Evankeliumi on pelastusrengas

Jos minä olisin sinä ja olisin vedessä uppoamassa, en e h k ä ihan ensimmäisenä pohtisi teologisia herjaväitteitä, vaan tarttuisin siihen pelastusrenkaaseen ja kiittäisin niitä, jotka ovat sen heittäneet.

Mistä pitää pelastua?

Anonyymi00003 kirjoitti:

Mistä pitää pelastua?

William Kilburne arvioi 1650-luvulla K.J.V:ssä olevan 20 000 virhettä.
John Wesley katsoi vuonna 1755, että pelkästään Uudessa testamentissa tarvittiin 12 000 muutosta.
Vuoden 1881 Revised Version sisälsi 36 000 eroa K.J.V:hen verrattuna.

Sinähän sen tiedät Teuvo, kun kovasti yritit omankin lahkon perustaa.

Niin Teuvo, niin Teuvo. Kovastipa sinä yrität näytellä edesmennyttä. Ei mene läpi. Ja Jumala Kaikkitietävä sinun huijauksesi näkee ja tietää.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Niin Teuvo, niin Teuvo. Kovastipa sinä yrität näytellä edesmennyttä. Ei mene läpi. Ja Jumala Kaikkitietävä sinun huijauksesi näkee ja tietää.

Mutta kyllä me nämä Teuvon helmasynnit tiedetään läpikotaisin monien vuosien ajalta.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Niin Teuvo, niin Teuvo. Kovastipa sinä yrität näytellä edesmennyttä. Ei mene läpi. Ja Jumala Kaikkitietävä sinun huijauksesi näkee ja tietää.

Yli 4 vuotta olet riehunut vainajan kimpussa tuloksetta, etkö tajua että pelisi on erittäin raukkamaista ja herättää pelkkää halveksuntaa.
Eipä näytä Raamatun opetukset merkitsevän sinulle mitään, kun kyseessä on vainajan herjaaminen. Etkö tosiaan osaa mitään hävetä???

"Yhteys kuolleisiin ihmisiin, ja yhteyden tavoittelu kuolleisiin,
on vakavaa eksytystä ja vaarallista toimintaa.
Raamattu on Jumalan ilmoitus meille ihmisille.
Raamatussa Jumala varottaa vakavasti ihmisiä ottamasta yhteyttä vainajahenkiin"

Jeesuksen luonne ei voi olla muuttunut niin paljon, että hän alkaisi toimia täysin vastoin sitä, mitä hän opetti ja edusti. Jos hänen olemuksensa on rakkaus, armo ja myötätunto, on vaikea ajatella, että hän muuttuisi väkivaltaiseksi ja alkaisi tappaa ihmisiä heidän epäuskonsa vuoksi. Tällainen muutos näyttäisi olevan ristiriidassa hänen luonteensa jatkuvuuden ja hänen opetustensa kanssa.



"Toinen tuleminen"

On ilmiselvää, että se ei voi olla Jeesus, koska hän ei voi muuttua niin paljon, että hänestä tulisi uusi, joka alkaisi tappaa massoittain ihmisiä vain sen takia, että joku ei usko. En voi kuvitella Jeesusta tappamassa ihmisiä, mutta voin kuvitella, että joku muu tappaa.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Jeesuksen luonne ei voi olla muuttunut niin paljon, että hän alkaisi toimia täysin vastoin sitä, mitä hän opetti ja edusti. Jos hänen olemuksensa on rakkaus, armo ja myötätunto, on vaikea ajatella, että hän muuttuisi väkivaltaiseksi ja alkaisi tappaa ihmisiä heidän epäuskonsa vuoksi. Tällainen muutos näyttäisi olevan ristiriidassa hänen luonteensa jatkuvuuden ja hänen opetustensa kanssa.



"Toinen tuleminen"

On ilmiselvää, että se ei voi olla Jeesus, koska hän ei voi muuttua niin paljon, että hänestä tulisi uusi, joka alkaisi tappaa massoittain ihmisiä vain sen takia, että joku ei usko. En voi kuvitella Jeesusta tappamassa ihmisiä, mutta voin kuvitella, että joku muu tappaa.

Lue lisää

"Toinen tuleminen"

On ilmiselvää, että se ei voi olla Jeesus, koska hän ei voi muuttua niin paljon, että hänestä tulisi uusi, joka alkaisi tappaa massoittain ihmisiä vain sen takia, että joku ei usko. En voi kuvitella Jeesusta tappamassa ihmisiä, mutta voin kuvitella, että joku muu tappaa.


En todellakaan voi kuvitella Jeesusta tappamassa ketään, kirves heilumassa. Se tuntuu täysin ristiriitaiselta hänen koko opetuksensa ja luonteensa kanssa.



Voiko rakkaus vaihtaa kirveeseen?
On hämmentävää seurata, kuinka jotkut onnistuvat maalaamaan rakkauden opettajasta hahmon, joka toisessa näytöksessä saapuu näyttämölle kirves olallaan. Ensimmäisessä näytöksessä kehotetaan rakastamaan vihollisia, antamaan anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän ja kääntämään toinen poski. Toisessa näytöksessä sama henkilö olisi yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on joukkotuho. Aikamoinen luonteenkehitys.
Jos joku kirjoittaisi tällaisen henkilöhahmon romaaniin, kustannustoimittaja kysyisi ensimmäiseksi, missä välissä päähenkilö muuttui täysin toiseksi ihmiseksi. Missä luvussa myötätunto vaihtui miekkaan? Missä kohdassa laupeus korvattiin verilöylyllä? Ja ennen kaikkea: miksi?
Juuri tässä kohtaa satiiri alkaa kirjoittaa itse itseään. Rakkauden sanomasta tehdään joskus niin monimutkainen, että lopulta rakkaus jää sivuosaan ja pelko nousee päähenkilöksi. Armosta tulee alaviite, mutta rangaistuksesta pääotsikko. Lempeydestä muistetaan muutama lause, mutta tuomiosta rakennetaan kokonainen maailmankuva.
Jos Jeesuksen luonne todella on muuttumaton, miksi hänen pitäisi toisessa tulemisessaan käyttäytyä kuin täysin eri hahmo? Ajatus muistuttaa sitä, että palokunta saapuisi sammuttamaan tulipaloa bensiinillä ja selittäisi sen olevan sama palvelu kuin ennenkin, vain hieman päättäväisemmällä otteella.
Ehkä ongelma ei olekaan Jeesuksen luonteessa, vaan siinä, miten ihmiset toisinaan haluavat nähdä hänet. Rakkauden opettaja ei tunnu kaikille riittävän, joten hänen käteensä piirretään ase ja hänen sanoihinsa lisätään uhkauksia, joita hänen omasta opetuksestaan on vaikea löytää. Näin syntyy erikoinen paradoksi: mitä enemmän puhutaan muuttumattomasta Vapahtajasta, sitä enemmän hänen luonteensa näyttää muuttuvan.
Jos rakkaus tarvitsee kirveen todistaakseen olevansa rakkautta, on ehkä syytä kysyä, onko kyse enää samasta henkilöstä vai vain ihmisten omista peloista, jotka on puettu pyhään asuun.

Anonyymi00015 kirjoitti:

"Toinen tuleminen"

On ilmiselvää, että se ei voi olla Jeesus, koska hän ei voi muuttua niin paljon, että hänestä tulisi uusi, joka alkaisi tappaa massoittain ihmisiä vain sen takia, että joku ei usko. En voi kuvitella Jeesusta tappamassa ihmisiä, mutta voin kuvitella, että joku muu tappaa.


En todellakaan voi kuvitella Jeesusta tappamassa ketään, kirves heilumassa. Se tuntuu täysin ristiriitaiselta hänen koko opetuksensa ja luonteensa kanssa.



