HS. Tuo Aatos Erkon aikainen sanomalehtien kuningas on vajonnut matojen ja lierojen valtakuntaan. Olen seurannut jo kauan tuota epäsuhdetta, aidon tiedonvälityksen ja kantaa ottavan journalismin kaksitasosiivellä keikkuvassa ideologian typeryyspaininnassa. Hesarilla ei ole kohta edes yksitason siipiä kymmenen vuoden etenemiseen valitsemallaan linjalla.
Kun Erjasta tuli päätoimittaja, ajattelin että linja muuttuisi hieman paremmaksi. Erja ei kuitenkaan sorru siirtämään autoaan parkkihallissa juovuspäissään. 🤔
Mutta ei. Linja ei muuttunut asialliseksi. Hesari on edelleen ihmeellisesti vasemmiston ja vihreiden äänenkannattaja, jota sen ei missään nimessä pitäisi olla!!
Eilen kohtasin Laura tutkijasta tehdyn timanttijutun. Täyttä huuhaata. https://www.hs.fi/suomi/art-2000012170975.html+
Tänään Atet ja muut painottomat nostelijat palstatilan tekokuninkaina itkemässä miehisyyttä. Mikähän mahtaa olla miehisyyden ajatus moisesti?
Minua huvittaa, tosi rankasti se, että Hesarilla karkaa mopo käsistä. Varsinkin ennen lähestyviä vaaleja.
Toivon, että mies käyttäisi järkeä. Atte ei oikein taida osata. On myös useita naisia, joilla suhteellisuuden taju pettää asioiden ja totuuksien toisiaan kohdatessa.
En tässä nyt nimeä erityisemmin palkittuja Hesarin ympäristötoimittajia. Kuitenkin he ovat tarkasti minun tiedossani.
Ja sitten asiaan.
Jos Laura Wiman väittelisi niin:
Vastaväittelisin seraavasti.
Pitäisin työn keskeistä ongelmaa siinä, että se näyttää irrottavan hyvinvointivaltion rahoituksen liian kevyesti talouden reaalisesta kantokyvystä. Hyvinvointivaltio ei ole pelkkä institutionaalinen tahto- tai arvovalinta, vaan järjestelmä, jonka ylläpito edellyttää riittävää veropohjaa, tuottavuutta, työllisyyttä, investointeja ja työikäisen väestön panosta.
Jos kokonaistuotanto ei kasva, mutta väestö ikääntyy, hoiva- ja terveysmenot kasvavat ja velanhoitokulut nousevat, rahoitusongelma ei poistu sillä, että painopiste siirretään käsitteellisesti kasvusta työllisyyteen.
Väite, jonka mukaan hyvinvointivaltio olisi riippuvainen ennen kaikkea työllisyydestä eikä talouskasvusta, on vain osittain oikea. Työllisyys on välttämätön rahoituspohjan osa, mutta se ei yksin ratkaise ongelmaa. Jos työ jaetaan useammalle ihmiselle lyhentämällä työaikaa, kokonaispalkkasumma ja verokertymä eivät välttämättä kasva lainkaan. Jos taas julkinen sektori työllistää lisää ilman vastaavaa tuottavuuden nousua, menot voivat kasvaa nopeammin kuin tulot. Tällöin politiikka voi näyttää sosiaalisesti houkuttelevalta, mutta julkisen talouden näkökulmasta se siirtää ongelman muodosta toiseen.
Myös vastaus, että hitaankin kasvun oloissa työllisyystoimet rahoitettaisiin “samalla tavalla kuin kasvun aikana eli veroilla”, jää näkökulmastani olennaisesti puutteelliseksi. Verotus ei ole rajaton rahoitusautomaatti. Veropohja edellyttää tuotannollista toimintaa, kannattavia yrityksiä, palkkatuloja, kulutusta ja investointihalukkuutta. Jos talouden koko ja tuottavuus eivät kasva, verotuksen kiristäminen voi ennen pitkää heikentää juuri niitä toimintoja, joista hyvinvointivaltion tulot syntyvät.
Julkinen sektori ei voi ammentaa ostovoimaa tyhjästä ilman, että seurauksena on joko velkaantumista, verorasituksen kasvu, palvelutason lasku tai varallisuuden ja kannustimien rapautuminen.
