Professori Kalle Michelsenin kokonainen Karjala -seminaarissa, alustus ja kysymyksiä:
Etelä-Karjala-instituutti on perustettu 2002, se on Lappeenrannan yliopiston osa. Sen tehtävänä on tarkastella Etelä-Karjalan ilmiöitä. Koko raja-alue on tutkimuskohteena. Ei ole erityistä tieteenalaa, olemme monitieteellinen instituutio. Kaikki edustavat eri tieteenaloja. Tavoitteemme on selvittää aluetta ja siellä olevia ilmiöitä.
Melkein kaikki asiat Etelä-Karjalassa juontavat rajaan. Yhä enemmän on menty kiinni siihen rajaan ja yritetty ymmärtää, mitä se raja todella merkitsee.
Tämä on todella iso ja merkittävä kysymys, kun lähdetään puhumaan jonkun alueen palauttamisesta. Niin me puhumme sellaisesta alueesta, joka on erittäin hankala alue, se on erittäin traumaattinen alue. Siellä on tapahtunut kamalia asioita, on edelleen epäselvä, mitä siellä tapahtuu. Tulevaisuudesta ei tiedetä juuri mitään. Menneisyydestä tiedetään aika paljon, mutta on suuria aukkoja.
Kun lähdetään puhumaan tällaisen alueen palauttamisesta, on äärettömän mielenkiintoinen asia, mitä siellä oikeastaan palautetaan. Palautetaanko muistikuva, alue, omistusoikeus vai mitä, kysymyksiä on vino pino ja jokaisella on oma legaali mielipide, mitä oikeastaan palautetaan.
Tutkijoiden lähtökohta on se, että me emme ole palauttamassa Karjalaa, mutta emme ole myöskään estämässä sen palauttamista. Me olemme oikeastaan ainoa valtakunnallinen instituutti, joka täyspäiväisesti tutkii sitä raja-aluetta.
Sen takia me olemme hyvin aktiivisesti niiden kaikkien toimijoiden mukana, jotka keskustelevat siitä asiasta. Nyt ProKarelian. Esim. viime syksynä oltiin järjestämässä Karjalan liiton kanssa seminaaria tuolla Viipurissa, Viipuri monikulttuurisena kaupunkina. Olemme tutkijoina, jotka haluavat kuulla kaikkien näkökannan tähän asiaan. Sitä tarvitsee todellakin tutkia ihan tämän päivän ilmiönä, koska se on niin valtavan ilmiö.
Kun selvitin, mistä puhutaan eniten mediassa, niin Karjalasta puhutaan kaikkein eniten. Se on hämmästyttävää. Ei esim. jostain Keski-Suomesta. Karjalasta puhutaan koko aika. Eräs ilmiö, joka on koko aika esillä.
Nyt aion esittää muutamia näkökulmia, mihin olen tullut tässä kysymyksessä. Yksi peruskysymys Karjalan palauttamisessa on tietysti tämä historian vääryys ja siitä lähtee asiat kumpuamaan. Kysymys on, voiko historian vääryydet korjata?
Itse olen koulutukseltani historian tutkija ja on kiinnostava kysymys olla itse paikalla, missä vaaditaan historiallisen vääryyden korjaamista. Kun sitä ennen pitäisi ymmärtää, mitä se historia on, ennen kuin voidaan lähteä sitä korjaamaan. Historiahan ei oikeastaan ole mikään muu kuin konstruktio, jossa tapahtumat yhdistyvät inhimillisiin kollektiivisiin tulkintoihin.
Karjalan kysymyksessä tulkinnoista, rajakysymyksistä, menetyksistä, palauttamisesta ... on yhtä monta mieltä kuin on tulkitsijoita. Yhtenäistä tulkintaa ei ole olemassa. Historiaa lukee jokainen vähän omien silmälasiensa kautta.
Toisaalta kun lähdetään historian kautta, niin historialliset asiat sijoittuvat aina johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan. Tällaisen tilanteen palauttaminen johtaa uuteen historialliseen kontekstiin. Me emme missään tapauksessa pysty palauttamaan vuoden 1939 tai 1940 tai 1945 tilannetta. Kun palautamme jotain historiallista asiaa tähän hetkeen, tämä koko konteksti on erilainen. Se on tärkeää ymmärtää palautuskeskustelussa.
Kun puhutaan palauttamisesta, me puhutaan siitä poliittisena kysymyksenä. Suuri osa palautuskeskustelua on, että miksi poliittiset päättäjät Suomessa eivät pyydä Venäjän poliittisilta päättäjiltä lupaa, että palautettaisiin. Kun alueen elämää katsotaan, se ei ole pelkkää politiikkaa. Siellä on erilaisia sosiaalisia ja kulturellisia virtauksia.
On sellaisia kokemuksia, että jonkun historiallisen vääryyden poliittinen korjaaminen saattaa vielä onnistua, mutta korjaako se sosiaaliset ongelmat ... konteksti muuttuu koko ajan, aika juoksee koko aika alta pois.
Toisaalta historia osoittaa sen, että valtiollinen historia, mitä myös Karjalan kysymyksessä, että ne kokemukset ovat hyvin ylimaallisia. Puhutaan valtion tasolla ja valtakunnan päätöksenteossa, ne paikallisesti voivat olla lähes triviaalia. Tämä on hyvin selkeä asia Karjalan palauttamisessa, että sitä puhutaan kovinkin erilaisilla tasoilla, kaukana niiltä alueilta, yhteiskunnan aika valikoidulla ylätasolla. Ne tuhannet rekkakuskit, jotka joka päivä ylittävät rajan, puhuvat vähän Karjalan palauttamisesta. Heidän kokemus tästä asiasta on kovin erilainen kuin se, mitä puhutaan jossain muualla. Valtiollisen historian ja paikallisen historian erot päivänkysymyksessä ovat aika lailla erilaiset.