Voiko rakkaus vaihtaa kirveeseen?
On hämmentävää seurata, kuinka jotkut onnistuvat maalaamaan rakkauden opettajasta hahmon, joka toisessa näytöksessä saapuu näyttämölle kirves olallaan. Ensimmäisessä näytöksessä kehotetaan rakastamaan vihollisia, antamaan anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän ja kääntämään toinen poski. Toisessa näytöksessä sama henkilö olisi yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on joukkotuho. Aikamoinen luonteenkehitys.
Jos joku kirjoittaisi tällaisen henkilöhahmon romaaniin, kustannustoimittaja kysyisi ensimmäiseksi, missä välissä päähenkilö muuttui täysin toiseksi ihmiseksi. Missä luvussa myötätunto vaihtui miekkaan? Missä kohdassa laupeus korvattiin verilöylyllä? Ja ennen kaikkea: miksi?
Juuri tässä kohtaa satiiri alkaa kirjoittaa itse itseään. Rakkauden sanomasta tehdään joskus niin monimutkainen, että lopulta rakkaus jää sivuosaan ja pelko nousee päähenkilöksi. Armosta tulee alaviite, mutta rangaistuksesta pääotsikko. Lempeydestä muistetaan muutama lause, mutta tuomiosta rakennetaan kokonainen maailmankuva.
Jos Jeesuksen luonne todella on muuttumaton, miksi hänen pitäisi toisessa tulemisessaan käyttäytyä kuin täysin eri hahmo? Ajatus muistuttaa sitä, että palokunta saapuisi sammuttamaan tulipaloa bensiinillä ja selittäisi sen olevan sama palvelu kuin ennenkin, vain hieman päättäväisemmällä otteella.
Ehkä ongelma ei olekaan Jeesuksen luonteessa, vaan siinä, miten ihmiset toisinaan haluavat nähdä hänet. Rakkauden opettaja ei tunnu kaikille riittävän, joten hänen käteensä piirretään ase ja hänen sanoihinsa lisätään uhkauksia, joita hänen omasta opetuksestaan on vaikea löytää. Näin syntyy erikoinen paradoksi: mitä enemmän puhutaan muuttumattomasta Vapahtajasta, sitä enemmän hänen luonteensa näyttää muuttuvan.
Jos rakkaus tarvitsee kirveen todistaakseen olevansa rakkautta, on ehkä syytä kysyä, onko kyse enää samasta henkilöstä vai vain ihmisten omista peloista, jotka on puettu pyhään asuun.

Lue lisää

Ei ole olennaista, onko kädessä kirves, miekka vai jokin muu teloitusväline. Väline ei muuta teon luonnetta. Murha on murha, riippumatta siitä, millä se tehdään.

Juuri siksi ajatus Jeesuksesta surmaamassa ihmisiä tuntuu vaikeasti sovitettavalta yhteen hänen opetustensa kanssa. Jos hänen sanomansa perustuu rakkauteen, armoon ja anteeksiantoon, kuinka sama henkilö voisi muuttua sellaiseksi, joka ratkaisee epäuskon tappamalla? Ei väkivallan väline ole ristiriidan ydin, vaan itse väkivalta.

Siksi kysymys ei ole siitä, heiluttaako Jeesus kirvestä, miekkaa vai jotain muuta asetta. Kysymys on siitä, voiko rakkauden ja myötätunnon ruumiillistuma muuttua olennoksi, jonka toimintaa määrittää tappaminen ja että näin voisi tapahtua muuttamatta samalla koko Jeesuksen luonnetta joksikin aivan muuksi.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Ei ole olennaista, onko kädessä kirves, miekka vai jokin muu teloitusväline. Väline ei muuta teon luonnetta. Murha on murha, riippumatta siitä, millä se tehdään.

Juuri siksi ajatus Jeesuksesta surmaamassa ihmisiä tuntuu vaikeasti sovitettavalta yhteen hänen opetustensa kanssa. Jos hänen sanomansa perustuu rakkauteen, armoon ja anteeksiantoon, kuinka sama henkilö voisi muuttua sellaiseksi, joka ratkaisee epäuskon tappamalla? Ei väkivallan väline ole ristiriidan ydin, vaan itse väkivalta.

Siksi kysymys ei ole siitä, heiluttaako Jeesus kirvestä, miekkaa vai jotain muuta asetta. Kysymys on siitä, voiko rakkauden ja myötätunnon ruumiillistuma muuttua olennoksi, jonka toimintaa määrittää tappaminen ja että näin voisi tapahtua muuttamatta samalla koko Jeesuksen luonnetta joksikin aivan muuksi.

Lue lisää

Kaikkein koomisinta on ajatus, että ihmisiä surmattaisiin vain siksi, että he uskovat väärin tai eivät usko lainkaan. Ei ole olennaista, käytetäänkö siihen miekkaa, kirvestä tai mitä tahansa muuta välinettä.

Jos Jeesuksen koko sanoma rakentuu rakkaudelle, anteeksiannolle ja armolle, kuinka hän yhtäkkiä ratkaisisi uskonkysymykset tappamalla ihmisiä? Ajatus tuntuu niin ristiriitaiselta, että siitä tulee lähes satiiria itsessään. Ikään kuin rakkauden suurin todiste olisikin teloitus, ja myötätunnon korkein ilmentymä olisi se, että väärin uskova poistetaan näyttämöltä.

Jos näin olisi, Jeesuksen ei tarvitsisi vain vaihtaa toimintatapaansa – hänen pitäisi muuttua kokonaan toiseksi persoonaksi ja ajatus siitä, että Jeesus alkaisi tappaa ihmisiä vain heidän uskonsa vuoksi, on vaikeasti sovitettavissa yhteen sen kuvan kanssa, jonka evankeliumit hänestä antavat.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Kaikkein koomisinta on ajatus, että ihmisiä surmattaisiin vain siksi, että he uskovat väärin tai eivät usko lainkaan. Ei ole olennaista, käytetäänkö siihen miekkaa, kirvestä tai mitä tahansa muuta välinettä.

Jos Jeesuksen koko sanoma rakentuu rakkaudelle, anteeksiannolle ja armolle, kuinka hän yhtäkkiä ratkaisisi uskonkysymykset tappamalla ihmisiä? Ajatus tuntuu niin ristiriitaiselta, että siitä tulee lähes satiiria itsessään. Ikään kuin rakkauden suurin todiste olisikin teloitus, ja myötätunnon korkein ilmentymä olisi se, että väärin uskova poistetaan näyttämöltä.

Jos näin olisi, Jeesuksen ei tarvitsisi vain vaihtaa toimintatapaansa – hänen pitäisi muuttua kokonaan toiseksi persoonaksi ja ajatus siitä, että Jeesus alkaisi tappaa ihmisiä vain heidän uskonsa vuoksi, on vaikeasti sovitettavissa yhteen sen kuvan kanssa, jonka evankeliumit hänestä antavat.

Lue lisää

Joten kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan jokin toinen hahmo. Jos Jeesuksen luonne on rakkauden, armon ja myötätunnon luonne, hänen olisi vaikea muuttua niin perusteellisesti, että hän alkaisi surmata ihmisiä heidän uskonsa vuoksi. Tällainen muutos tekisi hänestä käytännössä toisen persoonan.
On myös mahdollista tarkastella asiaa laajemmasta näkökulmasta. Eri maailmanuskonnot saattavat kuvata samankaltaisia tai rinnakkaisia tapahtumia, mutta käyttävät niistä eri nimiä, symboleja ja kertomuksia. Sama ilmiö voidaan nähdä erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista näkökulmista, jolloin hahmot eivät välttämättä ole samoja, vaikka kertomuksissa olisi yhtäläisyyksiä.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Joten kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan jokin toinen hahmo. Jos Jeesuksen luonne on rakkauden, armon ja myötätunnon luonne, hänen olisi vaikea muuttua niin perusteellisesti, että hän alkaisi surmata ihmisiä heidän uskonsa vuoksi. Tällainen muutos tekisi hänestä käytännössä toisen persoonan.
On myös mahdollista tarkastella asiaa laajemmasta näkökulmasta. Eri maailmanuskonnot saattavat kuvata samankaltaisia tai rinnakkaisia tapahtumia, mutta käyttävät niistä eri nimiä, symboleja ja kertomuksia. Sama ilmiö voidaan nähdä erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista näkökulmista, jolloin hahmot eivät välttämättä ole samoja, vaikka kertomuksissa olisi yhtäläisyyksiä.

Lue lisää

Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa esiintyy kertomuksia maailman lopusta, maailman uudistumisesta tai aikakauden päättymisestä sekä pelastaja- tai uudistajahahmosta. Tämä on hyvin tunnettu ilmiö vertailevassa uskontotieteessä.

