Oletko koskaan sairastunut vakavasti?

Siinä olisi opetusta näille hurskaille

elimet alkaa loppua ihmniusiltä kesken kun hoitojonot niinpitkiä, lähtee sailmät, jalat, korvat ja hampaat ja silmärtkin... kun kaikkea wehdi hoitaa kun hoitotaa NOIN 12 VUOTTA /ELIN.

josta jutuimme jonkin isännän kanssa sarkastista armeijaatyyppistä... jäljwelle jää elimistä vAIN PIPPELI JA AIVOT.

Terveysongelmat kuuluvat elämään. Ne vievät mennessään ennemmin tai myöhemmin.

En onneksi... vielä.

Mutta kyllä mulla jotain fiiliksiä heräs, kun polven eturistisiteet napsahti poikki. Meinasin karata magneettikuvauksista, tai tuli sellainen fiilis siinä odotushuoneessa, että pois täältä... no kävin kuitenkin ja mietin mitä se tunne oli...

Se tunne oli sitä, etten halunnut oikeesti olla rikki. Se kuvaus näytti, että olen....

Sitä joutuu ymmärtämään ja lopulta hyväksymään, että on rikki tai sairas.
Ja itselle pahinta oli leikkauksen jälkeen olla muitten avun varassa osittain muutama päivä...ja sitten vielä kaiken jälkeen se kuntoutus. Leikkaus korjaa koipea 15-20%, kuntoutus loput, sen mukaan mitä tekee.. jos tekee puolet vaadittavista, koipi on n. 70%:sti kunnossa.

Kovin työ lopulta oli se pään sisäinen...sìihen monella tökkää, että keikkuu siellä hyväksymisen ja katkeruuden rajamailla...

Olen. Elämäni oli hiuskarvan varassa. Toisaalta se oli nopeasti hoidettavissa. Ei sitä välttämättä tajunnut silloin, kun se tapahtui. Vähätteli asiaa lähinnä. Lääkäri puhui vakavasti siitä, että olisi pitänyt ottaa tosissaan tietyt merkit, eikä toimia niin kuin itse toimin.

Ensin ajattelin vastata, että en. Mutta eihän se pidäkään paikkaansa. Aika on kullannut muistot. Lyhyesti: joskus vähän nuorempana olisi voinut käydä huonomminkin.

Pidän itseäni todella onnekkaana, vaikken "oppinut" mitään. Mulla oli jo aikaisemmin elämän asenteessa tietyttäjä oivalluksia. Mulle sopivia.

Olen iäkäs ja silti terve. Jo pari-kolmekymppisillä on vaikka mitä terveysongelmia, eikä heillä näytä olevan mitään halua edes hoitaa itseään. Pillereiden pitäisi riittää, jotta voisi jatkaa kuluttavaa elämäänsä. Lyhyt otanta viimeaikaisista työharjoittelijoista (suht. nuorista): 5/6 ovat sairaita sillä tavalla, että se haittaa heidän työskentelyään (alalla). Tuo on tämän ajan leima: sopivat tehtävät täytyy päästä valikoimaan. Ja jonkun muun täytyisi sitten tehdä ne jäljelle jäävät. Tuossa käypi pian niin, että se ainut terve sairastuu vakavasti kohtuuttoman työtaakan alla.. Ehkä mun pomoni on prseillyt koululle, ja meille lähetetään kostoksi sieltä kaikki epäkelvot.. 😏

Tuo ei taaskaan kuulunut ihan ydinaiheeseen, mutta eipä haittaa 😁.

xLiner

Parhaillaankin poden useaa eri sairautta, vakavia ne kaikki ja ettei enää surkeammin olisi voinut olla, niin eikö muuan autopiiri saanut luopumaan viimeisestäkin harrastuksesta.

Näillä mennään nyt toistaiseksi.

Vuonna 1957 sairastuin aasialaiseen influenssaan, joka oli aivan uusi virus, joten ihmisillä ei ollut vastustuskykyä. Siihen kuoli suomalaisia tuhansia ja koko maailmassa miljoonia.

