-Suomalainen liikennekäyttäytyminen on perseestä. Enemmän kuin joka toinen rattia vääntävä suomalainen luulee olevansa niin hyvä kuski, etteivät liikennesäännöt koske häntä. Liikenneonnettomuuksien määrästä päätellen suomalaiset kuitenkin ovat kansainvälisesti ottaen saatanan surkeita kuskeja.
-Suomalainen solidaarisuus on pelkkä myytti. Jenkkilän mittapuilla tylyksi luokiteltu New York on shokki tylyyttä odottavalla suomalaiseen kulttuuriin tottuneelle matkustajalle, koska ihmiset ovatkin siellä ystävällisiä ja huomaavaisia. Siellä on myös paljon vaikeampi saada turpaansa perjantain ja lauantain välisenä iltana kuin Helsingissä, jossa ei tarvitse kuin erehtyä katsomaan väärää henkilöä silmiin. Täällähän ei ole häpeäksi jos aggressiivinen neurootikko ottaa kunnon kännin ja luopuu kaikista estoistaan. Sellaista pidetään tosi miehisenä käyttäytymisenä eikä kukaan huomaa epäillä että nyrkinheiluttaja taitaakin olla mielisairas.
Voidaankin sanoa että suomessa on velvollisuus antaa röökiä tai rahaa pummaavalle sekakäyttäjälle mitä hän pyytää, koska hän on parempaa väkeä.
-Suomalainen teknologiaosaaminen on surkuhupaisa vitsi. 60-, 70- ja 80-luvuilla yliopistot olivat täynnä maailman muuttamisesta haaveilevia tyhjäpäitä, joten aivoilla varustetut korkeakouluopiskelijat kasaantuivat teknillisiin korkeakouluihin. Näin kehittyi muutama kovan luokan osaajista koostuva insinöörisukupolvi, joiden hyödyntämiseksi joku tuntemattomaksi jäänyt viisas henkilö keksi alkaa jakaa yrityksille paljon rahaa tuotekehittelyyn. Niiden omat rahathan eivät ole koskaan sellaiseen riittäneet, koska jos suomalaiselle johtajalle jokin on vaikeaa, niin suunnitelmallinen toiminta, syy-seuraussuhteiden hahmottaminen ja nakkikioskia monimutkaisemman organisaation pyörittäminen.
90-luvulla muut suomalaiset havahtuivat Nokian nousun myötä insinöörien saavutuksiin ja alkoivat leuhkia aivan kuin eivät olisi siihen saakka vain mollanneet insinöörejä. Äkkiä se että osasi ostaa kännykän kaupasta oli suomalaisille leuhkimisen arvoinen saavutus, jonka merkittävyyttä alettiin pian korostaa haukkumalla teknonörttejä, eli kaikkia joilla on jonkin tason teknologiaosaamista. Siitä pitäen teknillisien korkeakoulujen aloittavien oppilaiden taso onkin laskenut kun niihin tunkee koko ajan yhä enemmän saman tason tyhjäpäitä kuin ne jotka menneinä vuosikymmeninä pitivät yhteiskunnallisista asioista meuhkaamisen ohella huolen, että yliopistoissa opetetaan lukuisia humanistisia tieteitä joista yliopiston ulkopuolella ei ole koskaan kuultukaan.
-Muistaako joku edes hämärästi 90-luvun innovaatiohössötykset? Rahaa pumpattiin jos jonkinlaiseen projektiin ja kovasti optimistisia oltiin. Ajatuksena oli luoda maa täyteen Nokian tasoisia menestystarinoita. Jos ei muistu mieleen, et ole yksin. Ei sitä enää kovin moni muukaan muista, koska hukkaan menivät nekin rahat.
-Suomalaisien mastarikapellimestarien tarina on samanlainen vitsi. Takavuosikymmeninä Sibelius-akatemiassa yritettiin tuottaa loistavia säveltäjiä, koska Sibelius oli suomalainen ja oppilaat olivat suomalaisia ja suomalaiset perivät Sibeliuksen säveltäjän kyvyt geeneissään niin päin pois. Vituralleen meni koko projekti eikä niistä Sibeliuksen perillisistä ole sen koommin kuultu mitään. Sen sijaan niihin aikoihin vähäteltyyn kapellimestarin ammattiin kouluttautui huomattava määrä kyvykkäitä ihmisiä, joita säveltäjälinjan kunnianhimoisien luuserien kohellus lähinnä huvitti. Vasta kun tämä sukupolvi alkoi saada kansainvälistä arvostusta tilanne muuttui ja nykyisin turha porukka ajattelee, että kun kerran Esa-Pekka on suomalainen ja me ollaan suomalaisia niin kai me ollaan peritty samat kyvyt geeneistä, äidinmaidosta tai jostain, ja kapellimestarien tason romahtaminen vain ajan kysymys.
