Kysymys

Kirkko on tappanut syntymästään lähtien, eikä ole vielä lopettunt. Lasketaanko irakin "ristiretket"?

Tämä asia on niin usein esillä, että tässä hieman laajemmin, vähän toisenlaistakin näkökulmaa aiaan.

Inkvisition langettamien kuolemantuomioiden määrä lienee noin 10 000. Tähän sisältyy myös ilman uskonnollisia perusteita, siis puhtaasti maalisen lainsäädännön perusteella annetut kuolemantuomiot. Inkvisitio nimitys liitetään usein kirkkoon, mutta se ei ollut pelkästään kirkollinen tutkinta ja tuomio elin, vaan jossain jopa puhtaasti maallinen. Mitä tulee puhtaasti kirkon alaiseen inkvisitiolaitokseen, niin mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että maallistunut kirkko langetti tuomioita hanakasti vakaumuksellisille uskoville, koska heillä oli kristillinen näkemys asioihin ja se oli langenneelle kirkolle aika ajoin kiusallista.

Kirkkoa on usein muistutettu niistä julmuuksista, joita ristiretkillä on tehty. Kirkkoa on syytetty ristiretkistä ja on oikein, että kirkon väärää toimintaa kritisoidaan. En halua puolustella kirkon tekemisiä, sieltä löytyy monenlaista vääryyttä, mutta silti haluan tuoda kirjoituksessani esiin erityisesti toisenlaisen näkökulman asiaan. En siis puolustaakseni vääryyttä, vaan pohtiakseni niitä syitä, jotka ristiretkiin johtivat ja kiinnittääkseni huomion siihen, että oikeutetun lisäksi myös täysin perusteetonta kritiikkiä esitetään. Aina kaikki ei ole sitä miltä päällepäin näyttää ja kovimmin huutava ei aina tiedä eniten, vääriäkin mielikuvia on syntynyt.

Katolisen kirkon tilanne 1000 –luvulla oli varsin ikävää katsottavaa kristittyjen näkökulmasta, käytännössä maalliset hallitsijat vetelivät naruista ja kirkon virkoja oli jo parisataa vuotta myyty rahalla. Alkuperäinen kristillinen usko oli enää harvojen kirkossa valtaapitävien henkilökohtainen vakaumus ja jo 900 –luvulla Paavi Sergius III (904-911) aloitti pornokratiaksi nimitetyn hallituskauden (904-963). Aika sai nimensä siitä, että paavilla oli rakastajatar tai useita, kuten myös aviottomia lapsia.

Jo aikaisemmin kirkko oli mennyt pahasti harhaan alkukristillisyyden viitoittamalta tieltä mutta 900- ja 1000- luku lienevät eräitä synkimpiä aikoja kirkon historiassa paavien henkilökohtaisen elämän osalta. Tuolta ajalta löytyy paaveja, joiden teot ovat toinen toistaan ikävämpää luettavaa siveettömyydestä aina murhiin saakka. Eräs heistä on saanut myös omasta hovistaan lähteneen liikanimen ”pyhä perkele”. Tämän taustan valossa ymmärrämme miksi Raamattuun pitäytyvä protestanttinen kristillisyys on pitänyt paavia jopa mahdollisena antikristuksena.

Ristiretkille otollisen maaperän pohjusti paavi Gregorius VII (1073-1085), jota on luonnehdittu hulluksi. Gregorius VII ei itse varsinaisesti yllyttänyt sotaan, mutta monissa kysymyksissä hän oli jyrkempi ja meni pitemmälle kuin kukaan muu paavi aikaisemmin oli tehnyt. On ajateltu ettei paavi Urbanus II:sen sotaan yllyttävä julistus Clermontin kirkolliskokouksessa vuonna 1095 olisi ollut mahdollinen, ilman aikaisempien paavien uskosta luopumusta ja vallanhimoista elämää.

Täytyy myös muistaa toinenkin seikka, Euroopassa oli jo valmius sotaan lähtöön ennen paavin kannanottoa asian puolesta. Jerusalemin tilanne oli herkkä asia ja samoin muslimien agressiivinen eteneminen yhä pohjoisempaan, Eurooppa oli jo todellakin muslimivalloittajien listalla ja sota näytti väistämättömältä. Jerusalem oli ollut jo aikaisemmin valloittajien hallinnassa, mutta valloittajat olivat olleet aikaisemmin arabeja, joiden kanssa rinnakkaiselo juutalaisilla ja kristityilläkin onnistui.