Meillä on niin kovin monta erilaista tulkintaa Karjalan kysymyksestä. Meillä on suomalainen tulkinta, sodasta ... toisaalta olemme nähneet aika paljon, miten venäläiset aivan ylintä valtionjohtoa myöten tulkitsevat eri lailla. Aika paljon energiaa kuluu erilaisten tulkintojen korjaamiseen. Melkeinpä voi sanoa, että korjaapa miten päin vain, niin se tuskin paljon siitä muuttuu.
Toisaalta meillä on evakkojen kotinsa ja omaisuutensa menettäneiden tarinat. Minulla on omakohtaiset kokemukset. Isäni oli syntynyt Viipurissa ja hyvin paljon sukua Viipurissa. Aika paljon olen Lappeenrannan kokemuksen jälkeen keskustellut sukulaisten kanssa. Heillä on ihan omat kokemukset tässä asiassa. Siellä on paljon julmuutta ja väkivaltaa, vääryyttä, mutta myös nostalgiaa, mitä me tässä olemme kuulleet.
Kun puhumme Karjalan palauttamisesta, minulla on ehkä pessimistinen näkemys siihen, että historiallista vääryyttä voitaisiin koskaan korjata. Se voidaan jollakin mielen tasolla korjata, mutta että voitaisiin ihmiskunnan historiasta pyyhkiä joku vääryys pois, ja sanoa että nyt se on korjattu, se on aika iso urakka. Voitaisiin kysyä saman tien, että mitäs sitten. Mikä on se seuraava askel, kun se vääryys on korjattu. Koska sitten voi alkaa syntyä toisenlainen vääryys.
Kun Karjalan palautuksesta on paljon keskusteltu, aika vähän on pohdittu sitä, miksi sitä ei ole palautettu. Onhan meillä esimerkkejä, Porkkala palautettiin, Euroopassa on tehty monenlaisia ratkaisuja, joissa erilaisia raja-alueita on siirretty? Miksi ei Karjalaa ole palautettu? Varmaan on ollut lukemattomia mahdollisuuksia. Täytyyhän siihen joku syy olla. Nyt kun puhutaan siitä syystä, ei Halonen halua? Pitäisi vähän enemmän työstää sitä kysymystä.
Minulla on neljä oletusta, keskustelun aloitteita. Näyttää siltä, että Karjala on itsessään ollut turvallisuusintressi, joka siinä maailmantilanteessa oli ihan akuutti ja sitä turvallisuusintressiä lähdettiin toteuttamaan, ja kun se sitten saatiin, niin se turvallisuusintressi muuttui taloudelliseksi rasitteeksi.
Venäjällä käy samoin kuin Suomessa, menee eteenpäin, maailma muuttuu. Näyttäisi että Karjalan osalta turvallisuusintressi katosi. Sitten todettiin, että tämä oli hegemoninen päätös, se on kovalla tuskalla ja verellä hankittu, jota on mahdoton päästää eroon. Kulttuurin keinot poistaa se hegemonia?. Tästähän Karjalan palautuksessa paljon on keskusteltu. ... typeriä sotia maailmalla, mutta kun ei anneta hegemoniaa pois.
Kolmas mahdollinen ajatus, että Neuvostoliitolla oli oikea tulevaisuuden visio Karjalasta. Mutta se ei toteutunut, koska sille ei löytynyt sosiaalista toteutustapaa. Ketkä sinne tulivat asumaan, mitä siellä tapahtui? Se oli erittäin vaikea kysymys, jos oli ajateltu että se kytketään Leningradin, nykyisen Pietarin teollisen järjestelmään. Jos tuli ihmisiä, jotka eivät olleet valmiitta siihen kontribuutioon ... monikerroksisia ongelmia. Pitäisi tutkia neuvostoliittolaisten visiota siitä, mitä siitä oikeastaan haluttiin.
Neljäs oletus oli siitä, mitä siellä oikeastaan tapahtui, että se jäi yleismaaksi eli ne ihmiset jotka sinne tuli, heillähän ei ollut mitään historiallista sidettä siihen maahan. Kun katsotaan alueen näkökulmasta, oli kaksi kummallista porukka. Venäläiset, jotka eivät oikeastaan tietäneet mitään, mitä ennen 1939 oli, he kyllä tietävät, mitä tapahtui 1945 jälkeen. Suomalaiset eivät taas tiedä, mitä tapahtui 1945 jälkeen.
Kun on tämmöinen konteksti, on vaikea tietää, mistä keskustella. Se sotkeutuu hyvin monimutkaiseen alueelliseen ongelmaan. Yritin löytää, mutta missään ei tämmöistä Suomessa ole. Jatkuvuus. Kun suomalaiset lähtivät pois, sinne ei jäänyt kuin se infrastruktuuri. Nyt sinne tuli toiset ihmiset, heillä ei ole sitä omaa infrastruktuuria, oli tyhjän maan tragedia. Sitä on vaikea palauttaa, kun ei tiedetä, mitä sieltä ollaan palauttamassa.
Karjala on erittäin traumaattinen alue. Karjala jäi jälleenrakentamatta. Karjalassa oli muuhun Suomeen verrattuna hyvin nopea infrastruktuurin muutos. Se näkyy erittäin hyvin Etelä-Karjalassa. Sehän on yksi maailman suurimpia globaaleita metsäteollisuuden keskuksia. Siitä ei tarvitse mennä kuin muutama kilometri yli, kun kohdataan syvä elintasokuilu.