Olin kolme viikkoa aivan houreissa, luulin jo minäkin pääseväni lopullisesti vaivoistani, mutta pettymys oli suuri, kun tauti menikin ohi.

Vuonna 2006 sain suuren aivoverenvuodon, mutta jäin henkiin. Aluksi halvaannuin täysin. Neljässä kuukaudessa viereiset aivokudokset olivat sen verran ottaneet tuhoutuneiden tehtäviä, että pystyin jo kulkemaan varovasti ilman apuneuvoja.

Edelleen jälkitilassa motoriikka on heikko, ja pystyn naputtelemaan tietokonetta vain vasemman käden yhdellä sormella, sekä saan usein afasiakohtauksia, eli en pysty tuntiin pariin puhumaan enkä kirjoittamaan.

Nyt käyn jo 9. vuosikymmentä ja minulla on jo useita kroonisia sairauksia, mutta näin lähellä kuolemaa en ole muulloin ollut.

Niin. Kuten olen kertonut, niin aivoihin tuli iso lommo. Toki se aiheuttaa rajoitteita. Ei eläkeyhtiö Varma huvikseen todennut minua työkyvyttömäksi.

Mutta kansii iloita siitä, mitä toimintaa on vielä jäljellä. En pelkää enää kuolemaa, mutta jokainen aamu kun herään olen iloinen.

Jokaisella meillä tulee se viimeinen aamu. Kokemuksesta voin sanoa, ettei ole taivasta, eikä helvettiä. Kun aivot sammuu ei ole enää mitään. Toiset uskoo, minä tiedän.

>Simiti<

Asia on juuri näin.

Minä olen kitukasvuinen yksilö. Olen aina sairastellut enemmän tai vähemmän. Runt of the litter.

Kyllä se muuttaa ihmistä.
2012 minulla alkoi motoriset ongelmat ja minulla todettiinkin multippelisklerosis eli autoimmuunisairaus joka tuhoaa tulehduksilla aivojen valkoisen aineen kudoksia.

Sairaus eteni hyvin radikaalisti ja minulla oli hyvin vaikeita toiminnallisia ongelmia. Vuoden päästä diagnoosista istuin pyörätuolissa, kuuloni ei toiminut, en kyennyt hallitsemaan silmiäni tai vasenta puolta kehostani.
Odotin vain tilaisuutta päätää päiväni itse.

No.. se meni ohi radikaalilla lääkityksellä ja kuntoutumisella. Siinä 2017 aloin olla jo oma itseni. Palautuminen on ollut käsittämätöntä ja sen myötä sain elämäni takaisin.

Mutta en ole enää sama ihminen. En osaa sitoutua tai ottaa vastuuta, sillä en voinut olla varma siitä, että koska sairauteni uusiutuu.
Jokainen päivä on lahja jonka saa viettää terveenä. Sen ymmärtää vasta kun sen menettää.

Se, että saa olla ja elää omin neuvoin on ihanaa. Arvostan ihan helkutisti itsenäisyyttä, sitä että pärjää omillaan kun on ollut ihan autettavana.
Myöskin kävelen mielelläni paikasta toiseen, sillä sekin on lahja jonka elämältä olen saanut.

Olen kiitollinen elämälle ja minä kuulun niihin onnekkaisiin ms- tautiin sairastuneisiin jotka pääsevät vähällä.

Puoli vuotta sitten kävin aivokuvissa ja muutoksia ei ollut tullut. Neurolodgin arvion mukaan niitä ei pitäisi enää tullakaan. Olen kuulemma liian vanha jo. :)

Arvostan elämää enemmän kuin ennen sairastumistani ja pikkuasiat eivät ole niin merkityksellisiä enää. Jos voisin sanoa niin että olen onnellinen elämästäni, se kattaisi myös sairastumiseni.

Emmää oo koskaan sairastanu niiku kamaloitteellisesti, mut sillo 66 miljoolaa vuotta sitte mää vajosin suohon, ku tuli se kookas meteoringi. Nii määhän otin si unee ja pitkään.

