Kaiho Nieminen

Sittenpä vuorossa olikin "Ihmissuden kronikka" (2016), Kaiho Niemisen uudempaa tuotantoa, jossa liikuttiin hyvin soljuvasti 1600-luvun maisemissa. Tapahtumapaikkana oli nyt eteläsavolaiset sysimetsät Niemisen synnyinseudulla Suomenniemen nurkilla.

Vuonna 1616 Ruotsin valtakunta on käynyt pitkää sotaa Venäjää vastaan, joka seuraavana vuonna olikin päättyvä Inkerinmaan Stolbovassa solmittuun, Ruotsin valtaa pitkälle itään laajentaneeseen rauhaan. Hinta oli ollut kova rajamaan suomalaisille, jonka ruotuväkeä raahattiin yhä enemmän ja väkisin sotatantereelle. Sotakarkuruus oli yleistä sekä väenottojen lähestyessä että myöhemmin rintama- ja sotaleirioloista. Sankat metsät toivat turvaa virkavaltaa pakeneville.

Ajan taikauskoinen ilmapiiri sekoitti metsissä partaisista, muita ihmisiä välttelevistä hiippareista tehdyistä havainnoista tarinoita ihmissusista, joita uskomuksia kirkonmiehet noitavainoinnossaan ja oikeaoppista kristillisyyttään puolustaessaan vain vahvistivat.

Tästäpä ajatukseni ajautuivatkin sukututkimuksen parissa minulle selvinneisiin asioihin. Oma esi-isäni ilmaantui Juuan seudulle 1630-luvulla, eikä ole oikein selvää mistä. Stolbovan 1617 rauhan jälkeen Käkisalmen lääni, johon nykyinen Pohjois-Karjalakin lukeutui, joutui Ruotsin haltuun, mutta voittomaana sen asukkaita ei huolittu Ruotsin armeijaan. Tilanne sai myös monia Ruotsin veroja ja sotaväenottoja vältteleviä suomalaisia hakeutumaan idemmäksi Pohjois-Karjalan seudulle. Historiantutkija Veijo Saloheimo kertoi aikoinaan onnistuneensa selvittämään muuttajista noin 15% lähtöpaikkakunnan. Käkisalmen läänissäkin väestökirjanpito ja Ruotsi verotus saatiin pian toimimaan, mutta kirkonkirjojen ja verotietojen kerääjät eivät välittäneet aina selvittää, mistä uudet veronmaksajat olivat alun perin tulleet.

Kaiho Niemisen teoksessa pahimpia pienen ihmisen kiusaajia eivät ole rajantakaiset viholliset, vaan omat nihdit, kuninkaan sotaväen käskyläiset, jotka vaativat kohtuuttomia kyyditysvelvollisuuksia ja kestitystä ryöstäen luvallisesti matkan varren suomalaisasumuksia.

"Pakolaisten kuski" (2008) onkin sitten sitä parasta Kaiho Niemistä: moniääninen tarina Kallioisten suvun Matti-pojasta, joka matkalla Suomenniemeltä Savitaipaleelle ja vielä Lappeenrantaan saa vielä hukattua ökyisännän lainahevosenkin.

Nälkävuosi 1868 on saanut kerjäläislaumoja liikkeelle kohti etelää. Armeliaisuudellakin on rajansa, kun pitäjä toisensa perään toivoo ylimääräisten leipäsuiden menevän muualle. Lain mukaan jokaisen kunnan piti itse huolehtia köyhistään ja kerjäläisistään, mutta minkäs mahdat, kun savitaipaleen miehet kotipitäjäänsä matkalla pudottivat kerjäläiskuorman suomenniemeläisten riesaksi. Isäntä Vilpus Lyytikäinen keksi näistä tehdä työvoimaa Uittosalmen siltatyömaalleen, mutta ei hänkään huonokuntoisimpia katsonut voivansa ruokkia. Niinpä Kallioisen Matti sai tehtäväkseen kärrätä nämä isommalle kirkolle Savitaipaleen huoleksi.

Oma isänpuoleinen sukuni menetti sekin talonsaPohjois-Karjalassa nälkävuosien 1867-1868 seurauksena ja joutui jättämään kotipitäjänsä 1869. Kuinka paljon näitä tarinoita noilta vuosilta onkaan?

"Valtakunta" (1976). Näin vanhaa kirjaa pitikin jo pyytää kirjaston kirjavaraston puolelta. Kirja sijoittuu kirjailijan nuoruudesta tuttuun Lappeenrantaan - jota ei mainita kertaakaan nimeltä, mutta on helposti tunnistettavissa. Kirjan nimen syntyhistoria jää hieman epäselväksi, mutta sillä on mahdollisesti tekemistä Lappeenrannan Valtakulman (Valtakatu 43) kanssa, jossa sijaitsi aikoinaan mm. autoliike.

Jos Kaiho Nieminen tavoitteli kolmannella kirjallaan 1976 jonkinlaista suomalaista työläisromaania, oli hän auttamatta jäljessä Kalle Päätalon ("Ihmisiä telineillä", 1958) korjattua potin jo sitä ennen.