Raamattu: Jeesuksen toinen tuleminen ja viimeinen tuomio.
Avesta: pelastajahahmo Saoshyant uudistaa maailman aikojen lopussa.
Muinaisessa Norse mythology: Ragnarök, jonka jälkeen maailma uudistuu.
Maya civilization: aikakäsitys perustui sykleihin. Suosittu ajatus siitä, että mayat olisivat ennustaneet maailmanlopun vuodelle 2012, ei vastaa heidän tekstejään; kyse oli yhden pitkän kalenterijakson päättymisestä ja uuden alkamisesta.
Sumer: tunnetaan myyttejä suurista tulvista ja jumalten toiminnasta, mutta ei samanlaista yhtenäistä "maailmanloppu ja pelastaja" -oppia kuin esimerkiksi kristinuskossa tai zoroastrismissa.

Kun eri nimet kertovat samasta pelosta
Ehkä kaikkein kiinnostavinta ei olekaan vain se, kuka mahdollisesti tulee aikojen lopussa, vaan se, miten eri kulttuurit ja uskonnot kuvaavat tätä hetkeä. Ihmiskunta näyttää kautta historian palanneen samaan kysymykseen: mitä tapahtuu, kun nykyinen järjestys murtuu ja jokin uusi aika alkaa?
Eri kansat ovat antaneet tälle tapahtumalle erilaisia nimiä. Yksi puhuu toisesta tulemisesta, toinen viimeisestä tuomiosta, kolmas uuden aikakauden alkamisesta ja neljäs jumalallisen järjestyksen palautumisesta. Hahmot vaihtavat nimeä, symbolit muuttuvat ja kertomukset saavat oman kulttuurinsa muodon, mutta taustalla voi nähdä saman ihmisen ikuisen kysymyksen: tuleeko maailmaan vielä hetki, jolloin epäoikeudenmukaisuus päättyy ja järjestys palautuu?
Mutta juuri tässä syntyy mielenkiintoinen ristiriita. Jos eri perinteissä puhutaan samankaltaisesta tapahtumasta, miksi hahmot kuvataan joskus niin erilaisiksi? Yksi on rakkauden opettaja, toinen soturi, kolmas puhdistaja ja neljäs maailman uudistaja. Onko kyse samasta todellisuudesta eri kielillä, vai ovatko ihmiset rakentaneet omia kuviaan siitä, mitä he toivovat tai pelkäävät tulevaisuudelta?
Ehkä suurin paradoksi on se, että ihmiset usein kaipaavat pelastajaa, mutta samalla he kuvittelevat pelastuksen omien käsitystensä mukaiseksi. Joku odottaa lempeää parantajaa, toinen voimakasta tuomaria. Joku haluaa armon, toinen oikeudenmukaisuuden. Joku toivoo maailman muuttuvan rakkauden kautta, toinen uskoo sen muuttuvan vasta suuren tuhon jälkeen.
Siksi kysymys ei ehkä ole vain siitä, kuka tulee, vaan siitä, minkälaisen hahmon ihmiset haluavat nähdä tulevan. Jos rakkauden opettajasta tehdään lopulta väkivallan toteuttaja, herää kysymys: katsommeko enää itse henkilöä vai omaa pelkoamme hänen kasvoillaan?
Ehkä eri uskontojen lopunajan kertomukset eivät ainoastaan kerro tulevaisuudesta. Ne kertovat myös ihmisestä itsestään — hänen kaipuustaan oikeudenmukaisuuteen, hänen pelostaan kaaosta kohtaan ja hänen toivostaan, että jonain päivänä maailma olisi jälleen tasapainossa

Kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan joku muu
Jos aikojen lopun hahmo saapuu tuhoamaan ihmisiä ja ratkaisemaan uskonkysymyksiä väkivallalla, on vaikea nähdä, että kyseessä olisi Jeesus. Jos Jeesuksen olemus perustuu rakkauteen, armoon, anteeksiantoon ja ihmisten pelastamiseen, hänen ei voisi ajatella muuttuvan täysin vastakkaiseksi hahmoksi.
Rakkauden opettaja ei voi vain vaihtaa kirveeseen, miekkaan tai muuhun väkivallan välineeseen ja pysyä samalla samana henkilönä. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että väkivalta itsessään olisi ristiriidassa sen luonteen kanssa, jonka Jeesukseen liitetään.
Jos joku tulevaisuuden hahmo toimisi näin, kyseessä olisi silloin jokin muu hahmo tai jokin toinen tulkinta samankaltaisesta lopunajan kertomuksesta. Se ei olisi enää sama Jeesus, jonka sanoma tunnetaan rakkaudesta ja armosta.
Eri maailmanuskonnot voivat kuvata samankaltaisia teemoja eri nimillä ja symboleilla. Maailman loppu, uusi aikakausi ja järjestyksen palautuminen esiintyvät monissa perinteissä, mutta hahmot eivät välttämättä ole samoja. Jos hahmon luonne, tehtävä ja toiminta ovat täysin erilaisia, on perusteltua kysyä, puhutaanko enää samasta olennosta vai kokonaan toisesta kuvasta.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan joku muu
Jos aikojen lopun hahmo saapuu tuhoamaan ihmisiä ja ratkaisemaan uskonkysymyksiä väkivallalla, on vaikea nähdä, että kyseessä olisi Jeesus. Jos Jeesuksen olemus perustuu rakkauteen, armoon, anteeksiantoon ja ihmisten pelastamiseen, hänen ei voisi ajatella muuttuvan täysin vastakkaiseksi hahmoksi.
Rakkauden opettaja ei voi vain vaihtaa kirveeseen, miekkaan tai muuhun väkivallan välineeseen ja pysyä samalla samana henkilönä. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että väkivalta itsessään olisi ristiriidassa sen luonteen kanssa, jonka Jeesukseen liitetään.
Jos joku tulevaisuuden hahmo toimisi näin, kyseessä olisi silloin jokin muu hahmo tai jokin toinen tulkinta samankaltaisesta lopunajan kertomuksesta. Se ei olisi enää sama Jeesus, jonka sanoma tunnetaan rakkaudesta ja armosta.
Eri maailmanuskonnot voivat kuvata samankaltaisia teemoja eri nimillä ja symboleilla. Maailman loppu, uusi aikakausi ja järjestyksen palautuminen esiintyvät monissa perinteissä, mutta hahmot eivät välttämättä ole samoja. Jos hahmon luonne, tehtävä ja toiminta ovat täysin erilaisia, on perusteltua kysyä, puhutaanko enää samasta olennosta vai kokonaan toisesta kuvasta.

Lue lisää

Rakkaus ei muutu joukkotuhoamiseksi
Henkisesti terve olento ei vaihda rakkautta, myötätuntoa ja armoa yhtäkkiä massiiviseksi väkivallaksi. Jos joku, joka tunnetaan rakkauden ja anteeksiannon opettajana, muuttuisi täysin vastakkaiseksi hahmoksi ja alkaisi surmata ihmisiä, kyse olisi valtavasta ristiriidasta hänen alkuperäisen luonteensa kanssa.
Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.
Jos jokin hahmo ilmestyisi ja toimisi näin, olisi loogista kysyä, onko kyseessä enää sama Jeesus vai jokin toinen hahmo, joka on saanut hänen nimensä tai johon häntä verrataan. Jeesuksen opetukset yhdistetään yleensä rakkauteen, anteeksiantoon ja ihmisen sisäiseen muuttumiseen, eivät mielivaltaiseen väkivaltaan.
Siksi ajatus ei ole vain siitä, mitä joku tekee, vaan siitä, kuka hän todella on. Jos hahmon luonne, tarkoitus ja toimintatapa muuttuvat täysin vastakkaisiksi, silloin herää kysymys: puhutaanko enää samasta henkilöstä vai jostakin aivan muusta?