Karjalaiset rakensivat elämää muualla Suomessa, mutta ei Karjalassa. Tavallaan siellä on edelleen se jälleenrakennustyö tekemättä. Minusta se on yksi hyvin traumaattinen kysymys. Toisaalta Karjalan menetyksen aiheuttama henkinen trauma on yhä edelleen kesken. Paras esimerkki siitä on, että tämäkin seminaari on järjestetty. Sitä traumaa käydään käsiksi. Se on menetyksen trauma. Paljon täytyy työstää kun menetys on niin raskas. On yritetty historian aikana käsitellä, mutta sitä ei ole onnistuttu käsittelemään loppuun, vaikka siellä on edelleen monia traumaattisia kysymyksiä.
Kolmas kysymys on se, että Pohjois- ja Etelä-Karjala itsessään ovat tässä kehityksessä osa Suomen valtakunnan kehittymishanketta. Ne ovat logistisesti väärässä paikassa. Ne joutuvat kilpailemaan muun Suomen kanssa. 1800-luvulta lähtien niillä oli oma luonnollinen määränsä kohti Pietaria, Viipuria, Itämeren pohjukkaa. nyt ne ovat olleet 60 vuotta alueellisesti puolikkaita, sitten ne ovat joutuneet kamppailemassa väärän porukan kanssa, ne ovat pussin perällä. Tämä näkyy monina piirteinä.
Ja viimeisenä, Karjalan henkinen perintö on runsas. Se elää hyvin voimakkaana nostalgiana. Siinä ei tietenkään ole yhtään mitään väärää. Ongelma on vain se, ettei sille löydy mitään todellisuusvastinetta. Siellä on vähän nostalgiaa. Kun katsoo nuoria, työttömiä, ... siellä on ylettömän vähän nostalgiaa.
Esim. itärajan lehdet kirjoittavat hyvin tarkasti siitä, mitä tapahtuu EU:ssa, mutta hyvin harva tietää, kuka on Viipurin kaupunginjohtaja. Se on 50 km päässä Lappeenrannasta. Nostalgia me tiedetään 1939 saakka, melkein jokainen kahvikupin paikka. Mutta kuka tietää, mitä siellä on viimeisen 60 vuoden aikana. Tällainen tietohan on absoluuttisesti välttämätöntä, että voidaan tällaista traumaattista asiaa käsitellä, edes keskustella ihmisten kanssa, emme tiedä keitä he ovat. Tämä pitää sen trauman ongelmallisena. Se nostalgia jonka me tiedämme kaikki, sen arvo nousee tavattoman korkealle.
Mitä on sitten kysymättömiä kysymyksiä, niitä on varmasti kovin paljon. Ehkä tärkein kysymys on se, miten jälleenrakennetaan tällainen traumaattinen alue. Itse olen ehdottanut semmoista, että se alue tulisi julistaa erillisalueeksi. Sitä ei voida käsitellä samalla tavalla kuin Pohjanmaata, Keski-Suomea. Täytyy näissä kehityssysteemeissä erillisenä ottaa huomioon sen alueen hyvin vaikeat traumaattisen kysymykset. Jos sinne sovitetaan aivan samoja kehityssysteemejä kuin on tehty muualla, niin se ei näytä toimivan. Tämä maa on täynnä viisaita ihmisiä, jotka varmasti pystyisivät rakentamaan tällaiset ongelmat.
Toinen isompi asia on se, että miten luodaan 60 vuoden aika umpeen (?). Mikä on se historia, mikä on se yhteinen 60 vuoden historia, joka nyt puuttuu. Nähdään kuinka vaikea se on. Nyt tästä puuttuu 60 vuoden pätkä. Siinä olisi haastetta kirjoittaa se historia, yhdessä tietysti. Eivät venäläiset ole lähdössä minnekään pois. Heidän kokemus, meidän kokemus, siitä pitäisi lähteä 60 vuoden historia.
Tästä päästään sosiaaliseen pääomaan. Se on hankala termi, se käsittää kaiken muun kuin sen, mikä yleensä luetaan pääomaksi. Karjalan sosiaalinen pääoma on romahtanut kokonaan. Sieltä katosi kaikenlainen luottamus, eikä se ole palannut tähänkään päivään mennessä. Sieltä katosi viihtyvyys, katosi dynaaminen yhteistyö, kulttuurijuuret, yhteisöllisyys, katosi kaikki.
Semmoinen paikka, josta on hävinnyt sosiaalinen pääoma, on kamala paikka. Siellä on rikollisia, linnoittaudutaan muurien taakse, siellä ei kukaan viihdy. Etelä-Karjala on muuttotappioalue, ihmiset lähtee sieltä pois. Kun siellä oli korkea sosiaalinen pääoma, Imatran kaupungin asemakaava on tehty 100 000 ihmiselle. Siellä on 30 000 ihmistä.
Kysymys täytyy ratkaista, että ihmiset saadaan viihtymään, täytyy rakentaa sosiaalinen pääoma ja kuinka se sitten rakennetaan, se on täynnä ennakkoluuloja. Kaikki ne kyselyt mitä on tehty, on hyvin voimakkaat ennakkoluulot venäläisiä kohtaan, venäläisillä suomalaisia. Siellä on voimakasta rasismia, mikä ei lisää viihtyvyyttä. On voimakkaita poliittisia, ideologisia ristiriitoja. Erilaisia väestöryhmiä.
Kun seminaarin aihe on kokonainen Karjala, yksi kysymys, mikä olisi Pohjois- ja Etelä-Karjalan rooli, jos Karjala yhdistyisi. Siellä on voimakkaita hegemonioita niiden välillä. Karjalan sisällä ei kysymys ole kovin selvä, jos raja tulee läpinäkyväksi tai poistuu kokonaan.
