Kupolikutkuttehen värinöös

Aamurupsikseni mutustin kaks hampurinkasta. Ensihokemaks aatteloin jotta ykshän se mahataskun hiljentelöö, mutta toinen köllötti kylmälootassa semmosella "noukkaappa minutki" -naamarupsulla, jotta eihän siinä auttanu ku pistelöörä poskipurentoihin. Hörppäsyks vetelin maiteloosta ja lirauksen vettelikkää perähä, ettei kurkkurööri rupia narinusteleheen.

Mutta sitte alako kummajuttu. Kupolinlakki rupes kutristelehen. Ei semmosella paarmankutkuttehella, vaan ihan sisältäpäin värinäksivääntöösen. Taputteloin päätäni muutaman kertarupsun ja tuumastelin jotta onko hiussuortuvissa joku näkymätöön ötökkärölli vai onko aivolaatikossa ratastuksii menny vinoon. Ei löytyny mittää. Kutriste jatkeloi.

Siinäpä minnuus jo välähti jotta entä jos ylänykäsy onki kolkuttelemassa ovenpielustaa. Ei semmosta passaa ottaa vastaan tohvelit vinokkeella ja tiskikupit pitkin pöytäpintasta. Niinpä rupesin järjestelöömään asumuksentapaista ojenneluun. Kuppeloot nurinpäin kuivastumaan, peiteruttu suorastummaan, tuolinselkänen kääntymään nätimpään asentoosen. Jääkaappilootanki kurkisteloin, jotta sinne ei jäis yksinäispalleroisia eväitä murjotteloomahan.

Parvekeräppänän takkoo kuului lokrulinnun rääkäsy ja pihapolulla joku pikkunassikka kikatteloi niin kovasti jotta koko ilmapallero tuntu hyppivän. Minä nyökkästeloin ittekseni. Jos ylänykäsy ei tänhään tuliskaan, ni ainaki kotipesä on vähä vähemmin hyrskynmyrskynä ku eilenrupsuna.

Jeesus on mun Herra.

Kupsa Kurnutus