Anonyymi00024 kirjoitti:

Rakkaus ei muutu joukkotuhoamiseksi
Henkisesti terve olento ei vaihda rakkautta, myötätuntoa ja armoa yhtäkkiä massiiviseksi väkivallaksi. Jos joku, joka tunnetaan rakkauden ja anteeksiannon opettajana, muuttuisi täysin vastakkaiseksi hahmoksi ja alkaisi surmata ihmisiä, kyse olisi valtavasta ristiriidasta hänen alkuperäisen luonteensa kanssa.
Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.
Jos jokin hahmo ilmestyisi ja toimisi näin, olisi loogista kysyä, onko kyseessä enää sama Jeesus vai jokin toinen hahmo, joka on saanut hänen nimensä tai johon häntä verrataan. Jeesuksen opetukset yhdistetään yleensä rakkauteen, anteeksiantoon ja ihmisen sisäiseen muuttumiseen, eivät mielivaltaiseen väkivaltaan.
Siksi ajatus ei ole vain siitä, mitä joku tekee, vaan siitä, kuka hän todella on. Jos hahmon luonne, tarkoitus ja toimintatapa muuttuvat täysin vastakkaisiksi, silloin herää kysymys: puhutaanko enää samasta henkilöstä vai jostakin aivan muusta?

Lue lisää

Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.

TOINEN TULEMINEN.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Siksi ajatus siitä, että Jeesus muuttuisi rakkauden opettajasta väkivallan toteuttajaksi, tuntuu monista vaikeasti ymmärrettävältä. Ongelma ei ole siinä, käytetäänkö kirvestä, miekkaa tai jotakin muuta välinettä. Ongelma on itse teossa: rakkauden ja massiivisen tuhoamisen välillä on perustavanlaatuinen ristiriita.

TOINEN TULEMINEN.

Lue lisää

Ajatus siitä, että ihmisiä tapettaisiin vain siksi, että he uskovat eri tavalla tai ymmärtävät asioita toisin, tuntuu järjen vastaiselta. Uskonnolliset näkemykset ovat ihmisille syvästi henkilökohtaisia, ja niiden välillä on aina ollut erilaisia tulkintoja.
Jos ratkaisu erilaisuuteen olisi väkivalta, silloin rakkauden, viisauden ja myötätunnon periaatteet menettäisivät merkityksensä. Ei olisi enää kyse ihmisten ohjaamisesta kohti ymmärrystä, vaan pelkästä pakottamisesta.
Siksi ajatus siitä, että rakkauden ja armon edustaja tuhoaisi ihmiskunta vain heidän uskomustensa vuoksi, tuntuu monista epäjohdonmukaiselta. Se ei näyttäisi olevan viisautta tai hengellistä ymmärrystä, vaan täysin vastakkainen toimintatapa sille, mitä rakkaus ja myötätunto yleensä tarkoittavat.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Ajatus siitä, että ihmisiä tapettaisiin vain siksi, että he uskovat eri tavalla tai ymmärtävät asioita toisin, tuntuu järjen vastaiselta. Uskonnolliset näkemykset ovat ihmisille syvästi henkilökohtaisia, ja niiden välillä on aina ollut erilaisia tulkintoja.
Jos ratkaisu erilaisuuteen olisi väkivalta, silloin rakkauden, viisauden ja myötätunnon periaatteet menettäisivät merkityksensä. Ei olisi enää kyse ihmisten ohjaamisesta kohti ymmärrystä, vaan pelkästä pakottamisesta.
Siksi ajatus siitä, että rakkauden ja armon edustaja tuhoaisi ihmiskunta vain heidän uskomustensa vuoksi, tuntuu monista epäjohdonmukaiselta. Se ei näyttäisi olevan viisautta tai hengellistä ymmärrystä, vaan täysin vastakkainen toimintatapa sille, mitä rakkaus ja myötätunto yleensä tarkoittavat.

Lue lisää

Kun rakkauden opettajasta tehdään yhtäkkiä murhaaja
Tässä koko ajatuksen absurdius tulee mielestäni erityisen hyvin näkyviin.
Jeesuksen oletetaan olevan sama Jeesus, joka opetti rakastamaan vihollisia, tekemään hyvää niille, jotka vihaavat, antamaan anteeksi ja olemaan kostamatta pahaa pahalla. Hän ei käskenyt seuraajiaan tappamaan epäuskoisia, vaan päinvastoin torjui väkivallan ja korosti laupeutta.
Sitten hänen oletetaan tulevan takaisin ja muuttuvan yhtäkkiä hahmoksi, joka surmaa valtavia määriä ihmisiä.
Anteeksi, mutta missä vaiheessa tämä muutos tapahtui?
Mikä tekee samasta Jeesuksesta yhtäkkiä sellaisen, jonka ratkaisu ihmisen väärään uskoon tai epäuskoon on tappaminen?
Ei ole olennaista, onko kädessä kirves, miekka vai jokin muu väline. Väline ei ole tässä se absurdi asia. Absurdi asia on itse muutos.
Ensin: rakastakaa vihollisianne.
Sitten: nyt minä tapan viholliseni.
Ensin: antakaa anteeksi.
Sitten: nyt minä rankaisen kuolemalla.
Ensin: kääntäkää toinen poski.
Sitten: nyt ratkaisen asian väkivallalla.
Jos kyse olisi fiktiivisestä romaanihahmosta, lukija ihmettelisi, miksi kirjoittaja on vaihtanut päähenkilön kesken tarinan kokonaan toiseksi henkilöksi. Ei kyse olisi enää pienestä luonteenmuutoksesta, vaan perustavanlaatuisesta identiteetin muutoksesta.
Ja juuri siksi minusta on erikoista sanoa, että kyseessä on edelleen sama Jeesus, mutta nyt hän vain toimii täysin päinvastoin kuin ennen.
Jos rakkaus, armo, anteeksianto ja myötätunto ovat Jeesuksen luonteen keskeisiä piirteitä, niin niiden vastakohdaksi muuttuminen ei ole mikään pieni sivuseikka. Silloin pitäisi kysyä paljon perustavampi kysymys:
Jos hahmo toimii täysin päinvastoin kuin Jeesus, millä perusteella tiedämme, että kyseessä on edelleen Jeesus?
Pelkkä nimi ei riitä.
Jos joku ilmestyisi tänään, julistaisi olevansa Jeesus ja alkaisi tappaa ihmisiä heidän uskonsa vuoksi, emme voisi vain sanoa: ”No, hän on Jeesus, koska hän sanoo olevansa.”
Me kysyisimme juuri päinvastoin: miten tämä voi olla sama henkilö kuin se, jonka tunnemme evankeliumeista?
Siksi tässä ei mielestäni ole ensisijaisesti kyse siitä, voiko Jeesus käyttää miekkaa, kirvestä tai jotakin muuta. Kyse on siitä, voiko rakkauden ja anteeksiannon opettaja muuttua yhtäkkiä massiivisen väkivallan toteuttajaksi ja silti pysyä samana Jeesuksena.
Jos vastaus on, että voi, silloin pitäisi pystyä selittämään, miksi tämä ei ole Jeesuksen luonteen täydellinen vastakohta.
Muuten jäljelle jää hyvin outo ajatus:
sama Jeesus, mutta täysin toinen luonne.
Ja silloin kysymys kuuluu väistämättä: puhummeko enää Jeesuksesta vai ihmisestä rakennetusta kuvasta Jeesuksesta?
Jos haluat, voin tehdä tästä vielä terävämmän ja filosofisesti paljon syvemmän version, jossa puretaan erityisesti sitä, miten “sama henkilö voi olla sama henkilö, vaikka hänen moraalinen toimintansa kääntyisi täysin päinvastaiseksi” -väitettä.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Kun rakkauden opettajasta tehdään yhtäkkiä murhaaja
Tässä koko ajatuksen absurdius tulee mielestäni erityisen hyvin näkyviin.
Jeesuksen oletetaan olevan sama Jeesus, joka opetti rakastamaan vihollisia, tekemään hyvää niille, jotka vihaavat, antamaan anteeksi ja olemaan kostamatta pahaa pahalla. Hän ei käskenyt seuraajiaan tappamaan epäuskoisia, vaan päinvastoin torjui väkivallan ja korosti laupeutta.
Sitten hänen oletetaan tulevan takaisin ja muuttuvan yhtäkkiä hahmoksi, joka surmaa valtavia määriä ihmisiä.
Anteeksi, mutta missä vaiheessa tämä muutos tapahtui?
Mikä tekee samasta Jeesuksesta yhtäkkiä sellaisen, jonka ratkaisu ihmisen väärään uskoon tai epäuskoon on tappaminen?
Ei ole olennaista, onko kädessä kirves, miekka vai jokin muu väline. Väline ei ole tässä se absurdi asia. Absurdi asia on itse muutos.
Ensin: rakastakaa vihollisianne.
Sitten: nyt minä tapan viholliseni.
Ensin: antakaa anteeksi.
Sitten: nyt minä rankaisen kuolemalla.
Ensin: kääntäkää toinen poski.
Sitten: nyt ratkaisen asian väkivallalla.
Jos kyse olisi fiktiivisestä romaanihahmosta, lukija ihmettelisi, miksi kirjoittaja on vaihtanut päähenkilön kesken tarinan kokonaan toiseksi henkilöksi. Ei kyse olisi enää pienestä luonteenmuutoksesta, vaan perustavanlaatuisesta identiteetin muutoksesta.
Ja juuri siksi minusta on erikoista sanoa, että kyseessä on edelleen sama Jeesus, mutta nyt hän vain toimii täysin päinvastoin kuin ennen.
Jos rakkaus, armo, anteeksianto ja myötätunto ovat Jeesuksen luonteen keskeisiä piirteitä, niin niiden vastakohdaksi muuttuminen ei ole mikään pieni sivuseikka. Silloin pitäisi kysyä paljon perustavampi kysymys:
Jos hahmo toimii täysin päinvastoin kuin Jeesus, millä perusteella tiedämme, että kyseessä on edelleen Jeesus?
Pelkkä nimi ei riitä.
Jos joku ilmestyisi tänään, julistaisi olevansa Jeesus ja alkaisi tappaa ihmisiä heidän uskonsa vuoksi, emme voisi vain sanoa: ”No, hän on Jeesus, koska hän sanoo olevansa.”
Me kysyisimme juuri päinvastoin: miten tämä voi olla sama henkilö kuin se, jonka tunnemme evankeliumeista?
Siksi tässä ei mielestäni ole ensisijaisesti kyse siitä, voiko Jeesus käyttää miekkaa, kirvestä tai jotakin muuta. Kyse on siitä, voiko rakkauden ja anteeksiannon opettaja muuttua yhtäkkiä massiivisen väkivallan toteuttajaksi ja silti pysyä samana Jeesuksena.
Jos vastaus on, että voi, silloin pitäisi pystyä selittämään, miksi tämä ei ole Jeesuksen luonteen täydellinen vastakohta.
Muuten jäljelle jää hyvin outo ajatus:
sama Jeesus, mutta täysin toinen luonne.
Ja silloin kysymys kuuluu väistämättä: puhummeko enää Jeesuksesta vai ihmisestä rakennetusta kuvasta Jeesuksesta?
Jos haluat, voin tehdä tästä vielä terävämmän ja filosofisesti paljon syvemmän version, jossa puretaan erityisesti sitä, miten “sama henkilö voi olla sama henkilö, vaikka hänen moraalinen toimintansa kääntyisi täysin päinvastaiseksi” -väitettä.