Vaikka me käytämme käsitettä ristiretki, niin täytyy muistaa koko ajan, ettei käsitettä tuolloin tunnettu, sota oli vain sotaa, jossa kansalliset intressit painoivat paljon enemmän kuin tekohurskaat sanonnat joilla sitä puolusteltiin. Nykyisin voisimme hyvin verrata ristiretkiä terrorismin vastaiseen taisteluun, jota käytetään hurskaana syynä ihmisoikeuksien riistämisessä ja jopa hyökkäyssodassa. Ristiretkiaate oli osunut sopivaan ajankohtaan ja pian jo ristiretkien nimellä alettiin kutsua monia maallisista hyötynäkökulmista käynnistettyjä selkkauksia. Yht’äkkiä kaikki sodat näyttivätkin olevan jonkinlaisia ristiretkiä.

Ensimmäinen ristiretki 1096-1099
Arabialaiset olivat jo olleet Jerusalemin herroina jonkin aikaa, mutta se ei aiheuttanut sotilaallisia yhteenottoja. Arabialaiset hyötyivät rahallisesti kristityistä pyhiinvaeltajista ja elivät rinnakkaiseloa paikallisten kristittyjen kanssa. Grimberg kirjoittaa teoksessaan Kansojen historia (WSOY 1981): ”Turkkilaiset sen sijaan olivat niin uskonkiihkoisia muslimeja, etteivät lainkaan sietäneet kristittyjä keskuudessaan”

Paavi Urbanus II, joka oli saanut vaikutteita Gregorius VII:n ajatuksista paavin vallan pönkittämisestä ryhtyi lobbaamaan Italiassa ja Ranskassa hallitsijoita ja kaikkia vaikutusvaltaisia Jerusalemin vapauttamisen puolesta. Hän vetosi hallitsijoihin kristittyjen vapauden puolesta muslimien julmuuden keskellä ja häikäilemättä käytti myös hengellistä arvovaltaansa vakuuttaakseen vapautussodan olevan myös Jumalan tahto.

Grimber kertoo edellä mainitussa teoksessa mm: ”Monenkin rosvoritarin muutti ristiritariksi vain toivo päästä laajemmille kentille pohjatonta saaliinhimoaan tyydyttämään.” Sotaan osallistuivat: Bouillionin Gottfried, Toulousen Raimond, Normandian Robert, Flanderin Robert, Taranton Bohemund

Toinen ristiretki 1147-1149
Kun Syyriassa alkoi kristittyjen riisto ja heiltä vietiin maa-alueita ja vainottiin aiheettomasti, sai tästä syyn Bernhard Clairvauxlainen ryhtyä kiihottamaan kansaa ”ristin vihollisia vastaan”, kuten hänen sanontansa kuului. Ludvig VII:n omituinen uskon käsitys käy ilmi siitä, että hän oli tehnyt jo aikaisemmin ristiretkilupauksen, sovittaakseen sodassa tekemiään syntejä. Aikaisemmin hän oli mm. polttanut pakolaisia täynnä olevan kirkon sotaretkillään.

Tästä ristiretkestä Grimberg mainitsee: ”Vuoden 1147 ristiretki on kokonaan yhden miehen työtä” ja viittaa Bernhard Clairvauxlaiseen. Bernhard jatkoi ristiretkien saarnaamista tämän epäonnistuneen 2. ristiretken jälkeenkin, mutta kuoli sitten jo vuonna 1153 näkemättä seuraavia ristiretkien nimellä kulkevia sotia. Sotaan osallistuivat: Konrad III ja Ludvig VII

Kolmas ristiretki 1189-1192
Kurdilainen Saladin julisti pyhän sodan ja tunkeutui Palestiinaan 1187. Jerusalemin kuningas kohtasi hänet sotajoukkoineen Tiberiaan luona, Genesaretin lähellä mutta hänet voitettiin ja vangittiin. Koko kristinuskon olemassaolo Palestiinan alueella tuli välittömästi uhatuksi ja niinpä kolme länsimaiden mahtavinta ruhtinasta aloitti varustelun ristiretkeä varten. Herrat olivat Keisari Fredrik Barbarossa, kuningas Filip II August ja Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli.

Neljäs ristiretki 1202-1204
Tämän ristiretken alkuunpanijaksi voidaan katsoa tuona aikana paavina toiminut pelätty mies, Innocentius III. Sota oli puhtaasti kauppapoliittinen, eikä sitä ehkä hallinnut kukaan. Varasjoukot kulkivat ristiretkeläisen nimellä ryöstellen kaupunkeja.

