Odinin Potilaat

Helsingin Sanomat julkaisi minusta henkilöjutun, joka on maksumuurin takana. Koska kaikki eivät pääse sitä lukemaan, referoin tähän lyhyesti, mistä jutussa puhutaan.

Jutussa käydään läpi aika suoraan sitä, miten elämäni ajautui nuorena sivuraiteelle. Opinnot jäivät kesken, päihteet ja rikokset tulivat mukaan kuvioihin, ja lopulta sain myös vankeusrangaistuksen, jonka suoritin yhdyskuntapalveluna. Siinä vaiheessa olin aika pahasti pudonnut normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Elämällä ei oikein ollut suuntaa eikä tunnetta siitä, että olisin kenellekään tai missään tarpeellinen.

Kun Suomeen tuli vuonna 2015 paljon turvapaikanhakijoita, purin omaa pahaa oloani ja kokemaani epäoikeudenmukaisuutta maahanmuuttoon. Ajattelin silloin, että muualta tulevat saavat apua, kun itse olin jäänyt ongelmieni kanssa yksin. Jälkikäteen ymmärrän, että oli paljon helpompaa syyttää omasta tilanteestani muita kuin katsoa peiliin.

Päädyin mukaan Soldiers of Odiniin, koska uskoin aluksi aidosti puheisiin naisten ja lasten suojelemisesta ja järjestyksen ylläpitämisestä. Liike antoi minulle jotain, mitä olin kaivannut: yhteisön, tehtävän ja tunteen siitä, että olin arvokas ja tein jotain merkityksellistä.

Ajan mittaan näin kuitenkin, ettei todellisuus vastannut sitä kuvaa, johon olin uskonut. Mukana oli ihmisiä, joita kiinnosti ennen kaikkea maahanmuuttajien vastustaminen ja joissakin tapauksissa mahdollisuus päästä tappelemaan. Ymmärsin myös myöhemmin, että jo pelkkä katupartion läsnäolo saattoi aiheuttaa muissa ihmisissä pelkoa. Erosin järjestöstä noin vuoden jälkeen, ja olen jälkeenpäin pyytänyt julkisesti anteeksi omaa osuuttani.

Jutussa käsitellään myös lyhyttä aikaani perussuomalaisissa. Lähdin mukaan, koska minulle tärkeitä asioita olivat suomalaisen köyhyyden ja syrjäytymisen vähentäminen sekä se, että ihmisistä pidettäisiin huolta. Koin kuitenkin, että lähes kaikki keskustelu palautui lopulta maahanmuuttoon, joten lähdin puolueesta.

Yksi iso muutos elämässäni oli ADHD-diagnoosin saaminen vuonna 2017. Se auttoi ymmärtämään monia aiempia vaikeuksia, vaikka diagnoosi ei tietenkään poista omaa vastuuta tekemistäni valinnoista. Myöhemmin sain opintoja valmiiksi ja tällä hetkellä opiskelen lähihoitajaksi mielenterveyspuolelle.

Ehkä kaikkein tärkein kokemus oli kuitenkin päästä mukaan kyläyhdistyksen toimintaan. Kun minuun luotettiin ja minulle annettiin vastuuta, aloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokea kuuluvani yhteiskuntaan. Se muutti paljon.

Siksi yksi jutun keskeisistä ajatuksista on tämä: jos ihminen ei saa mistään hyväksynnän, arvokkuuden ja kuulumisen kokemusta, niitä voidaan lähteä hakemaan myös jengeistä ja ääriliikkeistä. Pelkkä ihmisten tuomitseminen ei ratkaise sitä ongelmaa. Tarvitaan myös yhteisöjä, joissa ihmiseen luotetaan, hänelle annetaan vastuuta ja hän kokee olevansa tarpeellinen.

En kuitenkaan ajattele, että yhteiskunta olisi vastuussa kaikista ihmisen tekemistä valinnoista. Minä tein omat virheeni itse. ADHD ei käskenyt varastamaan, koulukiusaaminen ei pakottanut käyttämään päihteitä eikä kukaan muu pakottanut minua liittymään Odineihin. Vastuun ottaminen omista teoista on ollut ehkä vaikein mutta tärkein osa muutosta.

Nykyään ajattelen maahanmuutostakin hyvin eri tavalla kuin silloin. Maahanmuuttajat eivät ole yksi yhtenäinen joukko, vaan tavallisia ihmisiä tavallisine huolineen ja ongelmineen. Heidän syrjäyttämisensä ja kohtelemisensa alempiarvoisina ei tee tästä yhteiskunnasta turvallisempaa tai parempaa.

Menneisyyttä ei saa tekemättömäksi eikä anteeksipyyntö pyyhi sitä pois. Minulle katuminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mitä ihminen tekee sen jälkeen, kun ymmärtää toimineensa väärin.

Siitä HS:n jutussa pohjimmiltaan kerrotaan: siitä, miten ihminen voi ajautua yhteiskunnan ulkopuolelle, mistä ääriliikkeen vetovoima voi syntyä ja miten sieltä voi myös löytää tien takaisin.