Lue lisää

Jos rakkauden opettajasta tehdään joukkotuhoamisen toteuttaja, meidän pitäisi ehkä kysyä, katsommeko enää samaa hahmoa — vai olemmeko vain antaneet väkivallalle rakkauden nimen.

Ja ennen kaikkea: miksi?

Ei ole olennaista, onko hänen kädessään kirves, miekka vai jokin muu ase. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että rakkauden ja anteeksiannon opettajasta tehdään yhtäkkiä hahmo, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on heidän surmaamisensa.

Silloin ei enää puhuta vain erilaisesta toimintatavasta.

Puhutaan täysin erilaisesta luonteesta.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Jos rakkauden opettajasta tehdään joukkotuhoamisen toteuttaja, meidän pitäisi ehkä kysyä, katsommeko enää samaa hahmoa — vai olemmeko vain antaneet väkivallalle rakkauden nimen.

Ja ennen kaikkea: miksi?

Ei ole olennaista, onko hänen kädessään kirves, miekka vai jokin muu ase. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että rakkauden ja anteeksiannon opettajasta tehdään yhtäkkiä hahmo, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on heidän surmaamisensa.

Silloin ei enää puhuta vain erilaisesta toimintatavasta.

Puhutaan täysin erilaisesta luonteesta.

Lue lisää

Toinen tuleminen - kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan joku joka on vain kuvattu Jeesuksen nimellä.

Kuvitteletko oikeasti Jeesuksen katkomassa ihmisten päitä kirves heiluen? Minusta ajatus on täysin absurdi. kastamaan vihollisia ja antamaan anteeksi, muuttuisi yhtäkkiä tällaiseksi?

Jos tuollainen hahmo ilmestyisi, ensimmäinen kysymys ei olisi edes se, miksi hänellä on kirves kädessä, vaan: onko tuo oikeasti Jeesus?


Kuvitteletko oikeasti Jeesuksen katkomassa ihmisten päitä kirves heiluen? Minusta ajatus on täysin absurdi. kastamaan vihollisia ja antamaan anteeksi, muuttuisi yhtäkkiä tällaiseksi?

Jos tuollainen hahmo ilmestyisi, ensimmäinen kysymys ei olisi edes se, miksi hänellä on kirves kädessä, vaan: onko tuo oikeasti Jeesus?

Anonyymi00029 kirjoitti:

Toinen tuleminen - kyseessä ei voi olla Jeesus, vaan joku joka on vain kuvattu Jeesuksen nimellä.

Kuvitteletko oikeasti Jeesuksen katkomassa ihmisten päitä kirves heiluen? Minusta ajatus on täysin absurdi. kastamaan vihollisia ja antamaan anteeksi, muuttuisi yhtäkkiä tällaiseksi?

Jos tuollainen hahmo ilmestyisi, ensimmäinen kysymys ei olisi edes se, miksi hänellä on kirves kädessä, vaan: onko tuo oikeasti Jeesus?


Kuvitteletko oikeasti Jeesuksen katkomassa ihmisten päitä kirves heiluen? Minusta ajatus on täysin absurdi. kastamaan vihollisia ja antamaan anteeksi, muuttuisi yhtäkkiä tällaiseksi?

Jos tuollainen hahmo ilmestyisi, ensimmäinen kysymys ei olisi edes se, miksi hänellä on kirves kädessä, vaan: onko tuo oikeasti Jeesus?

Lue lisää

Kuvitteletko oikeasti Jeesuksen katkomassa ihmisten päitä kirves heiluen? Minusta ajatus on täysin absurdi.

TOINEN TULEMINEN.

Ei ole olennaista, onko hänen kädessään kirves, miekka vai jokin muu ase. Ongelma ei ole välineessä, vaan siinä, että rakkauden ja anteeksiannon opettajasta tehdään yhtäkkiä hahmo, jonka ratkaisu ihmisten epäuskoon on heidän surmaamisensa.

Kun kaikki koristeet ja suuret lupaukset riisutaan pois, jäljelle voi jäädä hyvin yksinkertainen havainto: hmiset ovat aina osanneet rakentaa kertomuksia, joilla toisia ihmisiä voidaan saada uskomaan, tottelemaan ja pelkäämään.

Ja jos rakkauden sanoma tarvitsee tuekseen uhkauksen joukkotuhoamisesta, on aiheellista kysyä, puhutaanko enää rakkaudesta vai jostakin aivan muusta.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Anonyymi00032 kirjoitti:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Lue lisää

Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että kaikkivaltias murskaa pienen ja heikon olennon voimallaan. Mitä arvoa olisi sellaisella voimalla, joka kykenee ainoastaan herättämään pelkoa? Mitä kunniaa äärettömälle olennolle olisi siinä, että rajallinen olento vapisee hänen edessään, jos tuo vapina syntyy pelkästään ylivoimaisen mahdin edessä? Pelko voi pakottaa alistumaan, mutta se ei synnytä aitoa kunnioitusta eikä rakkautta. Se saa olennon vaikenemaan, muttei avaamaan sydäntään.
Jos kaikkivaltius tarvitsee pelkoa säilyttääkseen asemansa, silloin sen suuruus näyttää lepäävän heikomman avuttomuuden varassa. Mutta todellinen suuruus ei etsi vahvistusta alistamisesta. Se ei tarvitse todisteeksi murskattuja vastustajia eikä nöyryytettyjä alamaisia. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä vähemmän sillä on tarvetta osoittaa itseään väkivallan, uhkailun tai pakottamisen kautta.
Korkein voima ilmenisi pikemminkin kykynä pidättäytyä voimansa käytöstä silloin, kun sen käyttö olisi helppoa. Todellinen kaikkivaltius näkyisi kärsivällisyydessä, armossa ja vapauden antamisessa – siinä, että rajalliselle olennolle annetaan mahdollisuus kasvaa, erehtyä ja löytää totuus omasta tahdostaan. Sellainen voima ei vähene lempeydestä, vaan juuri lempeys paljastaa sen varmuuden omasta suuruudestaan.
Siksi voidaan kysyä: voiko kaikkivoipa todella tarvita pelon ylläpitämää kunnioitusta? Jos kunnioitus perustuu yksin pelkoon, se ei ole vapaasti annettua, vaan pakon synnyttämää. Aito kunnioitus syntyy vasta silloin, kun olento tunnistaa suuruuden, joka ei nöyryytä vaan kohottaa, joka ei pakota vaan kutsuu, joka ei murskaa heikkoutta vaan kantaa sitä. Sellainen suuruus ei vaadi pelkoa – se herättää luottamusta.