Sit se suo kuivu ja muuttu kallioks ja arkkeolookit pumppas mut henkiin. Niet tässä sitä ny ollaan ja hyvin voilaan.

En ole koskaan itse sairastunut henkeä uhkaavasti, mutta lapseni on ollut vakavasti sairaana ja se on ollut elämäni kauhein kokemus. Erityisesti ne hetket, kun ei vielä tiedetty, mikä lapsellani on, olivat piinaavia. Sitä tunnetta on vaikea edes kuvailla. On kuin eläisi keskellä pahinta painajaistaan vajoten koko ajan syvemmälle. Menettämisen pelko repii sydäntä riekaleiksi ja epätietoisuus luo mieleen synkkiä varjoja. Olisin antanut noina hetkinä oman henkeni, jos sillä olisin voinut varmistua lapseni tervehtymisestä. En lähtenyt lapseni viereltä hetkeksikään. Nukuin sairaalassa lattialla ohuella patjalla lapseni sängyn vieressä tai nojatuolissa koko hoitojakson ajan. Lapseni lopulta toipui ja elää tänä päivänä tavallista, terveen nuoren elämää eli kohdallamme kävi lopulta hyvin.

Tuo kyllä opetti arvostamaan elämää ja terveyttä entistäkin enemmän. Olen aina arvostanut näitä asioita, mutta kun menetyksen pelko kävi niin syvällä sielussa, nousi arvostus uudelle tasolle. Jokainen päivä on lahja ja jokainen hetki upean lapseni kanssa on elämäni parasta aikaa.

Aletheias

Arvostan terveyttäni suuresti, siksi pyrin ylläpitämään tasapainoa liikunnan ja terveellisen ruokavalion välillä.

Olen ollut onnekas. En ole sairastanut mitään vakavia sairauksia (koputan puuta!).
Kevällä 2021 jouduin vasemman olkapään leikkaukseen. Nivelrikko aiheutti kiertäjäkalvosimen liikeradan ongelmia ja jatkuvaa, tuskaista särkyä. Nuo oireet pakottivat vihdoin lääkärin vastaanotolle.
Olkapää on leikattu ja toimii taas moitteettomasti. Leikkauksesta toipuminen ja palautuminen, sekä kuntoutus ja "jumpparääkki" veivät oman aikansa. Se aika ei ollut kovin mukavaa!

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Olisi pitänyt hakea apua jo aikaisemmin. Aivan turhaan viivyttelin sen asian kanssa.

Noin 6 vuotta sitten mulla oli haimatulehdus 22kk ryyppyputken päätteeksi, ja olin reilun viikon sairaalassa. Sitten menikin noin 4,5v raittiina mutta toissa syksynä aloin hiukan leikkimään tulella ja juotua viikottain aina viime pääsiäiseen asti. Nyt ei kroppa pettänyt vaan pääkoppa, kun pääsiäislauantaina seisoin aamukuudelta rautatien varrella, kunnes Bicky Royal mies puhui mulle järkeä ja käski hakeutua mielisairaalaan. Siellä mä olin reilun viikon ja aloitettiin antabus.

Äsken tulin noin 5km lenkiltä ja koitan parhaani mukaan löytää korvaavia aktiviteetteja juomisen tilalle. Ja onhan niitä vähemmän haitallisia tapoja rentoutua jos ei elämää kestä aina selvinpäin 💊🇨🇦

Kyllä, tavallaan, sillä hengenlähtö on ollut lähellä monta kertaa. Leikkaushoitoja olen saanut useaan otteeseen.

Terveyttä olen vaalinut jo lapsesta lähtien.

- Sheena

Tuli sitä käytyä muutaman vuoden mittainen kestotesti päänupin kanssa, masennus kun otti valtaa. Pää kesti, mikäs umpiluuhun nyt muka tehoaisi, pyh :)

Tervehtynyt tosi vakavasti. Köyhäyttä ei ole mainittu rikokseksi valtakunnassa.