Ortodoksisuutta tulisi kyetä tarkasteleman kriittisesti. On olemassa aina vaara, että mikä tahansa uskonnollinen yhteisö voi muuttua samanmielisten klubiksi, jossa toisinajattelu tai ylipäätään ajattelu on kiellettyä.
Onko vanhoillinen ortodoksinen kirkko menettänyt dynaamisuutensa, joka vain toistelee dogmaattisia uskontotuuksia, ghettoutuu ja lopulta siltä loppuu happi?
Rakkaus viihtyy ja säilyy vain luottamuksen ja avoimuuden ilmapiirissä. Samoin on laita uskonnollisen hengellisyyden. Jos se umpioituu ja sulkeutuu vain oman porukan oikeaoppiseksi yhteisöksi, ei se enää ketään ajattelevaa ihmistä tyydytä. Siihen on silloin syytä ottaa etäisyyttä ihan oman jaksamisen takia. On hyvä säilyä elävien kirjoissa.
Efesoksessa aikanaan vaikuttanut filosofi Herakleitos loi tunnetun käsitteen "panta rhei" eli kaikki muutuu jatkuvasti. Virta, johon tänään astut, ei huomenna enää ole sama. Tämä on aiheuttanut ortodoksisuuden paradoksin. Aluksi jopa oikealta tuntunut oppi on vuosien ja vuosisatojen saatossa ajautunut ristiriitaiseen ja jopa mahdottomaan tilanteeseen, josta paljastuu terveen järjen, nykytieteen ja ajattelun vastaisuutta.
Miksi ortodoksinen kirkko ei hyväksy piispojen avioliittoja ja naispappeutta? Miksi monien kirkon sakramenttien kieli ja sisältö ovat pahasti ristiriidassa nykytieteen kanssa? Miksi kirkko ei muuta ehtoolliskäytäntöä terveelle pohjalle? Miksi kirkko haikailee vielä opetuksessaan vanhoihin kirkkoisien opetuksiin, vaikka ne edustavat vanhoillista ajattelua? Miksi kirkon yhtenä kulmakivenä on edelleen kanoninen laki, vaikka sen sisältö edustaa julmaa vallankäyttöä eikä sitä juuri noudateta tai noudatetaan mielivaltaisesti? Miksi piispoille on annettu niin paljon valtaa omassa hiippakunnassaan? Tässä muutamia esimerkkejä.
Onko vanhoillinen ortodoksinen kirkko menettänyt dynaamisuutensa, joka vain toistelee dogmaattisia uskontotuuksia, ghettoutuu ja lopulta siltä loppuu happi?
Rakkaus viihtyy ja säilyy vain luottamuksen ja avoimuuden ilmapiirissä. Samoin on laita uskonnollisen hengellisyyden. Jos se umpioituu ja sulkeutuu vain oman porukan oikeaoppiseksi yhteisöksi, ei se enää ketään ajattelevaa ihmistä tyydytä. Siihen on silloin syytä ottaa etäisyyttä ihan oman jaksamisen takia. On hyvä säilyä elävien kirjoissa.
Efesoksessa aikanaan vaikuttanut filosofi Herakleitos loi tunnetun käsitteen "panta rhei" eli kaikki muutuu jatkuvasti. Virta, johon tänään astut, ei huomenna enää ole sama. Tämä on aiheuttanut ortodoksisuuden paradoksin. Aluksi jopa oikealta tuntunut oppi on vuosien ja vuosisatojen saatossa ajautunut ristiriitaiseen ja jopa mahdottomaan tilanteeseen, josta paljastuu terveen järjen, nykytieteen ja ajattelun vastaisuutta.