Jos kaikkivaltius todella tarvitsee pelkoa säilyttääkseen arvovaltansa, sen asema näyttää olevan yllättävän hauras. Kaikkivaltias, joka joutuu turvautumaan uhkauksiin pitääkseen luotunsa kuuliaisina, muistuttaa vähemmän ääretöntä viisautta ja enemmän epävarmaa hallitsijaa, joka ripustaa joka kadunkulmaan kyltin: "Rakasta minua – tai kadut sitä ikuisesti." On vaikea nähdä, miten tällainen asetelma olisi osoitus rajattomasta suuruudesta. Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan.
Onhan se toki vaikuttavaa voittaa taistelussa vastustaja, jolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta puolustautua. Mikä sankariteko! Ääretön voima murskaa rajallisen olennon ja odottaa sitten aplodeja. Se on suunnilleen yhtä kunniakasta kuin aikuinen julistautuisi nyrkkeilyn maailmanmestariksi voitettuaan taaperon. Jos tämä on kaikkivaltiuden korkein näytös, rima on asetettu hämmästyttävän matalalle.
Vielä erikoisemmaksi asia muuttuu, kun sama kaikkivaltius ilmoittaa olevansa rakkaus itse. Sanoma kuuluu suunnilleen näin: "Rakastan sinua ehdoitta. Sinulla on vapaa tahto. Voit valita itse. Mutta jos valitset väärin, sinua kidutetaan ikuisesti." Tällainen "vapaus" muistuttaa enemmän kiristäjän tarjousta kuin rakastavan vanhemman kutsua. Valinta on vapaa aivan samalla tavalla kuin lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – teknisesti vaihtoehtoja on, mutta niiden seuraukset tekevät valinnasta näennäisen.
Jos kaikkivaltias todella on kaikkivaltias, miksi hänen täytyy hallita pelolla? Miksi ääretön tarvitsee rajallisen olennon pelkäämään itseään? Eikö täydellisen olennon pitäisi kyetä herättämään kunnioitusta ilman uhkauksia? Vai onko kaikkivaltiuden itseluottamus niin horjuva, että sitä täytyy tukea ikuisen rangaistuksen varoituskylteillä?
Todellinen voima ei huuda. Se ei uhkaile. Se ei tarvitse kidutuskammiota vakuuttaakseen olevansa oikeassa. Vain epävarmuus tarvitsee pakkoa, ja vain auktoriteetti, joka pelkää menettävänsä otteensa, joutuu muistuttamaan jatkuvasti seurauksista.
Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että kaikkivaltias murskaa pienen ja heikon olennon voimallaan. Mitä arvoa olisi sellaisella voimalla, joka kykenee ainoastaan herättämään pelkoa? Mitä kunniaa äärettömälle olennolle olisi siinä, että rajallinen olento vapisee hänen edessään, jos tuo vapina syntyy pelkästään ylivoimaisen mahdin edessä? Pelko voi pakottaa alistumaan, mutta se ei synnytä aitoa kunnioitusta eikä rakkautta. Se saa olennon vaikenemaan, muttei avaamaan sydäntään.
Jos kaikkivaltius tarvitsee pelkoa säilyttääkseen asemansa, silloin sen suuruus näyttää lepäävän heikomman avuttomuuden varassa. Mutta todellinen suuruus ei etsi vahvistusta alistamisesta. Se ei tarvitse todisteeksi murskattuja vastustajia eikä nöyryytettyjä alamaisia. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä vähemmän sillä on tarvetta osoittaa itseään väkivallan, uhkailun tai pakottamisen kautta.
Korkein voima ilmenisi pikemminkin kykynä pidättäytyä voimansa käytöstä silloin, kun sen käyttö olisi helppoa. Todellinen kaikkivaltius näkyisi kärsivällisyydessä, armossa ja vapauden antamisessa – siinä, että rajalliselle olennolle annetaan mahdollisuus kasvaa, erehtyä ja löytää totuus omasta tahdostaan. Sellainen voima ei vähene lempeydestä, vaan juuri lempeys paljastaa sen varmuuden omasta suuruudestaan.
Siksi voidaan kysyä: voiko kaikkivoipa todella tarvita pelon ylläpitämää kunnioitusta? Jos kunnioitus perustuu yksin pelkoon, se ei ole vapaasti annettua, vaan pakon synnyttämää. Aito kunnioitus syntyy vasta silloin, kun olento tunnistaa suuruuden, joka ei nöyryytä vaan kohottaa, joka ei pakota vaan kutsuu, joka ei murskaa heikkoutta vaan kantaa sitä. Sellainen suuruus ei vaadi pelkoa – se herättää luottamusta.

Jos kaikkivaltius todella tarvitsee pelkoa säilyttääkseen arvovaltansa, sen asema näyttää olevan yllättävän hauras. Kaikkivaltias, joka joutuu turvautumaan uhkauksiin pitääkseen luotunsa kuuliaisina, muistuttaa vähemmän ääretöntä viisautta ja enemmän epävarmaa hallitsijaa, joka ripustaa joka kadunkulmaan kyltin: "Rakasta minua – tai kadut sitä ikuisesti." On vaikea nähdä, miten tällainen asetelma olisi osoitus rajattomasta suuruudesta. Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan.
Onhan se toki vaikuttavaa voittaa taistelussa vastustaja, jolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta puolustautua. Mikä sankariteko! Ääretön voima murskaa rajallisen olennon ja odottaa sitten aplodeja. Se on suunnilleen yhtä kunniakasta kuin aikuinen julistautuisi nyrkkeilyn maailmanmestariksi voitettuaan taaperon. Jos tämä on kaikkivaltiuden korkein näytös, rima on asetettu hämmästyttävän matalalle.
Vielä erikoisemmaksi asia muuttuu, kun sama kaikkivaltius ilmoittaa olevansa rakkaus itse. Sanoma kuuluu suunnilleen näin: "Rakastan sinua ehdoitta. Sinulla on vapaa tahto. Voit valita itse. Mutta jos valitset väärin, sinua kidutetaan ikuisesti." Tällainen "vapaus" muistuttaa enemmän kiristäjän tarjousta kuin rakastavan vanhemman kutsua. Valinta on vapaa aivan samalla tavalla kuin lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – teknisesti vaihtoehtoja on, mutta niiden seuraukset tekevät valinnasta näennäisen.
Jos kaikkivaltias todella on kaikkivaltias, miksi hänen täytyy hallita pelolla? Miksi ääretön tarvitsee rajallisen olennon pelkäämään itseään? Eikö täydellisen olennon pitäisi kyetä herättämään kunnioitusta ilman uhkauksia? Vai onko kaikkivaltiuden itseluottamus niin horjuva, että sitä täytyy tukea ikuisen rangaistuksen varoituskylteillä?
Todellinen voima ei huuda. Se ei uhkaile. Se ei tarvitse kidutuskammiota vakuuttaakseen olevansa oikeassa. Vain epävarmuus tarvitsee pakkoa, ja vain auktoriteetti, joka pelkää menettävänsä otteensa, joutuu muistuttamaan jatkuvasti seurauksista.
Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.