Yhteenvetona voisi sanoa, että monet ensimmäisistä ristiretkistä olivat vastauksia muiden aloittamiin hyökkäyssotiin mutta myöhemmin niihin ajoi myös vallan ja rahan himo. Huomattavaa näissä on pari asiaa. Ensiksi on muistettava, että tilanne oli hallitsematon, jokainen, joka piirsi ristin varusteisiinsa, oli tavallaan ”ristiretkellä”. Toiseksi on huomioitava, että myös kirkonmiehet siunasivat näitä sotia. Kirkon virkoja oli alettu maallisten hallitsijoiden toimesta myydä rahasta eniten tarjoavalle jo ensimmäisellä vuosituhannella. Rahalla asemansa kirkossa ostaneet myivät virkoja muillekin ja niin ei kirkonmiehillä ollut mitään tekemistä uskon kanssa, monet eivät tunteneet kristillistä uskoa edes pintapuolisesti, puhumattakaan, että olisivat tienneet mitään Jeesuksen seuraamisesta.

Kirkon vastuuta ei missään tapauksessa ole syytä väheksyä, mutta on hyvä myös nähdä se, että monina aikoina kirkkoa on käytetty maallisen vallankäytön välineenä ja taustalta on löydettävissä myös aikansa maalliset vallanpitäjät. Sama tilanne on nähtävissä myös inkvisitioiden kohdalla vaikka edelleen päävastuu niistäkin kuuluu kirkolle.

Lukekaapa muuten Jan Guilloun "Noitien Asianajaja". Siinä kerrotaan, ettei niitä ihmisiä noitina nyt niin paljon poltettukaan. Eikä varsinaan surullisen kuuluisan espanjan inkvisition toimesta.

Esim. pahimpina noitahysterian aikoina ruotsissa poltettiin muutama sata ihmistä noitana ja noin 1500 eläimiin sekaantumisesta. Kertooko tämä jotain rakkaitten naapuriemme kiinnostuksen kohteista vai mistä...

Tuo nimitys ristiretkt johtaa aika lailla harhaan. Kun seldzukit alkoivat vainota pyhiinvaeltajia, niin Itä-Rooman keisari pyysi länsimailta apua taistelussa selzukkeja vastaan. Tämän lisäksi syynä ristiretkiin oli Euroopan aatelispoikien seikkailunhalu ja halu paeta Euroopan maiden taloudellisia epäkohtia. Niin että on turha panna ristiretkiä pelkästään katolisen kirkon kontolle. ( Lähteenä Otavan Iso tietosanakirja )

Noitaoikeudenkäynneissä oli kysymys monenlaisista asioista. Oli selvää vanhanaikaista pakanuutta ja kansanuskomuksia, oli pahantahtoisuutta ja vanhojen velkojen maksua, oli seksuaalista hysteriaa ja harhoja, huomionherättämisen halua, suoranaisia sairauksia kuten mielisairautta ja epilepsiaa, oli noituutta ja kansanomaista parantamista.

Monet noidat tunnustivat mitä mielikuvituksellisimpia asioita ilman kidutusta ja jopa kiirehtivät vapaaehtoisesti ilmiantamaan itsensä. Sielulliset sairaudet, joukkosuggestio ja erilaiset huumaavat aineet aiheuttivat harhoja. Kahta tavallista kansanvaivaa, hammassärkyä ja reumatismia, oli tapana lievittää polttamalla tulisijassa hullunkaalin lehtiä, jotka aiheuttivat hallusinaatioita.

Koko tänä aikana, kun polttoroviot paloivat Euroopassa, esiintyi rohkeita miehiä, jotka uskalsivat korottaa äänensä hulluutta vastaan. Heitä oli sekä maallikkoja että katolisen ja protestanttisen kirkon miehiä, oli lääkäreitä ja filosofeja.

Noitavainoja ei voi erottaa varhaisen uuden ajan ajattelusta erilliseksi osaksi. Sen aikainen käsitys maailman rakenteesta mahdollisti demonologian ja noidat. Tämän käsityksen piti muuttua ennen kuin demonit hävisvät.

Uhrien määrästä on kirjoitettu mitä mielikuvituksellisempia arvioita, joilla ei ole mitään käytännön perustetta. Asialliset arviot vaihtelevat jossain sadantuhannen kieppeillä. Nykyisen ihmistenhävitystekniikan mukaisesti ajateltuna se on pieni luku - muutama Hiroshima. Jumalallisen ja saatanallsen valtakunnan tilalle tulleet arvot vapaus, omaisuuden pyhyys, ainoa oikea yhteiskuntajärjestelmä vaativat uhrinsa siinä missä menneisyyden kosmologia, käsitys maailman rakenteesta. Nykyaikana pystytään kerralla sytyttämään kymmenen miljoonaa roviota. ( Lähteenä Kaari Utrion Eevan tyttäret, naisen, lapsen ja perheen historia )

Tätä maailmaa ei paranneta ideologioita tai uskontoja syyttämällä eikä niitä poistamallakaan. Kommunistissa maissa on osattu tappaa niissäkin ihmisiä. Mistä sitten etsii syytä, jos ei uskonnoista ja ideologioista? Voisiko syy olla ihmisissä itsessään?