Miksi ortodoksinen kirkko ei hyväksy piispojen avioliittoja ja naispappeutta? Miksi monien kirkon sakramenttien kieli ja sisältö ovat pahasti ristiriidassa nykytieteen kanssa? Miksi kirkko ei muuta ehtoolliskäytäntöä terveelle pohjalle? Miksi kirkko haikailee vielä opetuksessaan vanhoihin kirkkoisien opetuksiin, vaikka ne edustavat vanhoillista ajattelua? Miksi kirkon yhtenä kulmakivenä on edelleen kanoninen laki, vaikka sen sisältö edustaa julmaa vallankäyttöä eikä sitä juuri noudateta tai noudatetaan mielivaltaisesti? Miksi piispoille on annettu niin paljon valtaa omassa hiippakunnassaan? Tässä muutamia esimerkkejä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Ortodoksikirkko riippuu liikaa historiassaan, menneen elementin kautta. Kristuksen toinen tuleminen on tavallaan tabu, sitä ei juurikaan käsitellä. Ei havaita tulevaa aikaa ja tapahtumia joista raamattu kertoo. Pyhähenki on ajettu pihalle, ainakin kirilin kirkossa.
Hyviä kysymyksiä. Niihin tuskin tulemme kuitenkaan saamaan vastauksia.
Hapen puutteen takia monet jättävät kirkon. Vaihtoehdoiksi jäävät joko kuole, sekoa tai lähde.
Ortodoksisen teologian opetuksen pitäisi siirtyä seuraavalle tasolle eli tieteen tasolle. Oppia ja kirkon historiaa pitäisi voida tutkia tieteellisin menetelmin. Kirkon vallankäyttöä pitäisi samoin tutkia sosiologian ja psykologian pohjalta.
Jeesuksen oppi oli asioiden uudelleen ajattelua ja tulkintaa, samoin Paavalin. Kumpikaan ei kieltänyt järjen käyttöä. Miksi se kielletään tämän päivän ortodokseilta? Rippi-isäni sanoin (R.I. P): Älä ajattele noin paljon!
Oikeassa olemisen vaatimuksen sijaan kirkolle olisi hyväksi kuunnella mielekkään elämän kutsua, jossa historian ja tieteen ymmärtämisellä tulisi olla tärkeö sija.
Tarvitaan uskonnonlukutaitoa menneen opinmuodostuksen ja sen verbalisoinnin suhteen. Sitä ortodoksit eivät ymmärrä.
Oikea ja todelllinen Jumalan kaipuu sekä perimmäisten kysymysten selvitelyn halu tieteen avulla ovat jokaisen totuutta etsivän ihmisen tuntomerkki.
Kirkon opetus ei selviää ajattelemalla, vaan elämällä Kristuksen käskyjen hengessä ja hänen oppinsa samoin kuin Paavalin oppi ei ole uudelleen ajattelua ja tulkintaa, vaan sen totuuden paljastamista, joka on ollut olemassa ennen maailman perustamista.
Ortodokisen kirkon mysteerit eivät aukea ajattelemalla, vaan sikäli kuin Jumala ne paljastaa. Emme voi tutkia oppia tieteellisin menetelmin, sillä se perustuu elävään kokemukseen Jumalan armon toiminnasta ja jos alistemma sen tieteelle alistamme sen taas ihmisajatuksille, joihin luottaminen oli alunalkaenkin syynä meidän eksymiselle Jumalan yhteydestä pois.
Psykologia ja sosiologia eivät paljolti samasta syystä voi antaa kirkolle mitään ja kirkko ei ole vallankäytön, vaan palvelemisen hierarkia, joka on oikeastaan vastakkainen kaikille valtahierarkioille.
Kunpa joskus näkisimme sen ihmeen, että kirkko ryhtyisi palvelemaan. Kunpa kirkko lopettaisi alistamisen, vääräuskoiseksi nimittämisen, jatkuvan riitelyn, oikeusjutut ja vapauttaisi edes Tolstoin kirouksesta.
Mysteerit eivät paljastu paasaamalla. Esitetään tällä palstalla mieluummin oikeita aitoja kysymyksiä kuin paasataan valmiita vastauksia, joista tule hullua hurskaammaksi?
Olipa hyvä ja raikas aloitus sekä sitä seurannut keskustelu. Jokin murrosvaihe on (taas) käynnissä selvästi. Uusia halukkaita tulee ovista ja ikkunoista, entiset ihmettelevät dogmaattisuuden hiipimistä kirkkoon.
Alttarista ja "organisaatiosta" alkava kanoninen hierarkia valuu alaspäin seurakuntiin ja seurakuntien jäseniin. Jaotellaan ihmiset sisäpiiriin, ulkopiiriin ja rupusakkiin.
