Kysymys kuuluu edelleenkin näin:
Eikö teidän mielestänne uskovainen ihminen aseta itsensä(ja samalla koko ihmisrodun) miltei jonkinlaiseksi jumalolennoksi uskoessaan tietävänsä kaiken elämän ja materian syntyperän? Jos jumala sattuisi olemaan olemassa niin eikö suurin nöyryys häntä kohtaan olisi oman äärettömän tietämättömyyden ja tyhmyyden tunnustaminen tässä JUMALATTOMAN isossa maailmankaikkeudessa?
Sen sijaan te ravaatte mestoilla huutamassa "jumalan sanaa", joka oikeastaan on teidän omaa sanaa, johon te uskotte vain koska ette pysty tunnustamaan ihmisen pienuutta ja tietämättömyyttä.
Tässä siis miettimistehtävää taas. Ja tälläkin kertaa kannattaa ottaa ne laput silmiltä ja miettiä omilla aivoilla. Kerran se vaan kirpasee.
Eikö teidän mielestänne uskovainen ihminen aseta itsensä(ja samalla koko ihmisrodun) miltei jonkinlaiseksi jumalolennoksi uskoessaan tietävänsä kaiken elämän ja materian syntyperän? Jos jumala sattuisi olemaan olemassa niin eikö suurin nöyryys häntä kohtaan olisi oman äärettömän tietämättömyyden ja tyhmyyden tunnustaminen tässä JUMALATTOMAN isossa maailmankaikkeudessa?
Sen sijaan te ravaatte mestoilla huutamassa "jumalan sanaa", joka oikeastaan on teidän omaa sanaa, johon te uskotte vain koska ette pysty tunnustamaan ihmisen pienuutta ja tietämättömyyttä.
Tässä siis miettimistehtävää taas. Ja tälläkin kertaa kannattaa ottaa ne laput silmiltä ja miettiä omilla aivoilla. Kerran se vaan kirpasee.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei!
Minä puolestani kysyn ja esitän seuraavaa.
Jos persoonan on tarkoitus syntyä ja muovautua jossakin, siis kasvaa, varttua, kehittyä, tulla kokonaiseksi ihmiseksi jokaiselta ominaisuudeltaan
, niin missä se sinun mielestäsi olisi paras tapahtua? Vihjeeksi; Vain persoonat voi kokea
oman olemassa olonsa ja hyväksyä sen tosiasiaksi, joka on tapahtunut ilman yksilön omaa tahtoa ja vaikutusmahdollisuutta. (saa toki kapinoida)
Ota nyt laput pois silmiltä ja ala miettimään, sitten vastaat niin viisaasti kuin vaan kykenet ja mahdollisesti osaat. Ja älä leiki tyhmää, sillä tämäkin on vain yksi osa hyvin laajamittaista kysymyssarjaa. Mutta samalla muista sinäkin, jotkut ovat jo hyväksyneet tuo kaiken josta mesoat, kuitenkin vaatimalla vastauksiltakin vähän enemmän kuin sinä konsanaan. ;)
"Jos jumala sattuisi olemaan olemassa niin eikö suurin nöyryys häntä kohtaan olisi"
- se että uskoisi Hänen olevan olemukseltaan hyvä ja kaiken luoja?
- se että kieltäisi Hänen olemassa olonsa kokonaan.
- se että toteaisi Hänen luomuksenaan olevansa äärettömän tyhmä ja tietämätön
>>Eikö teidän mielestänne uskovainen ihminen aseta itsensä(ja samalla koko ihmisrodun) miltei jonkinlaiseksi jumalolennoksi uskoessaan tietävänsä kaiken elämän ja materian syntyperän? "en minä ainkaan tälläiseksi olisi maailmaani luonut".
Eli se arvostelu ja pohdinta jota ajattelevat ihmiset syystäkin tekevät on ymmärrettävää ja tuntuu siltä että monesti ihmisen arvokkaimmat ominaisuudet joita ovat parhaimmillaan pyyteetön rakkaus,armollisuus,oikeudenmukaisuus ja nöyryys puuttuvat tämän olevaisuuden suunnitelijalta(luoja-jumalalta).
Eli parhaimmillaan ihmisen(elukan/kehon) sisällä vallitsevan ikuisen hengen/sielun ominaisuudet ovat osoitus meissä asuvan todellisen Korkeimman loisteliaisuudesta jonka rinnalla tämän olevaisuuden sääntöjen ja toiminta-mallien luojan(luoja-jumala) profiili on paljon alhaisempi kuin tuon Korkeimman hengen omaavan pienen ihmisen.
Eli tosiasiassa meissä asuu korkeampi olemus kuin luoja-jumala osaa kuvitella ja vaikkakin hän meidän maallisen olemuksemme(keho/"elukkamme") voi murskata ja kaiken helposti tuhota ei hänellä ole valtaa meidän syvempään olemukseemme(ikuinen sielumme/syvin minämme) joka on saatu Todelliselta Kaikkivaltiaalta Korkeimmalta.
>>Jos jumala sattuisi olemaan olemassa niin eikö suurin nöyryys häntä kohtaan olisi oman äärettömän tietämättömyyden ja tyhmyyden tunnustaminen tässä JUMALATTOMAN isossa maailmankaikkeudessa?
Tunnustan pienuuteni ja tietämättömyyteni aivan joka päivä, sekä luojani, että ihmisten edessä. Hyvin vähän on lopulta sellaista mistä ihminen voi olla täysin varma. Tai ehkä ei ole ainuttakaan niin varmaa asiaa, etteikö sitä jossain vaiheessa epäilisi.
Kyllä sitä toisinaan luulee kaikenlaista, mutta kun vähän aikaa kuluu, niin joutuu toteamaan, ettei asiat olleetkaan ihan niin kuin kuvitteli.
Vaikka itse uskonkin Jumalaan, niin mikä minä olen siitä kenellekään paasaamaan. Mieluiten olisin ja uskoisin ihan omassa rauhassani. Siten en myöskään saisi kenenkään syytöksiä päälleni.
Jumala kuitenkin kutsuu minua kertomaan tästä totuudesta. Kyllä siitä muuten on ylpeys kaukana, kun haluaisi itse helppoa elämää ja vaan olla hiljaa, mutta kun ei vaan voi tehdä niin.