Mikä on sinun musiikillinen tyyli-ihanteesi?

Sen voi mieltää miltei ratkaisemattomaksi mysteeriksi, sillä tavoin täysin toteen näyttämättömistä tekijöistä ja kysymyksistä musiikkiteosten välillä vallitsevien eri laatutasojen suhteen kuin lopulta puhutaankin, että miten musiikissa useimmat alansa huiput eivät vaali ja edistä korkeiden laadullisten mittapuiden ja kriteereiden mukaista säveltaidetta, jollei se sitten johdu vain rikastumisen ja vaurauden, sekä maineen ja kunnian tavoittelemisen ja myös luonnollisesti uran tekemisen sangen inhimillisestä tarpeesta ja himosta tehdä toisin, mutta myös mm. siitä että joistakin tietyistä säveltäjistä pitämään tottuneen yleisön, joka mieltää jotkut säveltäjät subjektiivisessa käsityksessään niin merkittäviksi, että se pitää kynsin hampain kiinni tottumuksistaan, ettei henno luopua niistä, mutta silti herää kysymys, miksi yleisöä ei pyritä vieroittamaan tästä tottumuksestaan joidenkin sille parempana vaihtoehtona tyrkytettävien täysin vieraiden ja uusien potentiaalisten ja teknisessä suhteessa laadukkaampien suosikkien pariin, jotka sävellysteknisessä mielessä ovat edistyksellisempiä ja edustivat aikanaan uusimpia musiikillisia tyylipyrkimyksiä, kuten uusklassismia tai dodekafoniaakin, tai suosivat arkaisoivaan kirkkosävellajisävytykseen nähden saksalaista kontrapunktista kuria duuri-ja mollitonaalisuudessaankin, mutta on ymmärrettävästi niin hankala ja epätoivoinen yritys, että mikään ammatillisen kunnianhimon nimissä ja yleisön musiikillisissa makutottumuksissa tapahtuvaksi aiottu pyrkimys sen muuttamiseksi sen mieltymyksien osalta professionalistista saksalaista sävellystekniikkaa suosivaksi, varsinkaan mitä suomalaiseen säveltaiteeseen on tullakseen, ei tunnu realistiselta tavoitteelta sen tähden, että joidenkin säveltäjien tunnettuus ja säveltäjänimen vetovoima ovat sitä luokkaa, että musiikillisissa asenteissa tapahtuva muutos objektiivisesti katsoen teknisesti vaativampaa, modernimpaa, korkealaatuisempaa, kunnianhimoisempaa ja vaikuttavampaa säveltaidetta suosivaksi edellyttäisi vähintään jonkinlaista kansalaisopiston musiikinhistorian peruskurssin käymistä, ja tietenkin myös tämän katsantokannan oikeaksi todistamista, jotta yleisö oppisi pääsemään eroon pinttyneistä tavoistaan ja etsiytymään teknisessä suhteessa haastavamman musiikin äärelle, joka sisältää monimutkaista polyfoniaa ja kromatiikkaa, mutta koska kansallisen romantiikan syntyaikana kansakunnan kansallisen heräämisen johdosta nähtiin oman kansallisen kulttuuri-identiteetin luominen niin tärkeäksi asiaksi, että kaikki jollakin tavoin suomalaisuutta ja suomalaista henkeä ja identiteettiä korostaneet musiikilliset ihanteet ja pyrkimykset, jotka ilmensivät kansallista omaleimaisuutta ja loihtivat kansalliseepoksen hengen eläväksi puhtaasti musiikillisin keinoin, koettiin niin tärkeäksi kysymykseksi, että koetettiin luoda saksalaisesta myöhäisromanttisesta orkesteritraditiosta riippumaton kansallisromanttinen sävelkieli, joka muodosti synteesin kansallisen ja yleiseurooppalaisen välillä, mutta myös romanttisen ja klassismin yhdistämiseksi, kuten musiikkitieteilijä Maasalo kirjoittaa ja toteaa vasta Sibeliuksen toteuttaneen jälkimmäisen tavoitteen, mutta jättää huomiotta sen tosiseikan, että säveltäjä oli aikakauden muuttuneita musiikillisia ihanteita ajatellen taaksepäin katsova ja vanhanaikainen pyrkimyksissään ja kun kehitys kulki kohti modernismia, jonka puitteissa saatettiin myös yhdistää klassisistisia tyylipiirteitä modernimpaan sävelsanastoon ei Sibeliuksen pyrkimys synteesiin romanttisen ja klassismin yhdistämiseksi ollut täysin ainutlaatuista ideana eikä sen tavoite sinfoniamuodon edelleen kehittämisen kannalta ollut mullistavin sinfoniamuodon uudelleen organisoimisen tapa, vaan pikemminkin aikansa elänyt ja vanhahtava arkaisoivuudessaan ottaen ajan muuttuneet modernit ihanteet huomioon, jossa atonaalisuus teki tuloaan ja uusklassismi pyrki menneiden tyyliaikakausien tyylipiirteiden restauroimiseen sinfoniamuodon edelleen kehittämisen sijaan, mutta oli laajennettua tonaalisuutta edustavana huomattavasti modernimpaa ja edistyksellisempää sinfoniataidetta kuin Sibelius, joka ei uudistanut säveljärjestelmää vaan ainoastaan haki innoitusta klassistisista muotoiluperiaatteista melodia-aineksensa fluktuaalisuudesta huolimatta, jossa melodiat joko kasaantuvat tai hajoavat valmiin beethoveniaanisten haarniskoitujen teemojen sijasta useampien motiivien toimesta, ja doorisessa 6. sinfoniassaan hän myös innoittui Palestrinan klassisesta polyfoniasta ja melodiikan diatonisuudesta, joskin kuulakkuudestaan johtuen intohimoisiin kieliin koskematta.