-Suomalaisien käsitys itsestään aktiivisina lehtien ja kirjojen lukijoina on pelkkää hevonpaskaa. Roskalehtiä ja roskakirjallisuutta täällä kyllä märehditään, mutta journalismia sisältävien lehtien levikit ovat surkeat ja laskussa ja laadukasta tietokirjallisuutta ei pahemmin kannata julkaista kun sitä ei kuitenkaan lueta. Tyypillinen suomalainen ei kykene edes löytämään uutistoimistojen nettisivuja (ap.com, afp.com, reuters.com jne.) ilman apua, ja mitä hän sillä taidolla tekisikään, koska hän ei kuitenkaan viitsisi lukea niitä kun kerran muutkaan eivät viitsi.
Horoskoopit, ihmedieetit ja kaiken maailman Sarasvoiden "elämäntaitokirjat" sen sijaan revitään täällä kauppiaan käsistä. Nettifoorumien julkkisjuoru-, parisuhdeongelma- ja ties mitkä verkostomarkkinointipalstat kärsivät ruuhkasta milteinpä ympäri vuorokauden. Muillakin palstoilla jyrää tietämättömyys ja asenteellisuus, mutta käyttäjiä sentään on vähemmän.
Suomalainen kaunokirjallisuus taas pitää elättää apurahoilla kun suomalaiset tykkäävät enemmän muualla maailmassa tyhmille ja hölmöille suunnatusta liukuhihna- best seller –kirjallisuudesta ja ylistää isänmaallisena sen kehnoja suomalaisia jäljitelmiä. Ei sen tasokaan toisaalta päätä huimaa, koska taide on ollut Suomessa perinteisesti aatteellisen propagandan äänitorvi. Suurin osa siitä onkin kunkin ajan aatteelliseen vouhotukseen sidottua skeidaa, joka unohtuu kokonaan alle parissakymmenessä vuodessa. Eipä näy kirjastoissa suomalaisuusaatteen, fasismin tai kommunismin innoittamaa kirjallisuutta enää. Tavallinen kansa ei enää muista että kahta edellistä lajityyppiä on joskus ollut olemassakaan, ja jo 70-luvulla syntyneille jälkimmäisenkin olemassa olo on pelkkä hämärä ja etäinen mielikuva.
-Suomalainen huippu-urheilu on täysin pimeää touhua. Se keskitetään urheilujärjestöille, joille taas pannaan johtajat joihin pentuna hieman jotain Teemu Selännettä leikkineet, mutta silti huippu-urheilun asiantuntijaa esittävät penkkiurheilijat voivat samaistua. Toisin sanoen, urheilupomot ovat epäpäteviä ja luulevat itsestään vaikka mitä. Näin ollen on ymmärrettävää ettei suomalainen urheilujärjestö kykene tuottamaan menestyviä huippu-urheilijoita ilman dopingia. Järjestöjen ulkopuolelta kuitenkin tulee säännöllisesti menestyviä urheilijoita, joiden ansioita omimalla urheilupomot ja penkkiurheilijat voivat leikkiä olevansa urheilukansaa, mutta uudetkin lajit nujerretaan pian alistamalla ne urheilujärjestöjen pilattavaksi. Pilatuille menestysmahdollisuuksille keksitään mitä naurettavampia tekosyitä tyyliin "no mut kun me eletään niin rikkaassa maassa ettei täällä kukaan viitti harjotella tosissaan. Kyllä asiat oli ihan toisin silloin kun mä oli nuori." Se että tekosyyt eivät päde muissa maissa kuitataan epäilemällä ulkomaalaisia urheilijoita dopingin käyttäjiksi. Jos Paavo Nurmi olisi aikoinaan joutunut urheilujärjestöjen kynsiin, hänestä olisi epäilemättä tullut Suomen mestari, joka olisi jäänyt perän pitäjäksi kansainvälisissä kisoissa, tai sitten hän olisi vaihtanut sellaiseen lajiin mitä ei olisi vielä oltu alistettu urheilujärjestöjen pilattavaksi.