Lue lisää

Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.
Tästä nousee vielä häiritsevämpi kysymys: entä jos ongelma ei olekaan ihmisessä vaan siinä kuvassa, joka kaikkivaltiaasta on rakennettu? Entä jos pelolla hallitseva olento ei käyttäydy niin kuin täydellinen Jumala käyttäytyisi, vaan niin kuin joku, joka haluaa tulla pidetyksi Jumalana? Historia tuntee lukemattomia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet ehdotonta uskollisuutta, julistaneet itsensä erehtymättömiksi ja uhanneet ankarilla rangaistuksilla kaikkia, jotka epäilevät heidän valtaansa. Sellainen käytös ei ole ollut merkki jumaluudesta, vaan vallan epävarmuudesta.
Sillä kuka tarvitsee jatkuvaa vakuuttelua omasta suuruudestaan? Se, joka todella on suuri – vai se, joka pelkää paljastuvansa tavalliseksi? Mitä äänekkäämmin auktoriteetti julistaa omaa erehtymättömyyttään ja mitä ankarammin se rankaisee epäilystä, sitä luonnollisemmaksi käy kysymys, yrittääkö se suojella totuutta vai omaa asemaansa.
Ehkä kaikkein ironisinta on, että jos joku olento todella olisi Jumala, hänen ei tarvitsisi koskaan sanoa olevansa sellainen. Hänen olemuksensa riittäisi. Totuus ei tarvitse uhkauksia tullakseen todeksi, eikä ääretön tarvitse pelkoa tullakseen tunnustetuksi. Vain se, joka ei voi luottaa siihen, että totuus kantaa itsensä, joutuu turvautumaan pelotteluun.
Siksi kysymys kuuluu: paljastaako pelolla hallitseva kaikkivaltius todellisuudessa äärettömän voiman – vai paljastaako se jotakin aivan muuta? Ehkä suurin epäilyn aihe ei ole ihmisen usko, vaan se kuva Jumalasta, joka näyttää käyttäytyvän hämmästyttävän samalla tavalla kuin historian itsevaltaisimmat hallitsijat. Jos jokin olento vaatii: "Palvo minua, tai kärsit ikuisesti", kysymys ei ehkä ole ensimmäiseksi siitä, onko ihminen tarpeeksi kuuliainen, vaan siitä, miksi todella kaikkivaltiaan pitäisi koskaan esittää tällainen vaatimus.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan, sillä todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka tehokkaasti se saa heikommat vapisemaan. Se on olemassa riippumatta siitä, tunnustaako kukaan sitä vai ei.
Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra. Uhkausten toistaminen viittaa siihen, että kuuliaisuus on saavutettava seurauksilla eikä itse totuuden tai hyvyyden vetovoimalla. Mutta jos totuus todella on totuus, miksi sen rinnalle tarvitaan pelko? Miksi ääretön hyvyys tarvitsee tuekseen äärettömän rangaistuksen?
Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.
Tästä nousee vielä häiritsevämpi kysymys: entä jos ongelma ei olekaan ihmisessä vaan siinä kuvassa, joka kaikkivaltiaasta on rakennettu? Entä jos pelolla hallitseva olento ei käyttäydy niin kuin täydellinen Jumala käyttäytyisi, vaan niin kuin joku, joka haluaa tulla pidetyksi Jumalana? Historia tuntee lukemattomia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet ehdotonta uskollisuutta, julistaneet itsensä erehtymättömiksi ja uhanneet ankarilla rangaistuksilla kaikkia, jotka epäilevät heidän valtaansa. Sellainen käytös ei ole ollut merkki jumaluudesta, vaan vallan epävarmuudesta.
Sillä kuka tarvitsee jatkuvaa vakuuttelua omasta suuruudestaan? Se, joka todella on suuri – vai se, joka pelkää paljastuvansa tavalliseksi? Mitä äänekkäämmin auktoriteetti julistaa omaa erehtymättömyyttään ja mitä ankarammin se rankaisee epäilystä, sitä luonnollisemmaksi käy kysymys, yrittääkö se suojella totuutta vai omaa asemaansa.
Ehkä kaikkein ironisinta on, että jos joku olento todella olisi Jumala, hänen ei tarvitsisi koskaan sanoa olevansa sellainen. Hänen olemuksensa riittäisi. Totuus ei tarvitse uhkauksia tullakseen todeksi, eikä ääretön tarvitse pelkoa tullakseen tunnustetuksi. Vain se, joka ei voi luottaa siihen, että totuus kantaa itsensä, joutuu turvautumaan pelotteluun.
Siksi kysymys kuuluu: paljastaako pelolla hallitseva kaikkivaltius todellisuudessa äärettömän voiman – vai paljastaako se jotakin aivan muuta? Ehkä suurin epäilyn aihe ei ole ihmisen usko, vaan se kuva Jumalasta, joka näyttää käyttäytyvän hämmästyttävän samalla tavalla kuin historian itsevaltaisimmat hallitsijat. Jos jokin olento vaatii: "Palvo minua, tai kärsit ikuisesti", kysymys ei ehkä ole ensimmäiseksi siitä, onko ihminen tarpeeksi kuuliainen, vaan siitä, miksi todella kaikkivaltiaan pitäisi koskaan esittää tällainen vaatimus.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan, sillä todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka tehokkaasti se saa heikommat vapisemaan. Se on olemassa riippumatta siitä, tunnustaako kukaan sitä vai ei.
Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra. Uhkausten toistaminen viittaa siihen, että kuuliaisuus on saavutettava seurauksilla eikä itse totuuden tai hyvyyden vetovoimalla. Mutta jos totuus todella on totuus, miksi sen rinnalle tarvitaan pelko? Miksi ääretön hyvyys tarvitsee tuekseen äärettömän rangaistuksen?
Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.

Lue lisää

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.
Se, että itseään Jumalaksi kutsuva olento murskaa vapisevan, mitättömän ihmisolennon, ei herätä mielikuvaa äärettömästä rakkaudesta eikä täydellisestä viisaudesta. Se herättää pikemminkin mielikuvan vallasta, joka osoittaa voimansa kaikkein heikoimpaan. Mutta mitä kunniaa on siinä, että ääretön voittaa rajallisen? Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa?
Jos Jumala todella on täydellinen, hänen ei pitäisi tarvita pelon synnyttämää kuuliaisuutta eikä kärsimyksen uhkaa todistaakseen asemansa. Todellinen suuruus ei etsi kohteekseen heikoimpia. Se nostaa heidät ylös.
Siksi ajatus kaikkivaltiaasta, joka rankaisee rajallista ihmistä loputtomalla kärsimyksellä tämän erehdyksistä tai epäuskosta, tuntuu oudosti epäsuhtaiselta. Ääretön voima kohdistuu äärelliseen olentoon, jonka ymmärrys, elinikä ja kyvyt ovat rajalliset. Sellainen ei muistuta oikeudenmukaisuutta vaan voiman yksipuolista käyttöä.
Ehkä juuri tästä syystä monet kysyvät, vastaako tällainen kuva lainkaan sitä, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Jos jokin olento vaatii palvontaa, uhkaa epäilijöitä ikuisella rangaistuksella ja osoittaa mahtinsa kaikkein heikoimpiin, herää väistämättä kysymys: kuvaako tämä täydellistä Jumalaa – vai ainoastaan olentoa, joka vaatii itseään pidettävän Jumalana?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman väärinkäyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei ole tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Jos kaikkivaltius osoittaa mahtinsa juuri murskaamalla heikoimman, silloin sen suuruus näyttää rakentuvan epäsuhdalle, ei ylevyydelle. Sama teko, joka olisi ihmisten keskuudessa moraalisesti tuomittava – vahvempi käyttää ylivoimaansa heikompaa vastaan – muuttuu tuskin yleväksi vain siksi, että vallan mittakaava kasvaa äärettömäksi. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä suurempi myös sen moraalinen vastuu on.
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että voi tuhota. Todellinen suuruus ilmenee siinä, ettei tuhoa, vaikka voisi. Se näkyy itsehillinnässä, armossa ja siinä, että voima suojelee heikkoutta sen sijaan, että käyttäisi sitä hyväkseen. Juuri kyky pidättäytyä voimansa käytöstä on vahvuuden korkein muoto.
Siksi kysymys kuuluu: jos kaikkivaltias todella on täydellinen, miksi hänen suuruutensa tarvitsisi näkyä heikoimman murskaamisessa eikä heikoimman nostamisessa? Eikö juuri jälkimmäinen olisi äärettömän voiman arvokkaampi ja johdonmukaisempi ilmentymä?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman yksipuolinen käyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei voi olla tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Voiman arvo ei määräydy sen perusteella, mitä se kykenee tekemään, vaan sen perusteella, mitä se päättää olla tekemättä. Jokainen kaikkivaltias kykenee murskaamaan heikon – juuri siksi siinä ei ole mitään ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että rajaton voima pidättäytyy käyttämästä ylivoimaansa silloin, kun sillä ei ole vastassaan tasavertaista osapuolta.