Ehkä kaikkein tärkein kysymys tässä on se, minkälainen olisi tällaisen kokonainen Karjala. Siellä on 5 miljoonan ihmisen kaupunki 200 km päässä Lappeenrannasta. Jokainen on nähnyt, miten Helsinki tunkee kohti Lahtea. Olen aivan 100-prosenttisesti varma, että jos Karjala palautuu, metropolin vaikutus lisääntyy lisääntymistään. Joka merkitsee sitä, että kehä (?) metropolin ympärillä laajenee ja joka tapauksessa Pietari on vaikuttava alueelle.
Siinä voi olla kaksi vaihtoehtoa. Se voi olla yhtä loistava kuin se oli, Karjala oli kaikkein dynaamisinta aluetta tai sitten se jää tähän. Kaikki muut tuntuvat keinotekoiselta. Hyvin hankala kysymys, jotain pitäisi tehdä. Kaikki odottavat, ei tapahdu mitään.
Palaan takaisin ensimmäiseen kysymykseen, mitkä kaikki ilmiöt on käsin kosketeltavia. Puuttuu historia. Meidän tulee sisäistää se historia, elää se historia. Elää sillä alueella. Kaikki luottamusta herättävät asiat. On saatava sen sosiaalinen pääoma nousuun. Hyvin isoja kysymyksiä. Tulee seuraava sukupolvi, on muistivaran käsitys, eri lähtökohta maaalueen kehittämisestä. Korostan Karjalan kokonaisuutta. Se on kokonainen alue, sen täytyisi pystyä kilpailemaan
Kysymys: Eeva Kilpi
Minusta tämä professori Kalle Michelsenin puhe oli suoranaista suomalaista itseruoskintaan. Kaikki syy oli meissä itsessä, mutta mitään ei vaadittu Venäjältä. Ja mie ihmettelen sitä, kun professori Michelsen sanoi, että me emme tunne 60 takaista historiaa, me emme tunne sodan jälkeisiä aikoja. Minä tunnen ja suurin osa täällä olevista ihmisistä tuntee. Kysyisin professori Michelseniltä, eikö hän ole lukenut suomalaista kaunokirjallisuutta, joka kertoo näistä kaikista? Ja eikö hän ole lukenut suomalaista historian kirjoitusta, jota paikat tulvii. Sodasta ja sodan edellisistä ajoista ja syistä. Missä professori on viettänyt aikansa? Nostalgiaa, ... se on historiaa, se on elämän totuutta. Se on myös suomalaista kaunokirjallisuutta, olen itsekin sitä tuottanut.
Kalle Michelsen:
Ihmiset tietävät suunnilleen kahvikupin tarkkuudella, mitä tapahtui ennen 1939. Sitten sanoin, että suomalaiset tietävät vähän, mitä tapahtui sen jälkeen. Ja kun olen keskustellut venäläisten kanssa, he eivät paljonkaan tiedä, mitä siellä tapahtui, ennen kuin he sinne olivat tulleet. Tämä on se ongelma. Toivottavasti tämä viesti nyt menee sinne perille. Se on ongelmapaikka, mitä tapahtui 1940 jälkeen, ei se, mitä tapahtui sitä ennen. Katkeruutta on luonnollisesti tällaisessa tapauksessa, missä tapahtui vääryys. Enää ei tällaisiin pakkosiirtoihin voida ryhtyä.
Kysymys: Anneli Ilonen
Tämän Kalle Michelsenin mainitsema, että evakoille ei olisi mitään konkreettista yhteyttä Karjalaan. Mikä voi sen konkreettisempi olla kuin se maankamara. Kotiseudullani Polviselällä ei ole mitään, muutamaa kiveäkään jotka vielä 90-luvun alussa vielä olivat näkyvissä. Maankamara on niin tärkeä, että se pitää saada takaisin. Kansanedustaja Hautalan puheenvuoron alku oli mielestäni oikein hyvä, mutta loppu masentava. Eli se Pohjoinen ulottuvuus, se juuri murentaa sitä Karjalan takaisinsaannin mahdollisuutta ja aiheuttaa ikävyyttä.
Kalle Michelsen:
Kysyjä vastasi kysymykseen itse, tarvitaan neljä seinää ja katto. Se ei vähennä sen nostalgisen muiston arvoa. Tämä on sitä prosessia, ei sitä millään lailla voi rajoittaa. En millään voi sanoa, että minulla on kiinteä kontakti isän asuntoon Viipurin Kalevankadulla. Olen siellä käynyt katsomassa. En minä siellä asu. Pitää olla realismi, realismin toteutuminen. Realismin kautta eläminen.
Kysymys: Jaakko Halko
Michelsenille, miksei hän ottanut uskontoja esille, uskonnot ovat hyvin paljon vaikuttaneet rajan käyntiin. Uskonto on otettu, sillä on teroitettu ne miekat, niillä sitä sotaa on käyty. Synteesi ei koskaan synny, se on luotava.
Kalle Michelsen:
Se jäi 20 minuutin ulkopuolelle, kuten kielikysymyksenkin käsittely.
Etelä-Karjala-instituutti on perustettu 2002, se on Lappeenrannan yliopiston osa. Sen tehtävänä on tarkastella Etelä-Karjalan ilmiöitä. Koko raja-alue on tutkimuskohteena. Ei ole erityistä tieteenalaa, olemme monitieteellinen instituutio. Kaikki edustavat eri tieteenaloja. Tavoitteemme on selvittää aluetta ja siellä olevia ilmiöitä.
Melkein kaikki asiat Etelä-Karjalassa juontavat rajaan. Yhä enemmän on menty kiinni siihen rajaan ja yritetty ymmärtää, mitä se raja todella merkitsee.