-Suomalainen musikaalisuus on ankeaa. Täällä jyräävät mm. Smurffit ja Pizza Enricot, jollaisia pidetään ulkomailla marginaalisina ilmiöinä. Ulkomaalaisen on vaikea tajuta että suunnilleen jokainen Smurffien levy myy täällä kultaa. Suomalaisen käsitys taidemusiikista taas on sellainen että gregoriaanisen mieskuoron ilman turhia harjoituksia lonkalta laulamaan biisiin pannaan taustalle ärsyttävä teknopoppijumputus. Kieltämättä täällä tehdään ja kuunnellaan hyvääkin musiikkia, mutta sellainen ei ole oikeaa suomalaisuutta. Radiossa kuuluu todellisen suomalaisen musiikkikulttuurin ankea taso, ja enemmistö suomalaisista vahvistaa soittolistojen laatijoiden käsitykset musiikkimaustaan todeksi kuuntelemalla sitä nurisematta.
Roskarokkia ja leluteknopoppia suomalainen jaksaa kuunnella, koska sitä kuunnellaan ulkomaillakin, joskin siellä niille löytyy taidokkaitakin tekijöitä. Surkeat iskelmälallatukset taas kumpuavat heidän mielestään suoraan suomalaisesta sielunmaisemasta, ja valitettavasti taitavat olla siinä täysin oikeassa. Laatumusiikki tarkoittaa heille synkkää ja ahdistunutta voivottelua. Sävellyksen, sanoituksen ja esittäjän taidokkuuden arvioimiseen he eivät kykene.
-Televisioon täällä hankitaan sen tason ulkolaista roskaa että amerikkalainenkin säikähtää nähdessään kuinka paljon surkeita tv-ohjelmia heillä tehdäänkään. Useat Suomessa esitettävät amerikkalaiset sarjat eivät pääse Amerikassa valtakunnalliseen jakeluun eikä niitä myydä muualle kuin Suomeen ja jokuseen kehitysmaahan, joilla ei ole varaa ostaa muuta kuin kaikkein halvinta roskaa. Suomessa sitä sontaa tulee tuutista, koska täällä uskotaan sitkeästi että viihde ei saa viihdyttää, koska se pilaa katsojat.
Suomalainen tv-tuotanto taas on tyypillisesti halvalla hutaistua, ties keiden suhteilla työtä saaneiden tunarien tekemää ja kunnollisia käsikirjoituksia saa hakemalla hakea. Suomalaisille nimittäin on tärkeintä että näyttelijät pääsevät esiintymään roskalehdissä ja kaiken maailman heikkolahjaisien joonashytösien haastateltavina. Se tekee heistä suomalaisien silmissä tähtiä ja ohjelma jossa esiintyy tähtiä on heidän mielestään hyvä. Korkeatasoinen ohjelma vie huomion näyttelijöistä, joten se ei tuota samalla tavalla turhia julkkiksia ja on suomalaisien silmissä huono.
-Suomalaisesta isänmaallisuudesta ei tarvitsisi paljon puhua, koska siihen ei löydy aihetta. Sotainvalideja ei ole vieläkään saatu hoitoon valtion varoilla, koska suomalaisista on mukava ilmentää kunnioitustaan heitä kohtaan antamalla kerran vuodessa keräykseen kolikon tai pari. Terveydenhuollon kustannuksista he kyllä jaksavat narista ja ovat valmiita leikkaamaan kaikkien niiden palveluiden rahoitusta, joista he eivät itse pääse nauttimaan.
Näkyvin käytännön esimerkki suomalaisien isänmaallisuudesta on lakkaamaton oman erinomaisuuden ja muiden huonouden ihastelu sekä salaliittojen keksiminen oman ansioluettelon olemattomuuden selittämiseksi. Tämä on varsinkin kyvyttömän ja saamattoman kansanosan lempiharrastus eikä johda muuhun kuin kyvykkäiden ja ahkerien suomalaisien haukkumiseen, koska jopa tyhmin ja laiskin hyvän hengitysilman haaskaaja kykenee olemaan aika helevetin kateellinen menestyneemmilleen.
