistä, ja pakolaisilla on ollut merkittävä rooli palestiinalaisen itsenäisyystaistelun ylläpitämisessä.
"En nähnyt pakolaisia leireissä uhreina vaan ihmisinä, jotka ovat rakentaneet itse elämänsä ja muuttaneet itseään oman toimintansa kautta", Rosenfeld selittää.
Kirjan nimessä "miehityksen kohtaaminen" viittaakin aktiiviseen prosessiin, jolla pakolaiset kohtasivat Israelin miehityksen pakolaisleirissä koulutuksen, työn ja poliittisen aktivismin kautta.
Samalla Rosenfeldin tutkimus onkin tutkimus myös Israelin miehityksestä.
"Tarkastelen miehitystä keskeisimpänä ihmisten elämään Israelissa ja Palestiinassa vaikuttavana tekijänä. En halunnut tutkia miehitystä pelkkänä rakenteena vaan myös sitä, mitä miehitys tekee ihmisille, jotka elävät siinä." Rosenfeld päätyi siis yhdistelmään: miehitys ja pakolaiset.
Dheishehin pakolaisleiri vuonna 1973.
Työ, koulutus ja politiikka
Israelilainen tutkija palestiinalaisessa pakolaisleirissä ei ole mikään kovin yleinen ilmiö. Tutkimuksen tekemisessä Rosenfeldia auttoi paitsi hänen sujuva arabiankielen taitonsa, myös hänen pitkäaikaiset yhteytensä pakolaisleiriin. Ensimmäisen kerran Rosenfeld saapui Dheishehin pakolaisleiriin jo ennen ensimmäisen intifadan puhkeamista, kesällä 1987, kirjoittaakseen artikkelisarjan pakolaisleirin ihmisistä. Intifadan aikana hän palasi pakolaisleiriin yhä uudelleen ihmisoikeusaktivistina.
Näinä vuosina hän solmi tiiviitä yhteyksiä pakolaisleirin ihmisiin, ja tämä läheisyys on myös luettavissa tutkimuksen sivuilta.
"Jokainen leirissä tunsi minut, piti minua sukulaisenaan, läheisenä ystävänään. Suhteiden luominen vaati vuosien ponnistelua. Samalla pakolaisille oli hyvin selvää, mikä minua kiinnosti; keskustelin heidän kanssaan heille tärkeistä ja keskeisistä asioista."
Monet asiat herättivät nuoren aktivistin kiinnostuksen Dheishehin leirissä, ja ne päätyivät myöhemmin hänen tutkimukseensa.
"Ihmisten selviäminen vaikeissa olosuhteissa ja heidän ‘odottamattomat’, stereotypioiden vastaiset saavutuksensa kiehtoivat minua."
Rosenfeld huomasi esimerkiksi jo vuonna 1987, että suuri osa leirin nuorista miehistä oli vankilassa; melkein jokainen oli poliittisesti aktiivinen ja jokaisesta tuli siis myös poliittinen vanki jossain vaiheessa.
"Tutkimukseni aikana huomasin, että vankilassa tapahtui jotakin lähes ihmeellistä. Monet tulivat vankilaan välinpitämättöminä. Kokemuksena vankila tietysti oli kielteinen, mutta sillä oli suuri vaikutus poliittiseen tietoisuuteen ja oppimisprosessiin."
Maya Rosenfeldin tutkimuksen kenttätyö tehtiin 1992-96. Sen ja nykyhetken väliin mahtuvat sekä Oslo-prosessi että toisen kansannousun puhkeaminen vuonna 2000. Neljä viime vuotta ovat olleet katastrofaalisia myös Dheishehin pakolaisleirille. Rosenfeldille termin "toinen intifada" käyttäminen on kuitenkin vaikeaa.
"Viimeaikainen kehitys on kaikki ollut Israelin sotapolitiikan tulosta. Ihmiset eivät pääse töihin, kotikylä erotetaan muurilla lähimmästä kaupungista, ei ole tarpeeksi rahaa saattaa lasten koulutusta loppuun. Kaikki tämä on Israelin toimien seurausta, ei palestiinalaisen aktivismin."
Dheishehin pakolaisleiri kaupungiksi kasvaneena vuonna 1989.