Tämä on todella iso ja merkittävä kysymys, kun lähdetään puhumaan jonkun alueen palauttamisesta. Niin me puhumme sellaisesta alueesta, joka on erittäin hankala alue, se on erittäin traumaattinen alue. Siellä on tapahtunut kamalia asioita, on edelleen epäselvä, mitä siellä tapahtuu. Tulevaisuudesta ei tiedetä juuri mitään. Menneisyydestä tiedetään aika paljon, mutta on suuria aukkoja.
Kun lähdetään puhumaan tällaisen alueen palauttamisesta, on äärettömän mielenkiintoinen asia, mitä siellä oikeastaan palautetaan. Palautetaanko muistikuva, alue, omistusoikeus vai mitä, kysymyksiä on vino pino ja jokaisella on oma legaali mielipide, mitä oikeastaan palautetaan.
Tutkijoiden lähtökohta on se, että me emme ole palauttamassa Karjalaa, mutta emme ole myöskään estämässä sen palauttamista. Me olemme oikeastaan ainoa valtakunnallinen instituutti, joka täyspäiväisesti tutkii sitä raja-aluetta.
Sen takia me olemme hyvin aktiivisesti niiden kaikkien toimijoiden mukana, jotka keskustelevat siitä asiasta. Nyt ProKarelian. Esim. viime syksynä oltiin järjestämässä Karjalan liiton kanssa seminaaria tuolla Viipurissa, Viipuri monikulttuurisena kaupunkina. Olemme tutkijoina, jotka haluavat kuulla kaikkien näkökannan tähän asiaan. Sitä tarvitsee todellakin tutkia ihan tämän päivän ilmiönä, koska se on niin valtavan ilmiö.
Kun selvitin, mistä puhutaan eniten mediassa, niin Karjalasta puhutaan kaikkein eniten. Se on hämmästyttävää. Ei esim. jostain Keski-Suomesta. Karjalasta puhutaan koko aika. Eräs ilmiö, joka on koko aika esillä.
Nyt aion esittää muutamia näkökulmia, mihin olen tullut tässä kysymyksessä. Yksi peruskysymys Karjalan palauttamisessa on tietysti tämä historian vääryys ja siitä lähtee asiat kumpuamaan. Kysymys on, voiko historian vääryydet korjata?
Itse olen koulutukseltani historian tutkija ja on kiinnostava kysymys olla itse paikalla, missä vaaditaan historiallisen vääryyden korjaamista. Kun sitä ennen pitäisi ymmärtää, mitä se historia on, ennen kuin voidaan lähteä sitä korjaamaan. Historiahan ei oikeastaan ole mikään muu kuin konstruktio, jossa tapahtumat yhdistyvät inhimillisiin kollektiivisiin tulkintoihin.
Karjalan kysymyksessä tulkinnoista, rajakysymyksistä, menetyksistä, palauttamisesta ... on yhtä monta mieltä kuin on tulkitsijoita. Yhtenäistä tulkintaa ei ole olemassa. Historiaa lukee jokainen vähän omien silmälasiensa kautta.
Toisaalta kun lähdetään historian kautta, niin historialliset asiat sijoittuvat aina johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan. Tällaisen tilanteen palauttaminen johtaa uuteen historialliseen kontekstiin. Me emme missään tapauksessa pysty palauttamaan vuoden 1939 tai 1940 tai 1945 tilannetta. Kun palautamme jotain historiallista asiaa tähän hetkeen, tämä koko konteksti on erilainen. Se on tärkeää ymmärtää palautuskeskustelussa.
Kun puhutaan palauttamisesta, me puhutaan siitä poliittisena kysymyksenä. Suuri osa palautuskeskustelua on, että miksi poliittiset päättäjät Suomessa eivät pyydä Venäjän poliittisilta päättäjiltä lupaa, että palautettaisiin. Kun alueen elämää katsotaan, se ei ole pelkkää politiikkaa. Siellä on erilaisia sosiaalisia ja kulturellisia virtauksia.
On sellaisia kokemuksia, että jonkun historiallisen vääryyden poliittinen korjaaminen saattaa vielä onnistua, mutta korjaako se sosiaaliset ongelmat ... konteksti muuttuu koko ajan, aika juoksee koko aika alta pois.
Toisaalta historia osoittaa sen, että valtiollinen historia, mitä myös Karjalan kysymyksessä, että ne kokemukset ovat hyvin ylimaallisia. Puhutaan valtion tasolla ja valtakunnan päätöksenteossa, ne paikallisesti voivat olla lähes triviaalia. Tämä on hyvin selkeä asia Karjalan palauttamisessa, että sitä puhutaan kovinkin erilaisilla tasoilla, kaukana niiltä alueilta, yhteiskunnan aika valikoidulla ylätasolla. Ne tuhannet rekkakuskit, jotka joka päivä ylittävät rajan, puhuvat vähän Karjalan palauttamisesta. Heidän kokemus tästä asiasta on kovin erilainen kuin se, mitä puhutaan jossain muualla. Valtiollisen historian ja paikallisen historian erot päivänkysymyksessä ovat aika lailla erilaiset.
Meillä on niin kovin monta erilaista tulkintaa Karjalan kysymyksestä. Meillä on suomalainen tulkinta, sodasta ... toisaalta olemme nähneet aika paljon, miten venäläiset aivan ylintä valtionjohtoa myöten tulkitsevat eri lailla. Aika paljon energiaa kuluu erilaisten tulkintojen korjaamiseen. Melkeinpä voi sanoa, että korjaapa miten päin vain, niin se tuskin paljon siitä muuttuu.