-Työelämässä täällä vallitsee metka tilanne, jossa ay-liike on jo kauan pyrkinyt ottamaan työnantajilta pois keinot palkita hyvät työntekijät ja pakottaa nämä parantamaan laiskojen paskiaisien asemaa. Työnantajat panivat aluksi jonkin verran hanttiin ensimmäisen vaatimuksen kohdalla, koska hyvät työntekijät ovat tuloksen kannalta hyödyllisiä, mutta opittuaan että keskinkertaisestakin työntekijästä saa enemmän tehoa irti kun sen nenän edessä heilutetaan pientä bonusta, he muuttivat mieltään. Jälkimmäiseen he suostuivat mutinoitta, kuitenkin sillä varauksella että laiskan paskiaisen on liehakoitava pomojaan. Siitähän suomalainen johtaja tykkää, toisin kuin ahkerista ja pätevistä alaisista, jotka saattavat hänet itsensä huonoon valoon. Suomalainen johtajahan ei tuskin koskaan valikoidu tehtäväänsä pätevyyden perusteella vaan kuulumalla johonkin hyvä veli verkostoon, muodostamalla perseen nuolemiseen perustuvan hierarkian jossa surkeinkin tunari voi menestyä ja mollaamalla kyvykkäitä henkilöitä muiden alaisiensa suureksi iloksi. Yleensä väkeä vähennettäessä suomalaisissa yrityksissä luovutaankin ensin kaikkein parhaista työntekijöistä ja vasta viimeiseksi kaikkein hyödyttömistä pomon perskärpäsistä.
Menestyviä yrityksiä tällä systeemillä ei tietenkään synny, mutta siitä ongelmasta on selvitty järkkäämällä monopoleja, kartelleja ja avokätisiä yritystukia. Tarpeen vaatiessa voidaan myös päästää konkurssin partaalle johdetun yrityksen johtoon pätevä johtaja. Siinä on kuitenkin sellainen riski, että yrityksellä voi alkaa mennä liian hyvin ja omistajat alkavat olla liian tyytyväisiä eikä hyvä veli verkosto kykenekään enää saamaan johtopallille omaa tunariaan, joten sitä ei käytetä kovin usein.
-Suomalainen solidaarisuus on pelkkä myytti. Jenkkilän mittapuilla tylyksi luokiteltu New York on shokki tylyyttä odottavalla suomalaiseen kulttuuriin tottuneelle matkustajalle, koska ihmiset ovatkin siellä ystävällisiä ja huomaavaisia. Siellä on myös paljon vaikeampi saada turpaansa perjantain ja lauantain välisenä iltana kuin Helsingissä, jossa ei tarvitse kuin erehtyä katsomaan väärää henkilöä silmiin. Täällähän ei ole häpeäksi jos aggressiivinen neurootikko ottaa kunnon kännin ja luopuu kaikista estoistaan. Sellaista pidetään tosi miehisenä käyttäytymisenä eikä kukaan huomaa epäillä että nyrkinheiluttaja taitaakin olla mielisairas.
Voidaankin sanoa että suomessa on velvollisuus antaa röökiä tai rahaa pummaavalle sekakäyttäjälle mitä hän pyytää, koska hän on parempaa väkeä.
-Suomalainen teknologiaosaaminen on surkuhupaisa vitsi. 60-, 70- ja 80-luvuilla yliopistot olivat täynnä maailman muuttamisesta haaveilevia tyhjäpäitä, joten aivoilla varustetut korkeakouluopiskelijat kasaantuivat teknillisiin korkeakouluihin. Näin kehittyi muutama kovan luokan osaajista koostuva insinöörisukupolvi, joiden hyödyntämiseksi joku tuntemattomaksi jäänyt viisas henkilö keksi alkaa jakaa yrityksille paljon rahaa tuotekehittelyyn. Niiden omat rahathan eivät ole koskaan sellaiseen riittäneet, koska jos suomalaiselle johtajalle jokin on vaikeaa, niin suunnitelmallinen toiminta, syy-seuraussuhteiden hahmottaminen ja nakkikioskia monimutkaisemman organisaation pyörittäminen.
90-luvulla muut suomalaiset havahtuivat Nokian nousun myötä insinöörien saavutuksiin ja alkoivat leuhkia aivan kuin eivät olisi siihen saakka vain mollanneet insinöörejä. Äkkiä se että osasi ostaa kännykän kaupasta oli suomalaisille leuhkimisen arvoinen saavutus, jonka merkittävyyttä alettiin pian korostaa haukkumalla teknonörttejä, eli kaikkia joilla on jonkin tason teknologiaosaamista. Siitä pitäen teknillisien korkeakoulujen aloittavien oppilaiden taso onkin laskenut kun niihin tunkee koko ajan yhä enemmän saman tason tyhjäpäitä kuin ne jotka menneinä vuosikymmeninä pitivät yhteiskunnallisista asioista meuhkaamisen ohella huolen, että yliopistoissa opetetaan lukuisia humanistisia tieteitä joista yliopiston ulkopuolella ei ole koskaan kuultukaan.