Anonyymi00036 kirjoitti:

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.
Se, että itseään Jumalaksi kutsuva olento murskaa vapisevan, mitättömän ihmisolennon, ei herätä mielikuvaa äärettömästä rakkaudesta eikä täydellisestä viisaudesta. Se herättää pikemminkin mielikuvan vallasta, joka osoittaa voimansa kaikkein heikoimpaan. Mutta mitä kunniaa on siinä, että ääretön voittaa rajallisen? Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa?
Jos Jumala todella on täydellinen, hänen ei pitäisi tarvita pelon synnyttämää kuuliaisuutta eikä kärsimyksen uhkaa todistaakseen asemansa. Todellinen suuruus ei etsi kohteekseen heikoimpia. Se nostaa heidät ylös.
Siksi ajatus kaikkivaltiaasta, joka rankaisee rajallista ihmistä loputtomalla kärsimyksellä tämän erehdyksistä tai epäuskosta, tuntuu oudosti epäsuhtaiselta. Ääretön voima kohdistuu äärelliseen olentoon, jonka ymmärrys, elinikä ja kyvyt ovat rajalliset. Sellainen ei muistuta oikeudenmukaisuutta vaan voiman yksipuolista käyttöä.
Ehkä juuri tästä syystä monet kysyvät, vastaako tällainen kuva lainkaan sitä, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Jos jokin olento vaatii palvontaa, uhkaa epäilijöitä ikuisella rangaistuksella ja osoittaa mahtinsa kaikkein heikoimpiin, herää väistämättä kysymys: kuvaako tämä täydellistä Jumalaa – vai ainoastaan olentoa, joka vaatii itseään pidettävän Jumalana?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman väärinkäyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei ole tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Jos kaikkivaltius osoittaa mahtinsa juuri murskaamalla heikoimman, silloin sen suuruus näyttää rakentuvan epäsuhdalle, ei ylevyydelle. Sama teko, joka olisi ihmisten keskuudessa moraalisesti tuomittava – vahvempi käyttää ylivoimaansa heikompaa vastaan – muuttuu tuskin yleväksi vain siksi, että vallan mittakaava kasvaa äärettömäksi. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä suurempi myös sen moraalinen vastuu on.
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että voi tuhota. Todellinen suuruus ilmenee siinä, ettei tuhoa, vaikka voisi. Se näkyy itsehillinnässä, armossa ja siinä, että voima suojelee heikkoutta sen sijaan, että käyttäisi sitä hyväkseen. Juuri kyky pidättäytyä voimansa käytöstä on vahvuuden korkein muoto.
Siksi kysymys kuuluu: jos kaikkivaltias todella on täydellinen, miksi hänen suuruutensa tarvitsisi näkyä heikoimman murskaamisessa eikä heikoimman nostamisessa? Eikö juuri jälkimmäinen olisi äärettömän voiman arvokkaampi ja johdonmukaisempi ilmentymä?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman yksipuolinen käyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei voi olla tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Voiman arvo ei määräydy sen perusteella, mitä se kykenee tekemään, vaan sen perusteella, mitä se päättää olla tekemättä. Jokainen kaikkivaltias kykenee murskaamaan heikon – juuri siksi siinä ei ole mitään ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että rajaton voima pidättäytyy käyttämästä ylivoimaansa silloin, kun sillä ei ole vastassaan tasavertaista osapuolta.

Lue lisää

Kukaan ei ylistäisi ihmistä jaloudesta, jos hän ylpeilisi murskanneensa muurahaisen tai voittaneensa vastasyntyneen painiottelussa. Päinvastoin, sellainen herättäisi lähinnä hämmennystä ja moraalista paheksuntaa. Miksi sama teko muuttuisi yleväksi vain siksi, että voiman epäsuhta kasvaa äärettömäksi? Jos moraaliset mittapuut kumoutuvat pelkästään vallan suuruuden vuoksi, silloin voima itse korvaa moraalin.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Samoin, jos Jumala todella olisi ääretön, hänen olemuksensa olisi riippumaton siitä, kumartuuko yksikään ihminen hänen eteensä.
Juuri siksi pelolla hallitseva kaikkivaltius näyttää paradoksaaliselta. Mitä enemmän se korostaa kykyään rangaista, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen oletettuun täydellisyyteen. Äärettömän voiman pitäisi tehdä pelottelusta tarpeetonta, ei välttämätöntä. Jos kaikkivaltiaan täytyy jatkuvasti muistuttaa heikoimpia siitä, mitä heille tapahtuu tottelemattomuudesta, kysymys ei enää koske voiman määrää vaan sen luonnetta.
Ehkä kaikkein syvin kysymys on tämä: jos täydellinen olento kohtaa rajallisen, erehtyväisen ja hauraan ihmisen, miksi täydellisyyden tunnusmerkki olisi tämän murskaaminen? Eikö täydellisempi voima ilmenisi juuri päinvastoin – siinä, että ääretön käyttää rajatonta voimaansa suojellakseen heikkoa, ei tuhotakseen häntä? Jos kaikkivaltius todella on täydellisyyttä, sen suurin osoitus ei olisi kyky rangaista, vaan kyky olla rankaisematta silloin, kun rankaiseminen olisi helpointa.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Ne ovat sitä, mitä ovat, riippumatta siitä, tunnistaako kukaan niiden suuruutta.
Juuri siinä piilee todellisen suuruuden tunnusmerkki: se ei ole riippuvainen ulkopuolisesta vahvistuksesta. Mitä täydellisempi jokin on, sitä vähemmän sen tarvitsee vaatia tunnustusta itselleen. Täydellisyys ei kasva ylistyksestä eikä vähene epäilystä. Se ei joudu puolustamaan asemaansa, sillä sen olemassaolo ei riipu siitä, kuinka moni siihen uskoo.
Siksi on vaikea sovittaa yhteen ajatusta äärettömästä Jumalasta ja ajatusta olennosta, joka vaatii jatkuvaa palvontaa sekä liittää epäuskoon ankaria rangaistuksia. Jos ääretön todella on ääretön, mitä voisi yksi rajallinen ihminen häneltä ottaa pois? Voiko ihmisen epäusko vähentää kaikkivaltiutta? Voiko epäilys haavoittaa täydellisyyttä? Jos ei voi, miksi siihen pitäisi vastata vihalla tai kostolla?
Pelon vaatimus näyttää kuuluvan vallalle, joka kokee asemansa uhatuksi. Historia osoittaa, että juuri epävarmat hallitsijat ovat vaatineet äänekkäimmin uskollisuudenvaloja, tukahduttaneet epäilyn ja tehneet tottelemattomuudesta rikoksen. He eivät tehneet niin siksi, että heidän valtansa olisi ollut horjumaton, vaan siksi, että he pelkäsivät sen horjuvan. Todella vakaa valta ei tarvitse jatkuvaa vakuuttelua omasta oikeutuksestaan.
Jos tätä periaatetta sovelletaan ajatukseen täydellisestä Jumalasta, seuraus on mielenkiintoinen. Mitä täydellisemmäksi Jumala ymmärretään, sitä vähemmän uskottavalta näyttää ajatus, että hän tarvitsisi ihmisen palvontaa tai pelolla ylläpidettyä kuuliaisuutta. Ääretön ei tarvitse äärellisen hyväksyntää sen enempää kuin valtameri tarvitsee vesipisaran lupaa ollakseen valtameri.
Ehkä juuri tästä syystä todellinen jumaluus tunnistettaisiin ennen kaikkea levollisuudesta. Sen ei tarvitsisi korottaa ääntään, uhata, todistella tai vaatia. Sen läsnäolo olisi riittävä. Sen hyvyys vetäisi puoleensa ilman pakkoa, ja sen totuus kantaisi ilman rangaistuksen varjoa. Sillä se, mikä on todella ääretöntä, ei tarvitse pelkoa tullakseen suureksi – se on suuri jo ennen kuin yksikään olento kumartaa sen edessä.