Toisaalta meillä on evakkojen kotinsa ja omaisuutensa menettäneiden tarinat. Minulla on omakohtaiset kokemukset. Isäni oli syntynyt Viipurissa ja hyvin paljon sukua Viipurissa. Aika paljon olen Lappeenrannan kokemuksen jälkeen keskustellut sukulaisten kanssa. Heillä on ihan omat kokemukset tässä asiassa. Siellä on paljon julmuutta ja väkivaltaa, vääryyttä, mutta myös nostalgiaa, mitä me tässä olemme kuulleet.
Kun puhumme Karjalan palauttamisesta, minulla on ehkä pessimistinen näkemys siihen, että historiallista vääryyttä voitaisiin koskaan korjata. Se voidaan jollakin mielen tasolla korjata, mutta että voitaisiin ihmiskunnan historiasta pyyhkiä joku vääryys pois, ja sanoa että nyt se on korjattu, se on aika iso urakka. Voitaisiin kysyä saman tien, että mitäs sitten. Mikä on se seuraava askel, kun se vääryys on korjattu. Koska sitten voi alkaa syntyä toisenlainen vääryys.
Kun Karjalan palautuksesta on paljon keskusteltu, aika vähän on pohdittu sitä, miksi sitä ei ole palautettu. Onhan meillä esimerkkejä, Porkkala palautettiin, Euroopassa on tehty monenlaisia ratkaisuja, joissa erilaisia raja-alueita on siirretty? Miksi ei Karjalaa ole palautettu? Varmaan on ollut lukemattomia mahdollisuuksia. Täytyyhän siihen joku syy olla. Nyt kun puhutaan siitä syystä, ei Halonen halua? Pitäisi vähän enemmän työstää sitä kysymystä.
Minulla on neljä oletusta, keskustelun aloitteita. Näyttää siltä, että Karjala on itsessään ollut turvallisuusintressi, joka siinä maailmantilanteessa oli ihan akuutti ja sitä turvallisuusintressiä lähdettiin toteuttamaan, ja kun se sitten saatiin, niin se turvallisuusintressi muuttui taloudelliseksi rasitteeksi.
Venäjällä käy samoin kuin Suomessa, menee eteenpäin, maailma muuttuu. Näyttäisi että Karjalan osalta turvallisuusintressi katosi. Sitten todettiin, että tämä oli hegemoninen päätös, se on kovalla tuskalla ja verellä hankittu, jota on mahdoton päästää eroon. Kulttuurin keinot poistaa se hegemonia?. Tästähän Karjalan palautuksessa paljon on keskusteltu. ... typeriä sotia maailmalla, mutta kun ei anneta hegemoniaa pois.
Kolmas mahdollinen ajatus, että Neuvostoliitolla oli oikea tulevaisuuden visio Karjalasta. Mutta se ei toteutunut, koska sille ei löytynyt sosiaalista toteutustapaa. Ketkä sinne tulivat asumaan, mitä siellä tapahtui? Se oli erittäin vaikea kysymys, jos oli ajateltu että se kytketään Leningradin, nykyisen Pietarin teollisen järjestelmään. Jos tuli ihmisiä, jotka eivät olleet valmiitta siihen kontribuutioon ... monikerroksisia ongelmia. Pitäisi tutkia neuvostoliittolaisten visiota siitä, mitä siitä oikeastaan haluttiin.
Neljäs oletus oli siitä, mitä siellä oikeastaan tapahtui, että se jäi yleismaaksi eli ne ihmiset jotka sinne tuli, heillähän ei ollut mitään historiallista sidettä siihen maahan. Kun katsotaan alueen näkökulmasta, oli kaksi kummallista porukka. Venäläiset, jotka eivät oikeastaan tietäneet mitään, mitä ennen 1939 oli, he kyllä tietävät, mitä tapahtui 1945 jälkeen. Suomalaiset eivät taas tiedä, mitä tapahtui 1945 jälkeen.
Kun on tämmöinen konteksti, on vaikea tietää, mistä keskustella. Se sotkeutuu hyvin monimutkaiseen alueelliseen ongelmaan. Yritin löytää, mutta missään ei tämmöistä Suomessa ole. Jatkuvuus. Kun suomalaiset lähtivät pois, sinne ei jäänyt kuin se infrastruktuuri. Nyt sinne tuli toiset ihmiset, heillä ei ole sitä omaa infrastruktuuria, oli tyhjän maan tragedia. Sitä on vaikea palauttaa, kun ei tiedetä, mitä sieltä ollaan palauttamassa.
Karjala on erittäin traumaattinen alue. Karjala jäi jälleenrakentamatta. Karjalassa oli muuhun Suomeen verrattuna hyvin nopea infrastruktuurin muutos. Se näkyy erittäin hyvin Etelä-Karjalassa. Sehän on yksi maailman suurimpia globaaleita metsäteollisuuden keskuksia. Siitä ei tarvitse mennä kuin muutama kilometri yli, kun kohdataan syvä elintasokuilu.
Karjalaiset rakensivat elämää muualla Suomessa, mutta ei Karjalassa. Tavallaan siellä on edelleen se jälleenrakennustyö tekemättä. Minusta se on yksi hyvin traumaattinen kysymys. Toisaalta Karjalan menetyksen aiheuttama henkinen trauma on yhä edelleen kesken. Paras esimerkki siitä on, että tämäkin seminaari on järjestetty. Sitä traumaa käydään käsiksi. Se on menetyksen trauma. Paljon täytyy työstää kun menetys on niin raskas. On yritetty historian aikana käsitellä, mutta sitä ei ole onnistuttu käsittelemään loppuun, vaikka siellä on edelleen monia traumaattisia kysymyksiä.