Kahden valtion ratkaisu
Palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeus on kansainvälisesti tunnustettu. Rosenfeldin mukaan ratkaisu pakolaisongelmaan on löydettävä, mutta käytännössä mahdolliset ratkaisut eivät voi olla enää samoja kuin puoli vuosikymmentä sitten.
"Jos kansainvälinen yhteisö olisi painostanut Israelia toteuttamaan pakolaisten paluuoikeuden oikeaan aikaan, asiat olisi voitu ratkaista jo 1948-49. Viivästyminen on pahentanut tilannetta."
Rosenfeld tarkastelee paluuoikeuden toteuttamista kahdesta eri näkökulmasta, historiallisen muutoksen ja nationalististen liikkeiden kautta.
Sekä Israelin valtio että palestiinalainen kansallisliike ovat valinneet suunnakseen kahden valtion ratkaisun, ja pakolaisongelman ratkaisu voidaan nähdä osana tätä kokonaisratkaisua.
"Oslo-prosessin olisi pitänyt nostaa pakolaiskysymys esiin ja haastaa se käytännön tasolla. Koko idean olisi pitänyt olla sosiaalisesti ja taloudellisesti elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luominen. Tämä olisi mahdollistanut palestiinalaisille paluun uuteen kotimaahan pakolaisten sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja emotionaalisia tarpeita vastaavalla tavalla."
Myös itse pakolaiset ovat nyt erilaisia kuin vuonna 1948. He eivät enää ole maanviljelijöitä ja riippuvaisia maasta vaan elävät kaupunkimaisissa ympäristöissä. Koulutus ja poliittinen aktivismi ovat muokanneet yhteisöjä.
"Kun ihmiset joutuvat pois normaalista elämästään ja kodeistaan, he unelmoivat paluusta takaisin samanlaiseen elämään. Nykyään, 57 vuotta pakolaisuuden syntymisen jälkeen, nuoret pakolaiset tuskin unelmoivat maan kyntämisestä ja vihannesten kasvattamisesta. He kaipaavat sitä, mikä heille oikeutetusti kuuluu, he unelmoivat nauttivansa samoista asioista kuin muutkin ihmiset."
Osana ratkaisua Maya Rosenfeld näkee myös israelilaisten itsetutkistelun. Monien palestiinalaisten tavoin hän suree Jasser Arafatin kuolemaa.
"Israelissa ihmiset eivät ole pysähtyneet ajattelemaan Arafatin demonisoinnin mittakaavaa, mihin koko yhteiskunta mediaa, hallitusta ja armeijaa myöten osallistui. Kolmen vuoden ajan Arafatin päämajaa pommitettiin ja piiritettiin, ja häntä estettiin toteuttamasta rooliaan vaaleilla valittuna johtajana. Israelin on pian käsiteltävä rikolliset tekonsa ja asenteensa, muuten kaikki muu on turhaa
Vastaukset 9
Vanhimmat
pakolaisongelma on siitä erikoinen, että he asuvat leireissä oman kansansa keskuudessa.
Tiettävästi ketään ei ole asutettu minnekään arabien toimesta.
Asian tilaa hyvin kuvaa se, että Israelin itsenäisyystaistelun päätyttyä arabien saamaan selkäsaunaan, arabimaat katkoittivat yli 800.000 juutalaista, kaiketi jonkinlaisena kostona.
Näistä karkoitetuista köyhimmät muuttivat Israeliin, mutta mistään pakolaisleireistä Israelissa ei olla koskaan kuultukaan.
Ilmeisesti Israel on se ainoa paikka Lähi-Idässä jonne voi paeta, muualla saa istua leireissä.
Vikahan tietenkin taas on juutalaisten.
Huomaa heti ettei ns. rauhanliikkeet tunne realiteettejä täällä Suomessa, kuin muuallakaan Euroopassa. Sama ongelma näyttää olevan Israelin "rauhanliikkeen" jäsenillä. Jos kyseinen rauhanaktivisti ei tunne historiasta Palestiinan arbien natsi menneisyyttä ja tätä 2000-luvun terrori-intifadan ideologiaa, niin voidaan sanoa, että rauhan nimissä levitetään valheita.
