Oodi perjantaipullolle

Oi perjantain pullo, työviikon kruunu,
kahvipannun jälkeen kansanrakkain vaunu.
Viisi päivää kellon kanssa painittiin,
nyt vihdoin saadaan solmio — tai turvakengät — irti.

Sinä olet nähnyt tarinat vanhat:
metsurit, jotka kaatoivat hongat hartiavoimin,
seppä, jonka vasara lauloi aamusta iltaan,
kaivosmies nokisena, satamatyöläinen köyttä vetäen,
ja kirvesmies, jonka peukalo tiesi vasaran paremmin kuin naulan.

Ja aina jossakin kulman takana
oli legendaarinen "rehti työmies",
joka söi evääksi ruisleivän, sipulin
ja joi kahvin niin vahvana,
että lusikka pyysi ylityökorvausta.

Mutta maailma pyörii.

Nyt kaivinkone kaivaa, nosturi nostaa,
robotti hitsaa eikä valita selästään.
Tietokone tekee taulukon,
tekoäly kirjoittaa muistion,
ja trukkikin näyttää osaavan peruuttaa paremmin kuin serkku-Seppo.

Silti työ ei ole kadonnut.

Joku nostaa potilaan vuoteesta pyörätuoliin,
juoksee hälytyksestä seuraavaan,
vaihtaa siteet, pesee lattiat,
hoitaa lapset, vanhukset, asiakkaat ja kollegatkin siinä sivussa.
Moni raskain työ ei jylise konehallissa,
vaan tehdään siellä, missä ihmiset tarvitsevat toisiaan.

Siksi, oi perjantaipullo,
älä kysy ammattinimikettä.
Kohota korkkiasi kirvesmiehelle ja koodarille,
hoitajalle ja hitsaajalle,
kuljettajalle, siivoojalle, kokille, asentajalle, opettajalle
ja jokaiselle, joka huokaisi tänään:

"No niin... kyllä tämä viikko tästä selvittiin."

Olkoon ensimmäinen kulaus
kuin virallinen ilmoitus maailmalle:

"Työasiat saavat nyt odottaa maanantaihin."

Ja toinen kulaus muistuttakoon viisaudesta:
pullo kuuluu perjantaille,
mutta lauantaille kannattaa jättää myös muistot siitä.

Kippis viikon lopulle,
ja kippis kaikille, jotka sen ansaitsivat.