Erityisen ongelmallista on, jos tutkimus nojaa vahvoihin normatiivisiin väitteisiin ilman uskottavaa mekanismia siitä, miten menot katetaan, miten tuottavuus pidetään yllä ja miten velkasuhde vakautetaan hitaan tai olemattoman kasvun oloissa. Suomen julkisessa taloudessa on virallisten arvioiden mukaan merkittävä kestävyysvaje, ja valtiovarainhallinnon katsauksissa alijäämän, velkaantumisen, ikääntymisen ja korkomenojen kasvu nähdään keskeisinä pitkän aikavälin riskeinä.
Työ- ja elinkeinoministeriön kasvuraporteissa puolestaan korostetaan, että Suomen heikon kasvun jatkuminen uhkaa hyvinvoinnin rahoituspohjaa ja että kasvun edellytyksiä ovat muun muassa tutkimus- ja kehitysinvestoinnit, osaaminen, innovaatiot ja investointiympäristö.
Kysymykseni kuuluui siksi: osoittaako väitöskirja empiirisesti ja laskennallisesti, että kasvuriippumaton hyvinvointivaltio voidaan rahoittaa ilman piilevää velkaantumista, veropohjan heikkenemistä tai elintason laaja-alaista laskua? Jos vastaus jää teoreettiseksi toiveeksi, työ ei vielä vakuuta taloustieteellisenä tai talouspoliittisena ratkaisuna.
Missä ovat laskelmat, missä on mekanismi, ja millä perusteella veropohja kestää, jos kasvu, tuottavuus ja yksityisen sektorin dynamiikka jäävät pysyvästi heikoiksi?
Ei jatkoon! Laura. Toivotan sinulle ajatuksen kehitystä.
Kun Erjasta tuli päätoimittaja, ajattelin että linja muuttuisi hieman paremmaksi. Erja ei kuitenkaan sorru siirtämään autoaan parkkihallissa juovuspäissään. 🤔
Mutta ei. Linja ei muuttunut asialliseksi. Hesari on edelleen ihmeellisesti vasemmiston ja vihreiden äänenkannattaja, jota sen ei missään nimessä pitäisi olla!!
Eilen kohtasin Laura tutkijasta tehdyn timanttijutun. Täyttä huuhaata. https://www.hs.fi/suomi/art-2000012170975.html+
Tänään Atet ja muut painottomat nostelijat palstatilan tekokuninkaina itkemässä miehisyyttä. Mikähän mahtaa olla miehisyyden ajatus moisesti?
Minua huvittaa, tosi rankasti se, että Hesarilla karkaa mopo käsistä. Varsinkin ennen lähestyviä vaaleja.
Toivon, että mies käyttäisi järkeä. Atte ei oikein taida osata. On myös useita naisia, joilla suhteellisuuden taju pettää asioiden ja totuuksien toisiaan kohdatessa.
En tässä nyt nimeä erityisemmin palkittuja Hesarin ympäristötoimittajia. Kuitenkin he ovat tarkasti minun tiedossani.
Ja sitten asiaan.
Jos Laura Wiman väittelisi niin:
Vastaväittelisin seraavasti.
Pitäisin työn keskeistä ongelmaa siinä, että se näyttää irrottavan hyvinvointivaltion rahoituksen liian kevyesti talouden reaalisesta kantokyvystä. Hyvinvointivaltio ei ole pelkkä institutionaalinen tahto- tai arvovalinta, vaan järjestelmä, jonka ylläpito edellyttää riittävää veropohjaa, tuottavuutta, työllisyyttä, investointeja ja työikäisen väestön panosta.
Jos kokonaistuotanto ei kasva, mutta väestö ikääntyy, hoiva- ja terveysmenot kasvavat ja velanhoitokulut nousevat, rahoitusongelma ei poistu sillä, että painopiste siirretään käsitteellisesti kasvusta työllisyyteen.
Väite, jonka mukaan hyvinvointivaltio olisi riippuvainen ennen kaikkea työllisyydestä eikä talouskasvusta, on vain osittain oikea. Työllisyys on välttämätön rahoituspohjan osa, mutta se ei yksin ratkaise ongelmaa. Jos työ jaetaan useammalle ihmiselle lyhentämällä työaikaa, kokonaispalkkasumma ja verokertymä eivät välttämättä kasva lainkaan. Jos taas julkinen sektori työllistää lisää ilman vastaavaa tuottavuuden nousua, menot voivat kasvaa nopeammin kuin tulot. Tällöin politiikka voi näyttää sosiaalisesti houkuttelevalta, mutta julkisen talouden näkökulmasta se siirtää ongelman muodosta toiseen.
