Suomessa on käynnissä erikoinen purkutyömaa. Emme me remontoi taloa, me yritämme räjäyttää sen perustukset, koska joku on päättänyt, että ne ovat "liian vanhanaikaisia". Suvivirret, juhlatavat, sotilasperinteet ja jopa se, mitä on olla suomalainen – kaikki tuntuu olevan nykyään "ongelmallista" tai "sulkeutunutta".
Kun perinteet romutetaan, ei tilalle tule mitään vahvaa. Tilalle tulee tyhjiö.
Kuvitellaanpa tilanne kymmenen vuoden päästä. Koulun kevätjuhlassa ei lauletakaan suvivirttä, koska se loukkaa jotakuta. Sen sijaan istutaan hiljaa valkoisessa huoneessa ja analysoidaan algoritmien luomia neutraaleja ääniaaltoja, ettei kukaan vain vahingossakaan tunne kuuluvansa johonkin yhteisöön, jolla on historiaa. Sotilasperinteet on siivottu pois, koska ne ovat "aggressiivisia". Avioliitto on muuttunut pelkäksi tekniseksi sopimukseksi.
Tämä "kehitys" on kuin lahottaja puun juurilla. Kun perinteet puretaan, poistuu se liima, joka pitää meidät yhdessä silloinkin, kun on vaikeaa. Meistä tulee atomisoitua massaa, jolla ei ole juuria eikä yhteistä suuntaa.
Ja tässä piilee se todellinen vaara, josta kukaan ei halua puhua: tällaista maata on lapsellisen helppo miehittää.
Miehen tai naisen, jolla ei ole mitään, mistä pitää kiinni – ei kansallista identiteettiä, ei jaettuja arvoja, ei kunnioitusta esi-isien perintöä kohtaan – on lähes mahdotonta puolustaa. Kun perinteet on tapettu ja historia pyyhitty pois "nykyaikaisuuden" nimissä, jäljelle jäävä kansa on kuin tehdasasetuksille palautettu kone: täysin tehokas, täysin neutraali ja täysin vailla merkitystä.
Vieras valta, kuten Venäjä, ei tarvitse edes tykkejä valloittaakseen maan, joka on jo valmiiksi hylännyt itsensä. Kun kansa on itse romuttanut kantavat rakenteensa, se ei tarjoa minkäänlaista vastarintaa. Identiteetitön kansa on vain hallinnoitavaa resurssia. Jos meillä ei ole mitään pyhää – ei kotia, ei perintöä, ei suvivirren kaltaisia yhteisiä ankkureita – niin miksi kukaan taistelisi?
Kun me karsimme "turhat" perinteet, me sahaamme itse poikki sen rungon, joka meidät pystyssä pitää. Me teemme itsestämme niin heikkoja, ettei tarvita edes myrskyä kaatamaan meitä – riittää kevyt tuulenvire idästä.
Jos me todella haluamme romuttaa kaiken, mikä on luonut meistä tämän kansakunnan, niin siitä vaan. Mutta älkää sitten itkekö, kun huomaatte, että rakennus on romahtanut, ja uusi isäntä asettuu taloksi. Perinteet eivät ole painolasti; ne ovat ne panssarit, jotka pitävät meidät pystyssä silloin, kun kovat ajat tulevat. Ilman niitä olemme vain avoin ovi.
Kun perinteet romutetaan, ei tilalle tule mitään vahvaa. Tilalle tulee tyhjiö.
Kuvitellaanpa tilanne kymmenen vuoden päästä. Koulun kevätjuhlassa ei lauletakaan suvivirttä, koska se loukkaa jotakuta. Sen sijaan istutaan hiljaa valkoisessa huoneessa ja analysoidaan algoritmien luomia neutraaleja ääniaaltoja, ettei kukaan vain vahingossakaan tunne kuuluvansa johonkin yhteisöön, jolla on historiaa. Sotilasperinteet on siivottu pois, koska ne ovat "aggressiivisia". Avioliitto on muuttunut pelkäksi tekniseksi sopimukseksi.
Tämä "kehitys" on kuin lahottaja puun juurilla. Kun perinteet puretaan, poistuu se liima, joka pitää meidät yhdessä silloinkin, kun on vaikeaa. Meistä tulee atomisoitua massaa, jolla ei ole juuria eikä yhteistä suuntaa.
Ja tässä piilee se todellinen vaara, josta kukaan ei halua puhua: tällaista maata on lapsellisen helppo miehittää.
Miehen tai naisen, jolla ei ole mitään, mistä pitää kiinni – ei kansallista identiteettiä, ei jaettuja arvoja, ei kunnioitusta esi-isien perintöä kohtaan – on lähes mahdotonta puolustaa. Kun perinteet on tapettu ja historia pyyhitty pois "nykyaikaisuuden" nimissä, jäljelle jäävä kansa on kuin tehdasasetuksille palautettu kone: täysin tehokas, täysin neutraali ja täysin vailla merkitystä.
Vieras valta, kuten Venäjä, ei tarvitse edes tykkejä valloittaakseen maan, joka on jo valmiiksi hylännyt itsensä. Kun kansa on itse romuttanut kantavat rakenteensa, se ei tarjoa minkäänlaista vastarintaa. Identiteetitön kansa on vain hallinnoitavaa resurssia. Jos meillä ei ole mitään pyhää – ei kotia, ei perintöä, ei suvivirren kaltaisia yhteisiä ankkureita – niin miksi kukaan taistelisi?
Kun me karsimme "turhat" perinteet, me sahaamme itse poikki sen rungon, joka meidät pystyssä pitää. Me teemme itsestämme niin heikkoja, ettei tarvita edes myrskyä kaatamaan meitä – riittää kevyt tuulenvire idästä.
Jos me todella haluamme romuttaa kaiken, mikä on luonut meistä tämän kansakunnan, niin siitä vaan. Mutta älkää sitten itkekö, kun huomaatte, että rakennus on romahtanut, ja uusi isäntä asettuu taloksi. Perinteet eivät ole painolasti; ne ovat ne panssarit, jotka pitävät meidät pystyssä silloin, kun kovat ajat tulevat. Ilman niitä olemme vain avoin ovi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Asiallinen pointti. Turha niitä F35 hävittäjiä on ostella ja uusia aseita kun niiden taakse ei saada kohta enää ketään. Väki lähtee samaan karavaaniin "työperäisten" maahanmuutajien kanssa kun rytinä alkaa. 1939 Neuvostoliiton piti vain kävellä Suomen halki. Muutaman vuosikymmenen jälkeen Venäjä voi sen toistaa ja tälläkertaa kävellä rauhassa Suomen halki ja lyödä lippunsa Kalasataman rantaan !
Kultturiperintö on elämän ohjekirja jolla toimiva yhteiskunta toimii
Tämä oli varmaan verhottu kettuuilu PersKok hallituksen hyvinvointivaltion purkutyömaasta.
Siinähän ne on oksaa sahaamassa poikki, toivottavasti eivät saa sitä kokonaan katki ennenkuin joutuvat huitsunnevadaan hallituksesta.