Se on sitä, kun joutuu itsensä kanssa kasvokkain yhä uudelleen ja uudelleen. Ei voi paeta itseä. On pakko käydä läpi asioita ja tilanteita. Ei ole ketään, joka oikeasti ymmärtää. Lopulta on pakko itse selviytyä omin voimin. Siinä keksii uusia selviytymiskeinoja. Lopulta se on ohi. On valmis jättämään menneen taakseen. Näkeen tämän hetken ja tulevaisuuden. Tajuaa vihdoin kuinka vahva onkaan henkisesti. Kaikki on kasvattanut ja huomaa ettei ole enää asiaa mistä ei selviäisi. Ei tilannatta, ei ihmistä. Se vapauttaa. Vuosien taakka ei enää paina. Mutta ymmärtää myös, että normielämää elänyt ei voi koskaan ymmärtää tuskan syvyyttä.
Vuosien yksinäisyys kasvattaa ihmistä
Anonyymi-ap
20255
9Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
En käsitä miten ihmiset selviää parisuhteesta.
Voisiko olla kamalampaa tapaa elää,
riutua ja kärsiä.
Mua taas säälittää yksin elävät. Voiko kurjempaa elämä olla?
-naimisissa
Niin tai sitten yksin yhdessä. Kun ei henkisesti kohtaa toista. Fyysisesti läsnä, mutta henkisesti yksin.
Silti suhteessa eläminen on ainut tapa elää!
Parilliset on kamalia työpaikalla,
ne lusmuu ja ajattaa hommat muille.
Kannattaa jo lopettaa tuo. Teidän touhut on tiedossa.
Kannattaa kokeilla myös
omia siipiä.
Ne tietää, jotka ovat kokeilleet
perheet, suhteet ja sinkkuuden.
Italialaiset pojat ei lähde koskaan kotoa.
Eikä espanjalaiset.
Miksi sen pitäisi olla ainut tapa? Minä olen eroni jälkeen asunut yhdessä nuorimman poikani kanssa ja meille molemmille se on hyvä ratkaisu! Hän on autismin kirjolla, eikä hänellä ole ystäviä, eikä hän niitä haluakaan! Hän tekee töitä tietokoneella ja on siinä erityisen taitava!
Ilmeisesti onnettomasti naimisissa, kun kerran koet tarvetta ikäväpalstalla kirjoittaa.
Sulle sopii avioliitto, jos susta siltä tuntuu.
Kyllä se autistikin
saattaa kurottaa suhteisiin,
sitten kun on siihen valmis.
Minusta yksin eläminen ei ole lainkaan kurjaa. Kaikkea muuta. Ja olen kyllä paljon mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa. Minusta on tärkeintä, että ihminen on onnellinen... oli sitten yksin tai parisuhteessa.
Yksinolo
pakottaa opettelemaan elämään ja selviämään.
Se vahvistaa.
Ihminen ole koskaan valmis edes kuollessaan.
Eikä parisuhteessa edes eläessään. Tai en ainakaan ole niin kokenut. Olisihan se jotain omituista että voisi elää jonkun kanssa yhteen. Kuollessaan on yksin. Ei toiset voi kuolla samalla tai sun puolesta.
Siksi parisuhde ajatuksena on oikeastaan aika erikoinen.
Ymmärrän, että jakaa elämästään
jonkun matkaa jonkun seurassa,
mut edes elinikäinen parisuhde lienee harvinaista.
Parisuhteet ajautuu vanhuksena riitaiseksi.
Arvostan sitäkin enemmän hyvää ystävyyttä.
Sellaista, joka sallii kasvaa ja kehittyä.
Ei,
elämästä ei taida valmistua,
En tiiä.
Joskus voi olla tunne, että riittää ja ”nyt on kaikki nähty”,
mut joka päivä tulee uusia kokemuksia.
Eikä kasvata vaan takaa sen, ettei huoli yhtäkään joka on joutunut kohtaamaan saman kokemuksen. Ei todellkaan suostu yhteen heidän kanssaan jotka kokevat samaa vaan tahtoo heidän seuraansa, jotka vievät eteenpäin ja tuovat elämään positiivisuutta. Huomaa myös sen ettei suostu ihmissuhteisiin, jotka vain ovat, koska ei ole muutakaan. huomaa sen ettei tarvitse olla sukulaisten kanssa ellei pidä heistä ja etsii heidät joiden seurassa viihtyy.
En tiiä.
Joku voi olla kiitollinen vertaisen kokemuksesta.
Joskus erilaisuus avartaa.
Toisilla se menee niin päin, että
lapsuudenkoti oli niin väkivaltainen,
että se täyttää kaikki kokemukset.
Ei kaipaa enää lisää arvoituksia ja
työlästä alkeellisuutta.
On oikeus odottaa ystävältä kypsyyttä.