Kolmas kysymys on se, että Pohjois- ja Etelä-Karjala itsessään ovat tässä kehityksessä osa Suomen valtakunnan kehittymishanketta. Ne ovat logistisesti väärässä paikassa. Ne joutuvat kilpailemaan muun Suomen kanssa. 1800-luvulta lähtien niillä oli oma luonnollinen määränsä kohti Pietaria, Viipuria, Itämeren pohjukkaa. nyt ne ovat olleet 60 vuotta alueellisesti puolikkaita, sitten ne ovat joutuneet kamppailemassa väärän porukan kanssa, ne ovat pussin perällä. Tämä näkyy monina piirteinä.
Ja viimeisenä, Karjalan henkinen perintö on runsas. Se elää hyvin voimakkaana nostalgiana. Siinä ei tietenkään ole yhtään mitään väärää. Ongelma on vain se, ettei sille löydy mitään todellisuusvastinetta. Siellä on vähän nostalgiaa. Kun katsoo nuoria, työttömiä, ... siellä on ylettömän vähän nostalgiaa.
Esim. itärajan lehdet kirjoittavat hyvin tarkasti siitä, mitä tapahtuu EU:ssa, mutta hyvin harva tietää, kuka on Viipurin kaupunginjohtaja. Se on 50 km päässä Lappeenrannasta. Nostalgia me tiedetään 1939 saakka, melkein jokainen kahvikupin paikka. Mutta kuka tietää, mitä siellä on viimeisen 60 vuoden aikana. Tällainen tietohan on absoluuttisesti välttämätöntä, että voidaan tällaista traumaattista asiaa käsitellä, edes keskustella ihmisten kanssa, emme tiedä keitä he ovat. Tämä pitää sen trauman ongelmallisena. Se nostalgia jonka me tiedämme kaikki, sen arvo nousee tavattoman korkealle.
Mitä on sitten kysymättömiä kysymyksiä, niitä on varmasti kovin paljon. Ehkä tärkein kysymys on se, miten jälleenrakennetaan tällainen traumaattinen alue. Itse olen ehdottanut semmoista, että se alue tulisi julistaa erillisalueeksi. Sitä ei voida käsitellä samalla tavalla kuin Pohjanmaata, Keski-Suomea. Täytyy näissä kehityssysteemeissä erillisenä ottaa huomioon sen alueen hyvin vaikeat traumaattisen kysymykset. Jos sinne sovitetaan aivan samoja kehityssysteemejä kuin on tehty muualla, niin se ei näytä toimivan. Tämä maa on täynnä viisaita ihmisiä, jotka varmasti pystyisivät rakentamaan tällaiset ongelmat.
Toinen isompi asia on se, että miten luodaan 60 vuoden aika umpeen (?). Mikä on se historia, mikä on se yhteinen 60 vuoden historia, joka nyt puuttuu. Nähdään kuinka vaikea se on. Nyt tästä puuttuu 60 vuoden pätkä. Siinä olisi haastetta kirjoittaa se historia, yhdessä tietysti. Eivät venäläiset ole lähdössä minnekään pois. Heidän kokemus, meidän kokemus, siitä pitäisi lähteä 60 vuoden historia.
Tästä päästään sosiaaliseen pääomaan. Se on hankala termi, se käsittää kaiken muun kuin sen, mikä yleensä luetaan pääomaksi. Karjalan sosiaalinen pääoma on romahtanut kokonaan. Sieltä katosi kaikenlainen luottamus, eikä se ole palannut tähänkään päivään mennessä. Sieltä katosi viihtyvyys, katosi dynaaminen yhteistyö, kulttuurijuuret, yhteisöllisyys, katosi kaikki.
Semmoinen paikka, josta on hävinnyt sosiaalinen pääoma, on kamala paikka. Siellä on rikollisia, linnoittaudutaan muurien taakse, siellä ei kukaan viihdy. Etelä-Karjala on muuttotappioalue, ihmiset lähtee sieltä pois. Kun siellä oli korkea sosiaalinen pääoma, Imatran kaupungin asemakaava on tehty 100 000 ihmiselle. Siellä on 30 000 ihmistä.
Kysymys täytyy ratkaista, että ihmiset saadaan viihtymään, täytyy rakentaa sosiaalinen pääoma ja kuinka se sitten rakennetaan, se on täynnä ennakkoluuloja. Kaikki ne kyselyt mitä on tehty, on hyvin voimakkaat ennakkoluulot venäläisiä kohtaan, venäläisillä suomalaisia. Siellä on voimakasta rasismia, mikä ei lisää viihtyvyyttä. On voimakkaita poliittisia, ideologisia ristiriitoja. Erilaisia väestöryhmiä.
Kun seminaarin aihe on kokonainen Karjala, yksi kysymys, mikä olisi Pohjois- ja Etelä-Karjalan rooli, jos Karjala yhdistyisi. Siellä on voimakkaita hegemonioita niiden välillä. Karjalan sisällä ei kysymys ole kovin selvä, jos raja tulee läpinäkyväksi tai poistuu kokonaan.
Ehkä kaikkein tärkein kysymys tässä on se, minkälainen olisi tällaisen kokonainen Karjala. Siellä on 5 miljoonan ihmisen kaupunki 200 km päässä Lappeenrannasta. Jokainen on nähnyt, miten Helsinki tunkee kohti Lahtea. Olen aivan 100-prosenttisesti varma, että jos Karjala palautuu, metropolin vaikutus lisääntyy lisääntymistään. Joka merkitsee sitä, että kehä (?) metropolin ympärillä laajenee ja joka tapauksessa Pietari on vaikuttava alueelle.
