Missä oikein menet, Oy Suomi Ab

Ihmeellistä, kuinka koko Suomi näyttää olevan suunniteltu täyteen rakentamista samaan aikaan, kun kaikkialla puhutaan säästämisestä.

On tunnin junia, miljardiluokan ratikkahankkeita, asemanseutujen kehittämistä, uusia areenoita ja kokonaisia uusia kaupunginosia – aivan kuin eläisimme talouden huippuvuosia maailman väkirikkaimmassa maassa.

Kävimme Lahden valtuuston kanssa Turussa ja kaupunkiympäristölautakunnan kanssa Seinäjoella ja Oulussa. Jokaisessa kaupungissa esiteltiin mittavia suunnitelmia asemanseutujen kehittämisestä, uusista areenoista ja suurista rakennushankkeista. Tampere rakentaa parhaillaan noin 25 000 asukkaan uutta kaupunginosaa radan varteen.

Perustelu on usein sama: pääosan rakentavat yksityiset sijoittajat, valtio osallistuu osaan kustannuksista ja kunnalle jää vain pieni osuus.

Todellisuudessa yksityinen sijoitus ei poista julkista riskiä. Entinen pääministerimme Matti Vanhanen muistutti jo vuonna 2023, että suurten ratahankkeiden rahoitus tulisi lopulta verorahoista ja lipputuloista, koska asemaseutujen kiinteistökehityksestä odotetut tuotot näyttävät jäävän odotettua pienemmiksi. Käytännössä lasku jää asukkaille, veronmaksajille ja palveluiden käyttäjille.

Emmekö oppineet mitään siitä, mitä Suomen asunto- ja rakennusmarkkinoilla tapahtui?

Vuosien 2011, 2014 ja 2015 asumistukiuudistukset kasvattivat julkisen sektorin roolia vuokralaisten maksukyvyn tukemisessa ja lisäsivät vuokra-asuntojen kysyntää. Samalla maahanmuuton kasvu vahvisti kysyntää erityisesti kasvukeskuksissa. Suomi muuttui kansainvälisille institutionaalisille sijoittajille entistä houkuttelevammaksi sijoituskohteeksi.

Kyse ei ole vain minun johtopäätöksestäni.

Professori Mari Vaattovaara on kuvannut, kuinka asumistukijärjestelmän vaikutuksesta Suomeen on rakentunut “kone”, joka tuottaa yhä enemmän pieniä vuokra-asuntoja ja sitä kautta, segregaatiota. Matti Vanhanen puolestaan tiivisti ilmiön osuvasti kirjoittamalla, että “sijoittajat, rakennusyritykset, kaupunkien kaavoittajat ja asumistukijärjestelmä löysivät tässä toisensa.”

Minun johtopäätökseni on, että seuraukset ulottuivat paljon pidemmälle kuin pieniin asuntoihin tai segregaation kasvuun.

Samalla syntyi markkina, jossa rakennettiin enemmän kuin pitkän aikavälin kysyntä kesti. Asunnottomuus pääkaupunkiseudulla väheni noin 1 500 henkilöllä, mikä on hyvä asia. Mutta samaan aikaan pääkaupunkiseudulle syntyi noin 55 000 vailla vakinaisia asukkaita olevaa asuntoa. Rakennusala ajautui historialliseen kriisiin. Tavallisten asunnonomistajien ja piensijoittajien varallisuus heikkeni, rakentajat joutuivat vaikeuksiin, kulutus hidastui ja vaikutukset heijastuivat koko Suomen talouteen.

Mutta kaikkein tärkein kysymys kuuluu:

Miksi tällainen kannustinjärjestelmä rakennettiin?

Miksi rakennettiin järjestelmä, joka teki Suomesta houkuttelevan kansainväliselle institutionaaliselle pääomalle, mutta jätti riskit lopulta suomalaisten kotitalouksien, veronmaksajien, rakennusalan yritysten ja piensijoittajien kannettaviksi?

Todellinen kustannus ei ollut pelkästään rakennusalan lama, vaan myös menetetty vaihtoehtoiskustannus: ne miljardit eurot, jotka sitoutuivat asuntoihin, ratoihin ja kiinteistöihin, eivät olleet käytettävissä esimerkiksi korkean tuottavuuden yrityksiin, tutkimukseen, vientiin tai teollisuuteen.

Tätä kysymystä emme ole Suomessa vieläkään kunnolla käsitelleet.

Ja silti näyttää siltä, että samalla ajattelumallilla jatketaan edelleen. Uusia ratahankkeita, uusia asemanseutuja, uusia areenoita ja uusia suuria rakennusprojekteja suunnitellaan ympäri maata, vaikka julkinen talous velkaantuu ja rakennusalan kriisin seurauksista ei ole vielä edes toivuttu.

Ehkä olisi viimein aika pysähtyä kysymään, rakennammeko Suomea ensisijaisesti suomalaisten pitkän aikavälin tarpeisiin – vai järjestelmän ehdoilla, joka palkitsee rakentamisen määrän enemmän kuin sen kestävyyden.