-Muistaako joku edes hämärästi 90-luvun innovaatiohössötykset? Rahaa pumpattiin jos jonkinlaiseen projektiin ja kovasti optimistisia oltiin. Ajatuksena oli luoda maa täyteen Nokian tasoisia menestystarinoita. Jos ei muistu mieleen, et ole yksin. Ei sitä enää kovin moni muukaan muista, koska hukkaan menivät nekin rahat.
-Suomalaisien mastarikapellimestarien tarina on samanlainen vitsi. Takavuosikymmeninä Sibelius-akatemiassa yritettiin tuottaa loistavia säveltäjiä, koska Sibelius oli suomalainen ja oppilaat olivat suomalaisia ja suomalaiset perivät Sibeliuksen säveltäjän kyvyt geeneissään niin päin pois. Vituralleen meni koko projekti eikä niistä Sibeliuksen perillisistä ole sen koommin kuultu mitään. Sen sijaan niihin aikoihin vähäteltyyn kapellimestarin ammattiin kouluttautui huomattava määrä kyvykkäitä ihmisiä, joita säveltäjälinjan kunnianhimoisien luuserien kohellus lähinnä huvitti. Vasta kun tämä sukupolvi alkoi saada kansainvälistä arvostusta tilanne muuttui ja nykyisin turha porukka ajattelee, että kun kerran Esa-Pekka on suomalainen ja me ollaan suomalaisia niin kai me ollaan peritty samat kyvyt geeneistä, äidinmaidosta tai jostain, ja kapellimestarien tason romahtaminen vain ajan kysymys.
-Suomalaisien käsitys itsestään aktiivisina lehtien ja kirjojen lukijoina on pelkkää hevonpaskaa. Roskalehtiä ja roskakirjallisuutta täällä kyllä märehditään, mutta journalismia sisältävien lehtien levikit ovat surkeat ja laskussa ja laadukasta tietokirjallisuutta ei pahemmin kannata julkaista kun sitä ei kuitenkaan lueta. Tyypillinen suomalainen ei kykene edes löytämään uutistoimistojen nettisivuja (ap.com, afp.com, reuters.com jne.) ilman apua, ja mitä hän sillä taidolla tekisikään, koska hän ei kuitenkaan viitsisi lukea niitä kun kerran muutkaan eivät viitsi.
Horoskoopit, ihmedieetit ja kaiken maailman Sarasvoiden "elämäntaitokirjat" sen sijaan revitään täällä kauppiaan käsistä. Nettifoorumien julkkisjuoru-, parisuhdeongelma- ja ties mitkä verkostomarkkinointipalstat kärsivät ruuhkasta milteinpä ympäri vuorokauden. Muillakin palstoilla jyrää tietämättömyys ja asenteellisuus, mutta käyttäjiä sentään on vähemmän.
Suomalainen kaunokirjallisuus taas pitää elättää apurahoilla kun suomalaiset tykkäävät enemmän muualla maailmassa tyhmille ja hölmöille suunnatusta liukuhihna- best seller –kirjallisuudesta ja ylistää isänmaallisena sen kehnoja suomalaisia jäljitelmiä. Ei sen tasokaan toisaalta päätä huimaa, koska taide on ollut Suomessa perinteisesti aatteellisen propagandan äänitorvi. Suurin osa siitä onkin kunkin ajan aatteelliseen vouhotukseen sidottua skeidaa, joka unohtuu kokonaan alle parissakymmenessä vuodessa. Eipä näy kirjastoissa suomalaisuusaatteen, fasismin tai kommunismin innoittamaa kirjallisuutta enää. Tavallinen kansa ei enää muista että kahta edellistä lajityyppiä on joskus ollut olemassakaan, ja jo 70-luvulla syntyneille jälkimmäisenkin olemassa olo on pelkkä hämärä ja etäinen mielikuva.