Siinä voi olla kaksi vaihtoehtoa. Se voi olla yhtä loistava kuin se oli, Karjala oli kaikkein dynaamisinta aluetta tai sitten se jää tähän. Kaikki muut tuntuvat keinotekoiselta. Hyvin hankala kysymys, jotain pitäisi tehdä. Kaikki odottavat, ei tapahdu mitään.
Palaan takaisin ensimmäiseen kysymykseen, mitkä kaikki ilmiöt on käsin kosketeltavia. Puuttuu historia. Meidän tulee sisäistää se historia, elää se historia. Elää sillä alueella. Kaikki luottamusta herättävät asiat. On saatava sen sosiaalinen pääoma nousuun. Hyvin isoja kysymyksiä. Tulee seuraava sukupolvi, on muistivaran käsitys, eri lähtökohta maaalueen kehittämisestä. Korostan Karjalan kokonaisuutta. Se on kokonainen alue, sen täytyisi pystyä kilpailemaan
Kysymys: Eeva Kilpi
Minusta tämä professori Kalle Michelsenin puhe oli suoranaista suomalaista itseruoskintaan. Kaikki syy oli meissä itsessä, mutta mitään ei vaadittu Venäjältä. Ja mie ihmettelen sitä, kun professori Michelsen sanoi, että me emme tunne 60 takaista historiaa, me emme tunne sodan jälkeisiä aikoja. Minä tunnen ja suurin osa täällä olevista ihmisistä tuntee. Kysyisin professori Michelseniltä, eikö hän ole lukenut suomalaista kaunokirjallisuutta, joka kertoo näistä kaikista? Ja eikö hän ole lukenut suomalaista historian kirjoitusta, jota paikat tulvii. Sodasta ja sodan edellisistä ajoista ja syistä. Missä professori on viettänyt aikansa? Nostalgiaa, ... se on historiaa, se on elämän totuutta. Se on myös suomalaista kaunokirjallisuutta, olen itsekin sitä tuottanut.
Kalle Michelsen:
Ihmiset tietävät suunnilleen kahvikupin tarkkuudella, mitä tapahtui ennen 1939. Sitten sanoin, että suomalaiset tietävät vähän, mitä tapahtui sen jälkeen. Ja kun olen keskustellut venäläisten kanssa, he eivät paljonkaan tiedä, mitä siellä tapahtui, ennen kuin he sinne olivat tulleet. Tämä on se ongelma. Toivottavasti tämä viesti nyt menee sinne perille. Se on ongelmapaikka, mitä tapahtui 1940 jälkeen, ei se, mitä tapahtui sitä ennen. Katkeruutta on luonnollisesti tällaisessa tapauksessa, missä tapahtui vääryys. Enää ei tällaisiin pakkosiirtoihin voida ryhtyä.
Kysymys: Anneli Ilonen
Tämän Kalle Michelsenin mainitsema, että evakoille ei olisi mitään konkreettista yhteyttä Karjalaan. Mikä voi sen konkreettisempi olla kuin se maankamara. Kotiseudullani Polviselällä ei ole mitään, muutamaa kiveäkään jotka vielä 90-luvun alussa vielä olivat näkyvissä. Maankamara on niin tärkeä, että se pitää saada takaisin. Kansanedustaja Hautalan puheenvuoron alku oli mielestäni oikein hyvä, mutta loppu masentava. Eli se Pohjoinen ulottuvuus, se juuri murentaa sitä Karjalan takaisinsaannin mahdollisuutta ja aiheuttaa ikävyyttä.
Kalle Michelsen:
Kysyjä vastasi kysymykseen itse, tarvitaan neljä seinää ja katto. Se ei vähennä sen nostalgisen muiston arvoa. Tämä on sitä prosessia, ei sitä millään lailla voi rajoittaa. En millään voi sanoa, että minulla on kiinteä kontakti isän asuntoon Viipurin Kalevankadulla. Olen siellä käynyt katsomassa. En minä siellä asu. Pitää olla realismi, realismin toteutuminen. Realismin kautta eläminen.
Kysymys: Jaakko Halko
Michelsenille, miksei hän ottanut uskontoja esille, uskonnot ovat hyvin paljon vaikuttaneet rajan käyntiin. Uskonto on otettu, sillä on teroitettu ne miekat, niillä sitä sotaa on käyty. Synteesi ei koskaan synny, se on luotava.
Kalle Michelsen:
Se jäi 20 minuutin ulkopuolelle, kuten kielikysymyksenkin käsittely.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin, miksi Michelsen nostaa hiukset pystyyn esim. matkakirjailija Markus Lehtipuulta ;)
Tuo kannattaa lukea ajatuksella, siitä löytyy viisautta.
"Kysyjä vastasi kysymykseen itse, tarvitaan neljä seinää ja katto. Se ei vähennä sen nostalgisen muiston arvoa. Tämä on sitä prosessia, ei sitä millään lailla voi rajoittaa. En millään voi sanoa, että minulla on kiinteä kontakti isän asuntoon Viipurin Kalevankadulla. Olen siellä käynyt katsomassa. En minä siellä asu. Pitää olla realismi, realismin toteutuminen. Realismin kautta eläminen. "
Täällä myllypuron leipäjonossa puhutuin kieli on venäjä. Tulevat bussilasteittain ja passi/kelakortti löytyy jokaiselta. Joillain on niitä enempikin taskunpohjalla.
Itäsuomessa jo puuhataan pakkovenäjää kouluihin ja mikäs siinä. Onhan se nyt järkevämpää kuin pakkoruotsi - kuoleva kieli kuten suomenkielikin.
Joten kyllä se Karjala tulee sieltä ja liittyy Suomeen. Ei päinvastoin milloinkaan.