Kanonien antamat ohjeet tai athoslaisten fanaattisuus on piste i:n päälle - suurin osa (erityisesti naisia) alustavaa hapatusta, mutta myös miehiä halventavaa.
Liberaaleilla on jo selvästi paniikki päällä...
Voisi aloittaa Kristuksen opetuksista, verrata niitä omaan vaellukseensa. Sisäistettyään uskon, pyhänhengen antaman voiman avulla, kilvoittelusta tulisi hedelmällinen.
Jumala on Rakkaus, ei Tuomari! Jumala johdattaa meitä niin, että kannamme toinen toistemme taakkoja ja jaamme keskenämme elämän ilot ja surut sekä hyväksymme erilaisuuden.
Lähimmäisen rakkauden tunnustus tarkoittaa, että ensin tulet sinä ja vasta
sitten minä eikä päinvastoin.
Toisen ihmisen elämänkatsomukseen tai uskonnolliseen vakaumukseen puuttuminen ei rakenna ketään eikä mitään. Eriävät mielipiteet ja katsomukset kuuluvat elämään.
Jos haluamme uudistua ja tehdä itsestämme paremman, tarvitsemme luottamusta, voimaa elää ja halua käyttää kaikkia lahjojamme kaikkien yhteiseksi rakennukseksi.
Tarvitsemme rakkautta - kaikissa sen olomuodoissa!
Piispojen naimattomuus
Alkuseurakunnan aikana piispat saattoivat olla naimisissa. Käytäntö kuitenkin muutettiin Trullon kirkolliskokouksessa vuonna 692 (kanoni 12).
Muutoksen taustalla olivat käytännön ja pastoraaliset syyt
piispan virka vaati täydellistä omistautumista hiippakunnalle, mikä oli vaikeaa perhe-elämän velvoitteiden rinnalla.
Haluttiin myös välttää kirkon omaisuuden peritymistä piispan lapsille.
Nykyään ortodoksiset piispat valitaan aina naimattomien munkkien (tai leskeksi jääneiden pappien) joukosta.
Tavalliset papit ja diakonit sen sijaan saavat olla naimisissa, kunhan avioliitto on solmittu ennen pappeudeksi vihkimistä.
Tavallisten pappien ja diakonien pitäisi olla avioliitossa naisen kanssa. Se on terve lähtökohta kirkolliselle työlle.
Avioero tulee aina hyväksyä. Hiippakunnan piispan ja piispainkokouksen tulee kaikissa olosuhteissa pyrkiä myös hyväksymään pappien ja diakonien uudelleen avioituminen. Se oikeus kuuluu jo Suomen perustuslakiin.
Saman lain tasa-arvotulkintojen ja kansalaisten yhdenvertaisuuden nimissä avioero ei missään olosuhteissa ole este pappeudessa toimimiselle eikä pappeuden menettämiselle.
Tässä suhteessa piispat harjoittavat julmaa mielivaltaa ja samalla diakoneiksi ja papeiksi vihitään lähes kuka tahansa sopiva tai sopimaton ortodoksi (erityisesti vast´ikään kirkkoon liittyneet henkilöt ovat piispoille mieluisia).
Tämä kehitys on huono ja voi tuoda tulleessaan tulevaisuudessa suuria ongelmia. Kirkko menettää arvokkaat perinteet, yhtenäisyyden, arvokkuden, arvostuksen ja vapauden. Siitä tulee lahko.
Jos kirkollisessa työelämässä jokaiselta vaaditaan työntekemiseen pätevyyttä, sopivuutta ja korkeaa moraalia, toteutuuko tämä kaikkien piispojen kohdalla?
Väitän, että tällä hetkellä piispat (3+3) ovat Suomen ortodoksisen kirkon heikoin lenkki ja kirkko on juuri niin hyvä, kuin ovat sen heikoimmat lenkit!
(Siviilisäädystä riippumatta) piispoilla kusi nousee päähän kuudessa kuukaudessa, totesi aikoinaan piispa Eero Huovinen. Näin siis myös luterilaisella puolella.
Näinpä, ovat teologian ja kasvatustieteen tohtoreita ja Jeesus oli puuseppä.