Olihan meillä Suomessakin omat äärivasemmistomme, jotka halveksivat Suomen sotilaita, jotka puolustuvat isänmaataan Stalinin pyrkimyksiltä. Radiotoimittaja Hannu Taanila aikoinaan sanoi Suomen sotilaista, "mitäs menitte sinne". Taanila on tunnettu äärivasemmiston edustaja YLE:ssä. Israelillakin on näköjään omat Taanilansa, jotka eivät tunne oman maansa historiaa.
Osa Israelin itsenäistymisen jälkeisestä sukupolvesta osa on unohtanut sen mitä arabinatsismi teki heille 1920-40-luvulla. Hyökkäsivät ja murhasivat juutalaisten kylien kimppuun. Tuhosivat Hebronistakin juutalaiskylän 1920-luvulla. KTS:n teksin laittaminen asiatietona on samaa, kuin NL:ton syytökset Suomea kohtaan Mainilan laukauskista.
Väität itseäsi "viattomaksi" ja kuitenkin järjestelmällisen laskelmoivasti jätät kertomatta juutalaisterroristien verilöylyt historian ajalta.
Mm. Deir Jassin ja Hotel David.
Muistuuko vialliseen mieleen lainkaan?
Britit pettivät juutalaiset natsivainon aikana ja alistuivat arabiterrorismin vaatimuksille, jotta juutalaisia ei pääsisi turvaan Euroopasta Palestiinaan. Hotel David oli brittien komentokeskus ja Dar Jassin oli arabiterroristien tukikohta, josta ammuttiin juutalaisten asustuksia kohti murhaten juutaalaisia siviilejä. Dar Jassinissa pidettiin Irakilaisia palkkasotureita piilossa ja täten Dar Jassin täytti sotilaallisen tukikohdan piirteet.
Ota KTS tarkemmin historian kulusta ja yksityiskohdista selvää, ennenkö päästät skitsofreenista mytomaniaasi julkisuuteen. Taidat olla henkisen psykopaattisen terrorismin tukija.
Juutalaiset eivät tätä väkivallankierrettä aloittaneet, sen aloitti islamin imaamit kiihottaen lukutaidotonta fellahia terrorismiin. Lue KTS historiaa tarkemmin ja totuudenmukaisemmin.
Jos mytomaniaa tahdot pois siivota, niin aloita omasta pesästäsi jos tahdot edes leikkiä kristittyä:
Myytti tyhjästä maasta
Juutalaisten maahanmuuton rohkaisemiseksi Palestiinaa kuvattiin usein tyhjäksi maaksi, joka odottaa asukkaita ja rakentamista. Chaim Wezman, josta tuli myöhemmin Israelin ensimmäinen presidentti, totesi vuonna 1914:
”On olemassa maa, jota sattumalta sanotaan Palestiinaksi, maa ilman ihmisiä, ja toisaalla on juutalaiskansa, ja sillä ei ole maata. Mikä muuta silloin tarvitaankaan kuin kiinnittää jalokivi sormukseen, yhdistää tämä kansa ja tämä maa?”
Käsite ”tyhjä” oli kenties melko väljä sekä siionisteilla että briteillä. Aikaisena esimerkkinä siionismiin kätkeytyvästä rasismista Weizmann tunnusti ystävälleen taivutettuaan britit allekirjoittamaan Balfourin julistuksen: ”Britit sanoivat meille, että [Palestiinassa] on joitakin satoja tuhansia mustia, eikä heillä ole merkitystä”.
Huolimatta siitä, että myöhemmät israelilaiset historiantutkijat ovat romuttaneet tämän myytin, Israelissa käyville vierailijoille ja jopa israelilaisille koululaisille kerrotaan yhä samaa tarua. Arvossapidetty israelilainen professori Israel Shahak kirjoitti vihaisesti vuonna 1973, että arabikylät oli ”tuhottu täydellisesti, taloineen, puutarhamuureinen, jopa hautausmaat ja hautakivet niin että kirjaimellisesti kiveä ei jäänyt kiven päälle, ja ohi kulkeville vierailijoille kerrotaan, että ’tämä kaikki oli autiomaata’”.