Ajankuvaa 1970-luvulta tuovat uutiset Vietnamin ja Biafran sodista, yliopistonuorison vasemmistolaisradikalismista, Helsingin lähiöiden rakentamisesta ja Suomen sisäpolitiikasta, jossa demarit ja kansandemokraatit kilpailevat vasemman laidan suosiosta, mutta hallitusvastuussa potin korjaavat keskustalaiset maataloustukiaisineen. Veikko Vennamo (Suomen Maaseudun Puolue) populisteineen alkaa myös nakertaa itselleen paikkaa puoluekentällä.

"Valtakuntaa" voi pitää osin elämäkerrallisena teoksena, sen verran paljon päähenkilö Jaakko "Jaska" Nykäsen elämänvaiheet muistuttavat kirjailijaa itseään. Tarina päähenkilöt ovat Jaska ja hänen työtoverinsa Timo "Timppa" Häkkinen, joiden ystävyys alkaa samalta rakennustyömaalta, mutta elämänkohtalot ja erilaiset luonteet ajavat lopulta erilaisiin sosioekonomisiin oloihin. Rakennustyöläisiä riivaavan talvisen kausityöttömyyden alta Jaska muuttaa Helsinkiin parempien työmahdollisuuksien ja kirjailijanhaaveiden perässä, kun taas Timppa jatkaa elämää kotikaupungissa. Jaska liikkuu äärivasemmistolaisten piireissä sitoutumatta silti juuri mihinkään sen enempää politiikassa kuin ihmissuhteissakaan, ja Timpassa taas nostaa päätään pikkukapitalisti, joka piirimyyjän silpputyön kautta päätyy mm. autokauppiaaksi. Pientä vilunkiakaan ei Timpan pyrkyryys kiellä tekemästä.

Kuten Päätalon Kalle, saa Jaskakin lopulta esikoisromaaninsa julkaistua, ja palaa työmaille ja kotikaupunkiinsa juhlittuna sankarina. Taloustilannettaan hän ei ole juuri saanut sen myötä kohentumaan, kuten ei ihmissuhteitaankaan.

Kirja jää hieman valjuksi Niemisen myöhempään tuotantoon verrattuna. Mitä hän on halunnut tällä kirjallaan sanoa?

Sivuroolissa ollut Jaskan juoppo graafikkoveli Rami muistuttaa selvästi hahmoa, johon Nieminen palaa "Pyromaanien yössä" (1988). Parhaimmillaan Nieminen alkaa olla teoksen loppupuolella, kun siinä alkaa olla häivähdystä kirjailijan myöhemmästä tavaramerkistä eli kerronnan moniäänisyydestä ja ristiriitaisuudesta: Jaskan esikoisromaani saa paitsi ylistystä, eräiltä tuntemiltaan ihmisiltä myös nuivia arvioita. Laajemmin tarkasteltuna sankaritarinoihin tulee aina lommoja.

Vuorossa "Suomenniemeltä" (1999), jossa liikutaankin kirjailijan lapsuusseuduilla.

Vuoden 1918 sisällissota on koitua huutolaispoika Jaakko Karjalaiselle kohtalokkaaksi, sillä ilkeän isännän surkeana loisena Karjalaisen todennäköisin paikka olisi ollut usein maattomista koostuvien punaisten puolella. Sattuma saa hänet kuitenkin ratkaisevana hetkenä toimimaan isäntänsä viljakuskina Savitaipaleen rintamalle ryhmittyneille valkoisille, jolla reissulla hän vielä onnistuu saamaan punaisten harhaluodin takamuksiinsa ja pääsee tahtomattaan paikkakuntansa ensimmäisenä haavoittuneena Vapaudenristillä palkituksi sotasankariksi. Vastentahtoisesti hän tulee pian myös liitetyksi suojeluskuntaan, jossa hän taustansa tuntevien naapurien silmissä onkin outo lintu.

Kaiho Nieminen onnistuu sisällissotakuvauksessaan tuomaan esille hyvin kevään 1918 tunnot , jonka kiivaat esiintulot nykypäivänä olisivat painokelvotonta vihapuhetta niin lehdessä kuin lehdessä. Selväksi tulee myös sodan alkukuukausien mielivalta, jossa paikallisilla suojeluskunnilla oli valtaa enemmän kuin koskaan ennen tai sen jälkeen päättää niin elämästä kuin kuolemasta.

Jaakko Karjalaisen elämä ei vie menestykseen, vaikka 1920-luvun kieltolaki hänelle tarjoaakin hyväpalkkaisia viinatrokarin tehtäviä. Ulkopuolisena tarkkailijana hän jää kaikkien leirien ulkopuolelle eikä osaa asettaa rimaa kohdallaan kovin korkealle. Lopulta hän vankilatuomion - viinatrokauksesta - kärsittyään erakoituu metsien sekatyöläiseksi.