-Suomalainen huippu-urheilu on täysin pimeää touhua. Se keskitetään urheilujärjestöille, joille taas pannaan johtajat joihin pentuna hieman jotain Teemu Selännettä leikkineet, mutta silti huippu-urheilun asiantuntijaa esittävät penkkiurheilijat voivat samaistua. Toisin sanoen, urheilupomot ovat epäpäteviä ja luulevat itsestään vaikka mitä. Näin ollen on ymmärrettävää ettei suomalainen urheilujärjestö kykene tuottamaan menestyviä huippu-urheilijoita ilman dopingia. Järjestöjen ulkopuolelta kuitenkin tulee säännöllisesti menestyviä urheilijoita, joiden ansioita omimalla urheilupomot ja penkkiurheilijat voivat leikkiä olevansa urheilukansaa, mutta uudetkin lajit nujerretaan pian alistamalla ne urheilujärjestöjen pilattavaksi. Pilatuille menestysmahdollisuuksille keksitään mitä naurettavampia tekosyitä tyyliin "no mut kun me eletään niin rikkaassa maassa ettei täällä kukaan viitti harjotella tosissaan. Kyllä asiat oli ihan toisin silloin kun mä oli nuori." Se että tekosyyt eivät päde muissa maissa kuitataan epäilemällä ulkomaalaisia urheilijoita dopingin käyttäjiksi. Jos Paavo Nurmi olisi aikoinaan joutunut urheilujärjestöjen kynsiin, hänestä olisi epäilemättä tullut Suomen mestari, joka olisi jäänyt perän pitäjäksi kansainvälisissä kisoissa, tai sitten hän olisi vaihtanut sellaiseen lajiin mitä ei olisi vielä oltu alistettu urheilujärjestöjen pilattavaksi.
-Suomalainen musikaalisuus on ankeaa. Täällä jyräävät mm. Smurffit ja Pizza Enricot, jollaisia pidetään ulkomailla marginaalisina ilmiöinä. Ulkomaalaisen on vaikea tajuta että suunnilleen jokainen Smurffien levy myy täällä kultaa. Suomalaisen käsitys taidemusiikista taas on sellainen että gregoriaanisen mieskuoron ilman turhia harjoituksia lonkalta laulamaan biisiin pannaan taustalle ärsyttävä teknopoppijumputus. Kieltämättä täällä tehdään ja kuunnellaan hyvääkin musiikkia, mutta sellainen ei ole oikeaa suomalaisuutta. Radiossa kuuluu todellisen suomalaisen musiikkikulttuurin ankea taso, ja enemmistö suomalaisista vahvistaa soittolistojen laatijoiden käsitykset musiikkimaustaan todeksi kuuntelemalla sitä nurisematta.
Roskarokkia ja leluteknopoppia suomalainen jaksaa kuunnella, koska sitä kuunnellaan ulkomaillakin, joskin siellä niille löytyy taidokkaitakin tekijöitä. Surkeat iskelmälallatukset taas kumpuavat heidän mielestään suoraan suomalaisesta sielunmaisemasta, ja valitettavasti taitavat olla siinä täysin oikeassa. Laatumusiikki tarkoittaa heille synkkää ja ahdistunutta voivottelua. Sävellyksen, sanoituksen ja esittäjän taidokkuuden arvioimiseen he eivät kykene.
-Televisioon täällä hankitaan sen tason ulkolaista roskaa että amerikkalainenkin säikähtää nähdessään kuinka paljon surkeita tv-ohjelmia heillä tehdäänkään. Useat Suomessa esitettävät amerikkalaiset sarjat eivät pääse Amerikassa valtakunnalliseen jakeluun eikä niitä myydä muualle kuin Suomeen ja jokuseen kehitysmaahan, joilla ei ole varaa ostaa muuta kuin kaikkein halvinta roskaa. Suomessa sitä sontaa tulee tuutista, koska täällä uskotaan sitkeästi että viihde ei saa viihdyttää, koska se pilaa katsojat.
Suomalainen tv-tuotanto taas on tyypillisesti halvalla hutaistua, ties keiden suhteilla työtä saaneiden tunarien tekemää ja kunnollisia käsikirjoituksia saa hakemalla hakea. Suomalaisille nimittäin on tärkeintä että näyttelijät pääsevät esiintymään roskalehdissä ja kaiken maailman heikkolahjaisien joonashytösien haastateltavina. Se tekee heistä suomalaisien silmissä tähtiä ja ohjelma jossa esiintyy tähtiä on heidän mielestään hyvä. Korkeatasoinen ohjelma vie huomion näyttelijöistä, joten se ei tuota samalla tavalla turhia julkkiksia ja on suomalaisien silmissä huono.