Kukaan ei ole väittänyt Turkin ottomaanikauden Palestiina täysin autioksi ja asumattomaksi. Ko. alue oli 1500-1800-lopulla suurimmaksi osaksi asumatonta ja autiota. 1800-luvun alussa alueella asui n. 200000 ihmistä ja 1800-luvun lopulla n. 400000 ihmistä, eikä mitään yhtenäistä kansaa.
Juutalaiset siionistiset uudisasukkat sen kuivettuneen ja malarian vaimaaman maapalan laittoivat kukoistukseen ja viljelyskelpoiseksi, joka samalla toi köyhälle fellahillekin työtä ja leipää. Siionistiset järjestöt ostivat soista maata ja tekivät siitä viljapeltoja. Ongelmana oli 1900-alussa ääri-islamilainen rasistien asenne. Kateus ja oma arabien ylpeys sen väkivallan aloitti maapalalla nimeltä Palestiina.
Koeta vaan KTS tutkia historiaa totuudenmukaisemmin, äläkä syyllisty yksityskohtien valikoimiseen riviä pois jättäen. Ota tarkallen selvää mitä natsisaksa teki juutalaisille ja miten Lähi-idän arabimaat olivat natsisaksan liittolaisia, myöskin Palestiinan arabit. JERUSALEMIN SUURMUFTI EL-HUSSEINI, Hitlerin liittolainen, joka suunnitteli Palestiinaan keskitysleirejä juutalaisia varten. Tiedätkö moneenko arabimaahan natseja pakeni lietsomaan juutalaisvihaa?
Jos väität olevasi kristitty ja "uskovainen" miksi syyllistyt KAHDEKSANNEN KÄSKYN rikkomiseen Israelia kohtaan?! Tässä konfliktissa Israel on se joka puolustautuu ääri-islamilaista uskontoterrorismia vastaan ja PLO:n johto hyökkääjä käyttäen "omia siviilejään" törkeästi ihmisoikeuskia loukaten hyväksi.
Tämän KTS:n valistamisen teen täydestä lähimmäisenrakkaudesta, kuten isä ja äiti kasvattaessaan lastaan. Lastakin on joskus toruttava, jos on menossa heikoille jäille. Heikoilla jäillä leikkiminen ei ole leikin asia. Etsi sinäkin KTS TOTUUTTA tässä Lähi-idän kiinnostavissa tapahtumissa.
Jos väität olevasi kristitty, mikset ensin puhdista omaa pesääsi?
Juutalaisen terroristin Avraham Sternin natsiyhteydet ovat sinulta edelleen käsittelemättä:
http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/biography/stern.html
Matteus:
7:3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?
7:4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi?
7:5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.
KTS jauhaa yhtä Sternin "natsiyhteyttä". Juutalaisten yhteydet natseihin olivat keskitysleirit, joissa juutalaisia tuhottiin. Juutalaiset eivät ole perustaneet keskitysleirejä, eivätkä ole karjavunuissa kuljettaneet ihmisiä kaasukammioihin. Tuo käsityksesi Sternin "natsiyhteytesi" perustuu nettisivujen antamaan tietoon. Menahechem Beginin elämänkertaa käsittelevässä kirjassa "mies ja legenda" käsitellään ko. henkilöä ja radikaali toimintaasa, jonka monet juutalaijärjestöt tuomitsevat vahingollisena juutalaisten asialle, mutta natsina ei häntä mainita. KTS yleistäminen yhden henkilön teoista koko kansan teoksi on sitä mytomaniaa. Arabinatsismi oli järjestelmällistä vainoa juutalasia kohtaan. Ota itse KTS selvää arabinatsismin menneisyydestä, ja mitä se on 2000-luvulla Hamasin ja Jihadin kaltaisten ääri-islamilaisten uskontoterroistien taholta.
Nuo Matteuksen evankeliumin lainukset ovat 100% osuvia KTS:n kaltaisten tekokristittyjen mytomanialle. Taidat olla KTS PLO:n valhesäälin uhri. Pelastusta sinullekin vain KTS mytomaniastasi.
Oliko Sternin toiminta sinunkin mielestäsi "vahingollinen juutalaisten asialle"?
Tätät samaa toimintaahan sinä ja sinun kaltaisesi täällä juuri edistätte ja yllytätte siihen saaden sen tuomion, mikä tulla piti.