Myös vastaus, että hitaankin kasvun oloissa työllisyystoimet rahoitettaisiin “samalla tavalla kuin kasvun aikana eli veroilla”, jää näkökulmastani olennaisesti puutteelliseksi. Verotus ei ole rajaton rahoitusautomaatti. Veropohja edellyttää tuotannollista toimintaa, kannattavia yrityksiä, palkkatuloja, kulutusta ja investointihalukkuutta. Jos talouden koko ja tuottavuus eivät kasva, verotuksen kiristäminen voi ennen pitkää heikentää juuri niitä toimintoja, joista hyvinvointivaltion tulot syntyvät.
Julkinen sektori ei voi ammentaa ostovoimaa tyhjästä ilman, että seurauksena on joko velkaantumista, verorasituksen kasvu, palvelutason lasku tai varallisuuden ja kannustimien rapautuminen.
Erityisen ongelmallista on, jos tutkimus nojaa vahvoihin normatiivisiin väitteisiin ilman uskottavaa mekanismia siitä, miten menot katetaan, miten tuottavuus pidetään yllä ja miten velkasuhde vakautetaan hitaan tai olemattoman kasvun oloissa. Suomen julkisessa taloudessa on virallisten arvioiden mukaan merkittävä kestävyysvaje, ja valtiovarainhallinnon katsauksissa alijäämän, velkaantumisen, ikääntymisen ja korkomenojen kasvu nähdään keskeisinä pitkän aikavälin riskeinä.
Työ- ja elinkeinoministeriön kasvuraporteissa puolestaan korostetaan, että Suomen heikon kasvun jatkuminen uhkaa hyvinvoinnin rahoituspohjaa ja että kasvun edellytyksiä ovat muun muassa tutkimus- ja kehitysinvestoinnit, osaaminen, innovaatiot ja investointiympäristö.
Kysymykseni kuuluui siksi: osoittaako väitöskirja empiirisesti ja laskennallisesti, että kasvuriippumaton hyvinvointivaltio voidaan rahoittaa ilman piilevää velkaantumista, veropohjan heikkenemistä tai elintason laaja-alaista laskua? Jos vastaus jää teoreettiseksi toiveeksi, työ ei vielä vakuuta taloustieteellisenä tai talouspoliittisena ratkaisuna.
Missä ovat laskelmat, missä on mekanismi, ja millä perusteella veropohja kestää, jos kasvu, tuottavuus ja yksityisen sektorin dynamiikka jäävät pysyvästi heikoiksi?
Ei jatkoon! Laura. Toivotan sinulle ajatuksen kehitystä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ohoh.😬 Mitä mieltä wokettajat ja sateenkaariliputtajat?
Mutta jos...
Tasa-arvo asetetaan aina korkeimmaksi arvoksi, se voi rajoittaa vapautta.
Entääs jos Vaasa ei vapise, ja vapaus asetetaan aina korkeimmaksi arvoksi, seurauksena voi olla suurempi eriarvoisuus.
Jos turvallisuus asetetaan korkeimmaksi arvoksi, yksilönvapauksia voidaan kaventaa.
Henkilökohtaisesti minua harmittaa oma heikkouteni, siksi, että en kumoa väärämielisiä riittävästi. Väärämielisyys asuu kokonaisuuden ymmärtyämättömyydessä.
Valitettavasti nykyhesari on sitä ymmärtämättömyyttä aika täysi. Eikä Ylekään kauaksi jää. Hyvä kakkonen, hopealla se on!
Ja siitä jokaisesta Ylen aamusta vielä maksan veroa!!! 🤣🤣🤣
hs ja yle is ollu sekaisin jo vuodesta 2015
siis normi ihmisen näkemästä sannakin söi veronmaksajien piikkiin hyvällä liksalla ja rellesti kesäasunnossa vailla huolen häivää välillä työpuhelin unohtu ja töttörön avulla myytiin unriper pelkällä tekstiviestillä muutama miljardi meni veronmaksajien rahoja mutta kun RAHAA ON SDP!