Valta voi turmella ihmisen niin kuin se on nähtävissä eräissä suurvaltajohtajissa. Siitä seuraa kymmenen vuoden sairaus, joka vaikuttaa aivokemiaan huumeiden tavoin.
Onko narsismista tullut uusi nomi? Ihminen on ehkä sama, mutta ihminen on vallan huumassa alkanut rakentaa ympärilleen narsistista kuttuuria erilaisine toimintatapoineen, valikoivine ystävineen ja outoine ratkaisuineen.
Kykeneekö valtaa väärin käyttävä henkilö arvioimaan omaa toimintaansa ja omia ratkaisujaan objektiivisesti?
Vain totuus tekee meidät vapaiksi ja monesti vasta eläkkeellä uskaltaa puhua totta.
Lopettaisivat edes yhteisen lusikan nuolettamisen Kristuksen asettaman ehtoollisen ja alkuseurakunnan käytännön vastaisena. Vaikeasti immuunipuutteiselle ei ole turvallista osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen.
Olen samaa mieltä. Ehtoollinen on sekuraalisti aina leipää ja viiniä. Jos haluaa ottaa sen vastaan Kristuksen ruumiina ja verenä, se on jokaisen henkilökohtaisen uskon varassa.
Ortodoksisen kirkon pitäisi nopeasti uusia koko ehtoolliskäytäntö terveelle ja turvalliselle pohjalle.
Näinpä, sanoiko Jeesus tosiaan niin, että likaisin sormin ja käsin tulee sinun ehtoollista nauttiman ja ehtoollista varten tulee lusikankin olla saastainen.
Saman lusikan käytöstä ehtoollisella voi saada syljen välityksellä tarttuvia virus-, bakteeri- ja sienitulehduksia. Koska sylki kuljettaa mukanaan lukuisia mikrobeja, yhteisestä ehtoollislusikasta nauttiminen altistaa erityisesti herkästi tarttuville infektioille kuten flunssa, influenssa, koronavirus, mononukleoosi, karies, huuliherpes ja sammal sekä vatsataudeille kuten norovirus, rotavirus ja helikobakteeri.
Ortodoksisen kirkon piirissä pitäisi nopeasti uusia ehtoolliskäytäntö terveelle ja ainoalle oikealle perustalle, jossa ei käytetä samaa lusikkaa eikä samoja jälkiviinikauhoja.
Olen kaikkein kriittisin kaikista tuntemistani ihmisenkaltaisista syntisistä.
AlkuKirkossa on Pyhä Henki läsnä; Jeesuksen Paluuseen saakka.
Mikä oli upeaa
"Kristinusko on taivaassa suunniteltu, ja se täyttyi täydellisesti Golgatan ristillä. Ensimmäinen viite siitä on lupaus, että vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään – ja tämä toteutui täydellisesti Golgatan ristillä. Tämä on ydinsanoma, se substanssi, joka on ymmärrettävä: Jeesuksen Kristuksen Golgatan työ toi armon ja anteeksiannon.
Jos te annatte anteeksi toisillenne, niin teidän taivaallinen Isännekin antaa teille anteeksi. Tämä on perusta, ja sanottiinpa se miten tahansa, se ei muutu.
”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on periaate, jonka läpi pitäisi katsoa niin omaa sielunelämää kuin koko maailmaa.
Maailmaa tulisi muuttaa siten, että tämä todentuu: Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Sovittakaa itsenne tähän."
Yksi ortodoksisuuden paradoksi on näennäisesti looginen lähtökohta käyttää jumalanpalveluksissa mahdollisimman paljon eri kieliä (venäjä, kreikka, englanti, ruotsi jne.) Tämän oletetaan palvelevan kaikkia tasapuolisesti, niin kirkkokansaa kuin Jumalaa.
Todellisuudessa pitkällä aikavälillä se johtaa ristiriitaiseen, jopa mahdottomaan lopputulokseen, jossa katoaa jumalanpalveluksen harmonia, kirkkokansa ei löydä turvallista kosketuspintaa ja ratkaisu ei tue maahanmuuttajien suomen kielen oppimista eikä kotoutumista suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan suomalaisten ehdoilla.
