Kirkonmenot ja kahiseva verho

On sunnuntai, ja sielu on puhdas kuin vastapesty kuitu,

mutta polvissa tuntuu se syntinen, hienoinen narina.

Hän kietoutuu oranssiin, huutavaan polyesteriin,

kuin neonvärinen varoitusmerkki tyhjällä tiellä.

Kangas kahisee: valhe, valhe, valhe,

jokaisella askeleella kohti alttarin hiljaisuutta.

Se on turva-asu, suojaväri urbaaniin erämaahan,

sillä kuka epäilisi miestä, joka näyttää pelastusliiviltä?

Hän on pystyynkuollut heijastin hengellisessä yössä,

lukee Paavalia niin kovaa, ettei kuulisi omaa vertaan.

Vetoketju on vedetty leukaan asti, lukittu ja sinetöity,

ettei mikään pehmeä pääsisi karkaamaan saumojen välistä.

Hän rukoilee voimaa olla harmaa, vaikka loistaa oranssina kuin aurinko,

pyytää anteeksi väriä, jota ei uskalla kantaa ihollaan.

Hän on hienojakoinen kuin hiekkapöly lahkeissa:

mies yrittää kadota massaan pukeutumalla majakaksi,

samalla kun sisällä huutaa sateenkaari,

jonka oranssi on vain yksi, tuskallisen kirkas vankila.