-Suomalaisesta isänmaallisuudesta ei tarvitsisi paljon puhua, koska siihen ei löydy aihetta. Sotainvalideja ei ole vieläkään saatu hoitoon valtion varoilla, koska suomalaisista on mukava ilmentää kunnioitustaan heitä kohtaan antamalla kerran vuodessa keräykseen kolikon tai pari. Terveydenhuollon kustannuksista he kyllä jaksavat narista ja ovat valmiita leikkaamaan kaikkien niiden palveluiden rahoitusta, joista he eivät itse pääse nauttimaan.
Näkyvin käytännön esimerkki suomalaisien isänmaallisuudesta on lakkaamaton oman erinomaisuuden ja muiden huonouden ihastelu sekä salaliittojen keksiminen oman ansioluettelon olemattomuuden selittämiseksi. Tämä on varsinkin kyvyttömän ja saamattoman kansanosan lempiharrastus eikä johda muuhun kuin kyvykkäiden ja ahkerien suomalaisien haukkumiseen, koska jopa tyhmin ja laiskin hyvän hengitysilman haaskaaja kykenee olemaan aika helevetin kateellinen menestyneemmilleen.
-Työelämässä täällä vallitsee metka tilanne, jossa ay-liike on jo kauan pyrkinyt ottamaan työnantajilta pois keinot palkita hyvät työntekijät ja pakottaa nämä parantamaan laiskojen paskiaisien asemaa. Työnantajat panivat aluksi jonkin verran hanttiin ensimmäisen vaatimuksen kohdalla, koska hyvät työntekijät ovat tuloksen kannalta hyödyllisiä, mutta opittuaan että keskinkertaisestakin työntekijästä saa enemmän tehoa irti kun sen nenän edessä heilutetaan pientä bonusta, he muuttivat mieltään. Jälkimmäiseen he suostuivat mutinoitta, kuitenkin sillä varauksella että laiskan paskiaisen on liehakoitava pomojaan. Siitähän suomalainen johtaja tykkää, toisin kuin ahkerista ja pätevistä alaisista, jotka saattavat hänet itsensä huonoon valoon. Suomalainen johtajahan ei tuskin koskaan valikoidu tehtäväänsä pätevyyden perusteella vaan kuulumalla johonkin hyvä veli verkostoon, muodostamalla perseen nuolemiseen perustuvan hierarkian jossa surkeinkin tunari voi menestyä ja mollaamalla kyvykkäitä henkilöitä muiden alaisiensa suureksi iloksi. Yleensä väkeä vähennettäessä suomalaisissa yrityksissä luovutaankin ensin kaikkein parhaista työntekijöistä ja vasta viimeiseksi kaikkein hyödyttömistä pomon perskärpäsistä.
Menestyviä yrityksiä tällä systeemillä ei tietenkään synny, mutta siitä ongelmasta on selvitty järkkäämällä monopoleja, kartelleja ja avokätisiä yritystukia. Tarpeen vaatiessa voidaan myös päästää konkurssin partaalle johdetun yrityksen johtoon pätevä johtaja. Siinä on kuitenkin sellainen riski, että yrityksellä voi alkaa mennä liian hyvin ja omistajat alkavat olla liian tyytyväisiä eikä hyvä veli verkosto kykenekään enää saamaan johtopallille omaa tunariaan, joten sitä ei käytetä kovin usein.
Vastaukset 3
Vanhimmat
seuraavalla lennolla Mogadishuun.
Tuollaisen purkauksen kirjoittaminen vaatii Sirola-opiston käyneen isukin ja hasista posket lommolla imeskelleen äidin.
Ja nyt, kun ollaan lukiossa (?) saatu ns. yleisivistys (demaripropaganda-suvaitsevaisuus-monikulttuurioppi) ollaan valmiita tämmöiseen ¨hengentuotokseen¨.
Häpeä, jos osaat!
Onko paha kommunistien salaliitto tehnyt sinustakin olutpullon ja television parissa viihtyvän luuserin, joka ei ole saanut revityksi persettään ylös sohvasta, vaikka korvien välissä liikkuukin sellainen merkillinen käsitys että kykyjä ja ahkeruutta löytyisi vaikka minkä saavuttamiseen?
puutut ruotsalainen homo!