Jumalanpalveluksiin kuuluu vain yksi kieli, suomi. Jokaisen Suomen kansalaisen tulee hallita suomen kieli niin hyvin, että kokee omakseen ja sisäistää sen hengellisyyden ja rukouksellisuuden, joka löytyy suomalaisesta liturgisesta perinteestä ja suomen kielestä.
Tämän tulisi olla myös maahanmuutajien kotoutumisen ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Siinä Suomen ortodoksinen kirkko voisi näyttää esimerkkiä.
Tämä on itseasiassa todella hyvä huomio. Jumalanpalvelukset pitäisi olla ensijassa suomeksi juuri tuon harmonian säilymisen vuoksi.
Maahanmuuttajat, jotka ovat tottuneet käymään kirkossa eivät mielestäni hyödy siitä, että palveluksia toimitetaan heidän kielellään, koska jos he kotimaassaan ovat olleet kirkollisia ihmisiä he kyllä osaavat liturgian ulkoa eikä siihen osallistuminen tuota heille vaikeuksia, vaan oppivat myös suomea samalla.
Onko ortodoksinen kirkko oppeineen, traditioineen ja sakramentteineen sellainen instituutio, joka kykenee antamaan ihmisille sellaisen lahjan, jonka kautta ihminen oppii ajattelemaan ja oppii ajattelemaan omaa ajatteluaan?
Kykeneekö kirkko kylvämään sellaisen siemenen, joka jää nykyaikana itämään ja joka luo henkistä kasvua?
Jos näin tapahtuu, kirkko on silloin hedelmällinen puutarha, joka ei lakkaa antamasta. Kysymys on elämästä, koska ihmisen aivot tarvitsevat happea.
Valta kirkossa pitää siirtää osoittain piispoilta ajatteleville, osaaville ja uudistusmielisille tolkun "aikuisille".
Kun lukee viimeistä kirkollishallituksen ja piispainkokouksen pöytäkirjaa ei voi tehdä, kun yhden johtopäätöksen. Mustiin kaapuihin pukeutuneet pienet pojat ja tytöt leikkivät hiekkalaatikolla. Peukku ylös ja peukku alas, peukku sulle ja peukku mulle. Lapsellista ja tekopyhää touhua!
Heh, onko järkeä poistaa kirkosta juuri kaikkea sitä, mikä siinä vetää uusia käännynnäisiä puoleensa? Kuka pelkää nuorta miestä?
Tarjoaako ortodoksisuus viisautta ja sivistystä? Viisaus on toimintaa ja sivistys on aikuiseksi tulemista.
Onko sivistyksestä ja viisaudesta kukaan huolestunut ortodoksisessa kirkossa, joka on patavanhoillinen?
Pystyykö nykyisenlainen ortodoksisuus tarjoamaan meille kukoistusta, onnellisuutta ja hyvää elämää (eudaimonia)?
Kykeneekö ortodoksisuus tarjoamaan kotona olemista tässä maailmassa, itsenäiseksi aikuiseksi kasvamista ja sellaista hyvinvointia läpi elämän, josta muodostuu elämän mittainen hieno ja positiivinen matka?
Koska ihmisen hyvinvointi kietoutuu koko planeetan hyvinvointiin, ortodoksisuus pystyy tarjoamaan vain pieniä hyviä ja kauniita hetkiä kokea syvällistä elämää, sivistystä ja viisautta, jossa ovat mukana etsiminen, tutkiminen, uteliaisuus ja hämmästyminen.
Väitän, että nykyisenlainen ortodoksisuus ei ole kyennyt uusiutumaan, muuttumaan ja laittamaan uskon perusteita kuntoon siinä määrin, että se pystyisi enää tarjoamaan sellaista elämää, jolla on tarkoitus.
Ortodoksisuus tarvitsee uskonpuhdistuksen.
Ortodoksisuus on liikaa uskontoa ja iliian vähän uskoa. Usko on vapaata hengittämistä Jumalan lapsena osana luomakuntaa, uskonto on sääntöjä, karsinointia, kahlehtimista, tuomitsemista ja ulossulkemista, kaunista mutta suljettua tilaa, jossa loppuu happi.